Pitäisikö perintöverosta luopua?

Piggy Bank - 401 (CC BY 2.0)

Sen jälkeen kun aktiivimallin kumoamista ja kansanedustajien sopeutumiseläkkeen poistamista vaativat Kumotaan HE 124/2017 vp ja Kansanedustajien sopeutumiseläke poistettava -kansalaisaloitteet saavuttivat eduskunnan käsittelyyn vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta, on kansalaisaloitteilla vaikuttamiseen alettu suhtautua entistä vakavammin. Jos ei muuten niin edes keskustelun herättämiseksi. Keskustelun herättäminen onkin mielestäni aina hyvä asia, joten linkkaan myös tämän viimeaikoina eniten somehuomiota keränneen kansalaisaloitteen tähän tekstini jatkoksi. Tarkoituksenani on perustella mikä kansalaisaloitteessa on vikana, ja tekstin lukija päättäköön itse ovatko argumenttini pitäviä, vai onko kansalaisaloite itsessään paremmin perusteltu. Kyseessä on siis kansalaisaloite Perintö- ja lahjaverosta luopuminen.

Kansalaisaloitteessa sanotaan, että perintö- ja lahjavero edistävät eriarvoisuutta ja toimivat Suomen talouden kehittymisen estokivinä. Verojen poistaminen luo mahdollisuuksia luomalla ja säilyttämällä työpaikkoja ja edistämällä kasvua. Tässä kohtaa on syytä huomioida, että perintö- ja lahjavero ovat progressiivisia veroja, joissa alle 20 000 euron arvoinen perintö ja alle 5000 euron arvoinen lahja ovat jo valmiiksi verosta vapaita. Progressiivisuus nousee asteittain perinnön tai lahjan arvon kasvaessa. Jos eriarvoisuutta mitataan yhteiskunnan näkökulmasta varallisuuserojen suhteen, verot eivät edistä eriarvoisuutta vaan pienentävät sitä. Kansantalouden näkökulmasta suurien perintöjen siirtyminen jälkipolville ilman veroa edistää pääoman kasautumista ja varallisuuserojen kasvua. Markkinataloudessa korkoa korolle -ilmiö kasvattaa valmiiksi suuria pääomia entistä suuremmaksi, mitä enemmän aikaa pääoman kasvamiselle annetaan. Perintövero hidastaa osaltaan suuntausta, jossa varallisuusasema periytyy voimakkaasti jälkipolville. Varallisuusaseman voimakas periytyminen johtaa puolestaan luokkayhteiskuntaan, jossa pääoma jatkaa keskittymistään useiden sukupolvien yli varakkaimmalle osalle väestöstä, kun taas vähävaraiset joutuvat jokaisen sukupolven kohdalla luomaan varallisuutensa itse. Tällaisessa yhteiskunnassa yhdestä luokasta toiseen siirtyminen hankaloituu, joka puolestaan passivoi yhteiskuntaa. Pääomien keskittymistä yli 300 vuoden ajanjaksolta yli 20 eri maassa tutkinut palkittu taloustieteilijä Thomas Piketty ehdottikin kirjassaan Pääoma 2000-luvulla, että varallisuuserojen jatkuvan kasvun hidastamiseksi optimaalinen perintöveroprosentti voisi olla niinkin korkea kuin 50-60%. Suomessa vero on siis selvästi tuota kevyempi.

Toinen kansalaisaloitteessa mainittu asia on perintö- ja lahjaverotuksen vaikutus yritystoimintaan. Kansalaisaloitteen mukaan vero vaikuttaa myös yrittäjyyteen ja sillä estetään tai ainakin vaikeutetaan pitkäaikaista yritystoimintaa pienten ja keskisuurten yritysten sukupolvenvaihdosten kohdalla. Ensinnäkin sukupolvenvaihdos on huomioitu niin perintö-, lahja- kuin tuloverotuksessakin mahdollisten sukupolvenvaihdoshuojennusten myötä. Esimerkiksi perintönä saatu maatilavarallisuus voidaan arvottaa niinsanottuun spv-arvoon joka tarkoittaa arvostamista vain 40% käyvästä markkinahinnasta. Esimerkiksi 300 000 euron arvoinen maatila voitaisiin siis arvostaa sukupolvenvaihdoshuojennuksen myötä 120 000 euroon, joka pienentäisi maksettavan perintöveron määrää ensimmäisessä veroluokassa 37 700 eurosta 11 300 euroon. Efektiivinen veroprosentti olisi siis alle 4 prosentin luokkaa varallisuuden käyvästä arvosta. Jos yritys kaatuu tuollaisista menoista, niin ehkä sen ei ollut markkinatalouden ajatusmalleja mukaillen tarkoituskaan jatkaa toimintaansa?

Kolmanneksi kansalaisaloitteessa puhutaan perintöveron moraalisuudesta, kun valtio rankaisee surijaa vaatimalla veroa yhteisestä omaisuudesta. Tämä kohta nyt on itsessään jo täysin virheellinen ja sympatiapisteitä kerätessään jo vähän huvittavakin. Ensinnäkin verot peritään vainajan varallisuudesta. Avioparien kohdalla käytetään tasinkomenettelyä, jonka mukaan yhteinen varallisuus jaetaan puoliksi ja jäljelle jäävä puolisko siirtyy perintönä perillisille. Avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei tee kaikesta puolisojen varallisuudesta yhteistä omaisuutta. Omistussuhteet säilyvät avioliitonkin aikana ja kaikki itse hankittu omaisuus kuuluu yksin sille puoliskolle joka sen on hankkinut. Jos avioehtoa ei ole, avioero- ja kuolintapauksissa kaikki omaisuus jaetaan puoliksi. Kun kansalaisaloitteessa siis puhutaan veron vaatimisesta yhteisestä omaisuudesta, on tulkinta suoraan virheellinen. Veroa vaaditaan vain vainajan perintönä siirtyvästä omaisuudesta, eikä esimerkiksi varakkaamman puoliskon tarvitse luovuttaa tasinkoa perillisille. Yhteisenä kotinakin käytettyyn asuntoon voi leski pidättää hallintaoikeuden, joten kuolintapauksen kohdalla valtio suojelee jo nykyiselläänkin lesken asemaa merkittävästi.

Perintöveroa ja perillisten oikeutta saatuun perintöön kokonaisuudessaan voidaan pohtia moraalin näkökulmasta vaikka kuinka. Loppujen lopuksi merkittävin asia on kuitenkin valtion näkökulmasta perintö- ja lahjaveroista saatujen verotulojen määrä. Vuonna 2016 noita verotuloja tuli perintö- ja lahjaverotuksen kautta yhteensä 523 miljoonaa euroa. Verosta luopuminen loisi siis yli 500 miljoonan euron verovajeen, jonka kuittaamiseksi verotusta pitäisi kiristää jostakin toisesta päästä. Mielestäni perintö- ja lahjaverotus on yksi oikeudenmukaisimmista verotuksen muodoista, sillä siinä verotetaan saajalleen täysin vastikkeetonta tuloa. Mielestäni kukaan ei ole automaattisesti oikeutettu kenenkään toisen omaisuuteen, eikä siten tällaisen tulon verottamiseen liity minkäänlaista moraalista rangaistusta. Perintö- tai lahjaverotus ei nykyisellään ole tietenkään täysin aukoton tai täydellinen järjestelmä. Sen poistaminen tilanteessa, jossa valtion vuosittainen budjetti on jo valmiiksi alijäämäinen, ei kuitenkaan tunnu erityisen hyvältä idealta. Tuon alijäämän kuittaamiseksi verotusta pitäisi kiristää jostakin toisesta päästä, tai sitten leikata menoista. Ja kun mietitään minkälaisia leikkauksia viimeaikoina on tehty esimerkiksi koulutukseen, sairaanhoitoon ja työttömien asemaan, suhtaudun kaikenlaisiin leikkauksiin hyvin kriittisesti. Asiasta voisi kirjoitella pitkästikin, mutta tyydyn vain lopuksi linkkaamaan Lauri Finérin erinomaisen kirjoituksen perintö- ja lahjaverotuksesta. Se kertoo enemmän kuin minä osaisin sanoillani kertoa.

"Näin kulutan aikaa, maatessani alla tämän taivaan."
Eppu Normaali - Näin kulutan aikaa (Imperiumin vastaisku 1988)

Yhteinen vihollinen

Faces - Geralt (CC0)

Laura Huhtasaaren maahanmuuttokriittisyydellä ratsastanut vaalikampanja lässähti lopulta presidentinvaaleissa alle 7 prosentin marginaaliin. On helpottavaa huomata, ettei suomalaisia saa äänestämään maan korkeimpaan virkaan keskittymällä pelkästään "me vastaan muut" -uhkakuviin. Populistisen politiikan keskeisenä teemana kun on yhdistää joukko ihmisiä tietyn aatteen taakse muodostamalla sitä uhkaava, usein paisuteltu vihollinen. Kokoomukselle niitä ovat laiskat työttömät, Perussuomalaisille maahanmuuttajat. Sanoihan tunnettu italialainen yhteiskuntafilosofi ja valtiomies Niccoló Machiavelli jo 1513 kirjoittamassaan kirjassa Ruhtinas, että taitava hallitsija kohdistaa kansan vihan kohti yhteistä vihollista. Koska olen kirjoitellut työttömistä jo useita kirjoituksia, keskitytään tällä kertaa maahanmuuttajiin. Voisivatko he olla kansallemme se yhteinen vihollinen?

Maahanmuuttajista puhuttaessa keskittyy keskustelu yleensä ääripäihin. Kokoomuslaisessa ajattelussa maahanmuuttajat ovat mahdollisuus talouskasvulle, samalla kun saadaan halpaa työvoimaa ja uusia kuluttajia markkinoille. Maahanmuuttokriittiset Perussuomalaiset puolestaan näkevät maahanmuuttajat rikollisina loisina, jotka muodostavat uhkakuvia niin Suomen taloudelle, turvallisuudelle kuin kulttuuriperinteellekin. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä tehdä rajanveto siihen, että Kokoomus haluaa maahanmuuttajia kehittyneistä valtioista, kun taas Perussuomalaiset pelkäävät erityisesti sodan jaloista pakenevia pakolaisia ja niiden mukanaan tuomaa islaminuskoa. Ottaen huomioon, että ulkomaalaistaustaisten määrä koko Suomen väestöstä on pienempi kuin Huhtasaaren äänisaalis presidentinvaaleissa, on maahanmuuttajiin kohdistuva keskustelu karannut mittasuhteiltaan täysin raameista.

Maahanmuuttokriitikoiden messias ja Perussuomalaisten "mestari" Jussi Halla-Aho kirjoitti aikanaan kirjoituksessaan Muutama täky Illmannin Mikalle, että "ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre." Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske pani kirjoituksen pohjalta vireille syytteen, josta korkein oikeus tuomitsikin Halla-Ahon 50 päiväsakkoon. Halla-Ahon mukaan syyte todisti oikeaksi sen, että sananvapauden rajat vaihtelevat tapauskohtaisesti ja syyte perustui tahalliseen väärinymmärtämiseen. En kuitenkaan siteerannut Halla-Ahoa puhuakseni sananvapaudesta, vaan tarttuakseni kommenttiin geneettisestä erityispiirteestä. Vaikka Halla-Ahon tavoitteena olisikin ollut tahallinen rajojen kokeileminen ja kärjistäminen, on näkemys geneettisestä eroavaisuudesta etniseen nationalismiin pohjautuvassa ajattelussa keskeinen lähtökohta. Se lähtee ajatuksesta, että ulkomaalaistaustaiset eroavat kantasuomalaisista jo synnynnäisiltä tekijöiltään. Tällä perustellaan esimerkiksi maahanmuuttajien väestön määrään suhteutettuna korkeampaa rikollisuutta, ja vahvistetaan ajattelumallia, jossa ihmiset erotellaan jo synnynnäisesti parempiin ja huonompiin - vihollisiin ja liittolaisiin.

Tilastokeskuksen laatimien tilastojen kanssa ei ole argumentoiminen. Ne osoittavat selvästi, että maahanmuuttajat tekevät suhteessa lähes kaksi kertaa enemmän rikoksia kantaväestöön verrattuna. Perussuomalaista ajattelumallia kannattavat lukijat voivatkin lopettaa lukemisen tähän ja lähteä juhlistamaan erävoittoa paikalliseen pubiin. Muille sanon sen verran, että johtopäätösten tekeminen yksittäisen tilaston pohjalta ei useinkaan kerro koko totuutta. Ei myös tässäkään tilanteessa. Tilasto, jossa rikoksia on mitattu pelkästään iän, sukupuolen ja kansallisuuden perusteella kun ei kerro mitään rikosten tekijöiden sosioekonomisesta, työllisyys- tai varallisuustilanteesta. Siksi onkin syytä ottaa tarkastelun kohteeksi toinenkin tilasto, jossa rikollisuutta on mitattu tekijän tulotason pohjalta. Se paljastaa nimittäin sen, että lähes kolme neljästä Suomessa tehdystä rikoslain mukaisesta rikoksesta tehdään henkilöiden toimesta, jotka ansaitsevat vuosittain vähemmän kuin 20 000 euroa. Mitä korkeammaksi tulotaso kasvaa, sitä vähemmän rikoslain mukaan rangaistavia rikoksia tehdään. Toisaalta tulotasojen kasvu ei vaikuta esimerkiksi verorikosten tai velallisen epärehellisyydestä johtuvien epäilyjen määrään. Kun nämä tilastot yhdistetään kantasuomalaisten ja ulkomaalaistaustaisten työllisyysasteen suureen eroon ja ulkomaalaistaustaisten selkeästi heikompaan asemaan työelämässä, alkaa näkemys kokonaisuudesta selkiytyä huomattavasti. Mitä jos maahanmuuttajat eivät olekaan geneettisesti sen taipuvaisempia tekemään rikoksia, vaan ajautuvat niihin kantasuomalaisten tavoin heikosta yhteiskunnallisesta asemastaan johtuen?

Onneksemme oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on tehnyt aiheesta täyspitkän tutkimuksen, jonka tavoitteena on ollut selvittää maahanmuuttajien asemaa rikosten uhreina ja tekijöinä. Sen ehkä olennaisempana päätuloksena on toteamus, että "perheen sosioekonomisten tekijöiden (perherakenne, vanhempien työllisyys ja perheen taloudellinen tilanne) vakiointi kavensi maahanmuuttajanuorten rikostason eroa kantaväestöön nähden selvimmin Lähi-idän ja Afrikan alueen nuorilla." Eli juuri niillä nuorilla, joihin kaikista suurin osa maahanmuuttokritiikistä kohdistuu. Tutkimuksessa myös todetaan, että "- kaiken kaikkiaan taustatekijöiden vakiointi laski maahanmuuttajien rikosriskin kantaväestön tasolle kun tarkasteltiin laaja-alaista rikoskäyttäytymistä eli sitä, että nuori oli tehnyt monenlaisia rikostekoja." Kantaväestön tasolle. Tämä siis siitä huolimatta, että maahanmuuttajat joutuvat kokemaan tarkempaa kontrollia poliisin toimesta, nousevat helpommin epäillyiksi erilaisin rikoksiin ja joutuvat jatkuvasti kamppailemaan voimistuvaa yhteiskunnasta syrjäyttämistä vastaan.

Näiden tulosten pohjalta on vaikea tulla johtopäätökseen, että maahanmuuttajat voisivat olla se kansakuntamme yhteinen vihollinen. Jos maahanmuuttajilla olisi samanlaiset mahdollisuudet työllistyä ja integroitua yhteiskuntaan kuin kantasuomalaisilla, heidän osuutensa aiheuttamastaan rikollisuudesta varmasti pienentyisi. Tilastokeskuksen tilastoista ja oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tuloksista voidaankin päätellä selkeästi kansallisuutta merkittävämpi rikollisuuden aiheuttaja: tulotaso. Jos jokainen kansalainen ansaitsisi yli 20 000 euroa vuodessa, rikollisuuden määrä romahtaisi. Kelpaisiko yhteiseksi viholliseksi maahanmuuttajien sijasta siis työttömyys, matalapalkka-alat ja ihmisiä yhteiskunnasta syrjäyttävä poliittinen päätöksenteko?

"Where the speechless unite in a silent accord."
Pink Floyd - On the Turning Away (A Momentary Lapse of Reason 1987)

Vai että laiton lakko?

Protest - Francisco Osorio (CC BY 2.0)

Ihmisten kommentit keskustelupalstoilla kyllä jaksavat aina kummastuttaa. Viimeaikoina eniten puhututtanut aihe on varmasti ollut työntekijäliitto SAK:n, AKT:n, SEL:n ja Pro:n perjantaille masinoima mielenilmaus hallituksen luomaa aktiivimallia vastaan. Ensimmäisen kommentoijan mielestä lakko on laiton, sillä se ei aja työehtosopimukseen liittyvää asiaa. Toisen mielestä taas lakosta kärsivät vain sivulliset. Kolmannen mielestä koko poliittinen lakkoilu pitäisi kieltää lailla. Hallituksen käsikassarana toimiva, Persusta Pikku-Kokkariksi kääntynyt, Sampo Terho kritisoi lakkoa kovin sanoin syyttäen punavihreää oppositiota puutteellisen tiedon levittämisestä pelkoa lietsoakseen. Terhon mielestä tällaiset puoluepoliittiset operaatiot yhteisen hyvän kustannuksella ovat Sinisille vieraita. Sitaatti onkin ehkä parasta poliittista parodiaa aikoihin. Eikös se juuri ollut sama Sininen tulevaisuus, jonka puoluesihteeri matkusti auton takakontissa tekemään puoluepoliittisia operaatioita eduskuntaryhmän hajoamisen alla? Sama puolue, joka irtaantui kesken hallituskauden uudeksi puolueeksi ja käänsi kelkkansa ministerin paikkansa säilyttääkseen? Sama puolue, jolla on viisi ministerinsalkkua 2 prosentin kannatuksella?

Samassa ulostulossaan Terho kritisoi ay-liikettä siitä, ettei se toiminut rakentavasti yhdessä hallituksen kanssa kun aktiivimallia käsiteltiin eduskunnassa. Terholta on näköjään päässyt unohtumaan, että SAK irtaantui lain valmistelusta vastalauseena sille, ettei sen huomauttamiin ongelmiin reagoitu millään tavalla. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kiteytti asian osuvasti: "Kerroimme useaan otteeseen hallitukselle ja mallia valmisteille virkamiehille aktiivimallin ongelmista. Myös perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota sen puutteisiin. Jos palautetta ei kuunneltu valmisteluvaiheessa, kuinka se nyt yhtäkkiä otettaisiin todesta hallituspuolueiden keskuudessa?" Siinäpä se, kun hallitus ei lakia säätäessään välittänyt vähääkään lukemattomista asiantuntijalausunnoista tai edes perustuslakivaliokunnan huomautuksista. Huolimatta siitä, että aktiivimallia vastustava kansalaisaloite on kerännyt jo yli 135 000 kannatusta, pääministeri Juha Sipilä seisoo edelleen mallin takana, eikä joko ymmärrä tai suostu kuuntelemaan minkäänlaisia vastalauseita ministeriönsä laatimasta laista. Sen sijaan uhriutuminen onnistuu edelleen. Eikö kukaan ajattele lapsia, jotka eivät pääsekään nyt kouluun?

Mitä kansalaisten ja ay-liikkeiden sitten tulisi oikein tehdä, kun demokraattisesti valittu eduskunta säätää perustuslain kannalta ongelmallisia lakeja, jotka asettavat ihmisiä epäreilusti eriarvoistavaan asemaan? No toimia kuten demokraattisessa valtiossa toimitaan. Siinä missä eduskunnalla on valta säätää lakeja, on kansalaisilla ja työntekijäliitoilla oikeus järjestää rauhanomainen mielenilmaus säädettyjä lakeja vastaan. Viimeisenä keinona, eli silloin kun mikään muu ei enää auta, on järjestettävä lakko. Vaikka joku Iltalehden kommenttipalstalla kirjoittaisi mitä, on oikeus poliittisen lakon järjestämiseen turvattu YK:n ILO:n (International Labour Organization) säädöksillä, joita myös Suomi on sitoutunut noudattamaan. Poliittisen lakon ja mielenilmauksen saa järjestää tilanteessa, jossa poliittinen päätöksenteko vaikuttaa merkittävästi työntekijöiden tai heidän sidosryhmiensä taloudelliseen tai sosiaaliseen tilanteeseen. Perjantaisen lakon kieltäminen ei olisi siis käytännössä vain mahdotonta, vaan tekemällä niin Suomi ottaisi samalla vakavia askeleita poispäin demokratiasta ja kansainvälisistä ihmisoikeussäädöksistä. Laittoman lakon huutelu on sitäpaitsi varsin puolueellista tilanteessa, jossa hallitus oli alkuperäistä sopimusta rikkonut osapuoli. Se kun kilpailukykysopimuksesta sovittaessa lupasi, ettei työttömyysturvasta lähdetä yksipuolisesti leikkaamaan. Eipä.

Ymmärrän, että monelle tavalliselle kansalaiselle lakko aiheuttaa ongelmia arkisten askareiden suorittamiselle. Toisaalta voidaan kysyä, mitä hyötyä on lakosta jolla ei ole minkäänlaisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan? Joko on unohdettu, että pääasiassa juuri työntekijöiden järjestäytymisen ansiosta työntekijöillä ylipäätänsä on tänä päivänä velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia työmarkkinoilla? Jos joku tässä vaiheessa kysyy, miten aktiivimalli muka vaikuttaa työntekijöiden oikeuksiin niin minäpä kerron: työttömien ajaminen kohti työpakkoa ilman kohtuullista korvausta heikentää jokaisen palkansaajan asemaa, kun palkallista työtä korvataan erilaisilla palkattomilla työkokeiluilla ja harjoitteluilla. Samalla turvaverkkoa puretaan tilanteessa, jossa työttömyys voi koittaa yt-neuvotteluiden myötä käytännössä kenelle tahansa työntekijälle. Eihän tämä nyt mitään rakettitiedettä ole. Jos lakko kuitenkin harmittaa, niin syytökset voi ihan surutta osoittaa mielipuolisesti valtaansa käyttävän hallituksen suuntaan.

"Nämä laulut on kaikuja saarelta, kukaan kuule vain ei vastarannalta."
Dingo - Perjantai (Sinä ja minä 1993)

Mahdoton yhtälö

Domino - Ivanacoi (CC0)

Työttömien aktivoiminen ja työllisyystilanteen parantaminen on yksi poliittisen päätöksenteon ikuisuuskysymyksistä. Työttömyyttä pidetään niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin piinaavana ongelmana. Työttömän näkökulmasta työelämän ulkopuolelle jääminen syrjäyttää ja eriarvoistaa, kun taas valtion taloudelle työttömät ovat painolasti, josta pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Vaikka keinot työttömyysongelmasta eroon pääsemiseksi eroavat vastaajasta riippuen reilusti, lähes poikkeuksetta jokainen ihminen näkee itse työttömyyden ongelmana. Työttömyystilannetta seurataankin jatkuvasti erilaisista graafeista, raportoidaan ja pyöritellään tilastoissa. Kun työttömyys sitten sattuukin nousemaan, on käsillä kriisin ainekset, joka täytyy nitistää heti alkuunsa. Jos työttömien määrä puolestaan laskee, poliitikot taputtelevat toisiaan olalle hyvin tehdystä työstä. Kysyitpä asiaa oikeastaan keneltä tahansa, vastaus ihanteelliseksi tilanteeksi on sama: täystyöllisyys, jossa jokainen kansalainen kantaa oman painolastinsa. Hallituksemme ajatuksissa tätä tavoitetta kohti päästään kuitenkin leikkaamalla työntekijöiden ja työttömien oikeuksia, pidentämällä työpäiviä, nostamalla eläkeikää ja lahjomalla yksityistä sektoria. Ajatus perustuu siihen, että jos yrityksillä on ylimääräistä varallisuutta ja työntekijöiden palkkaaminen on tarpeeksi edullista, yritykset kyllä ryhtyvät työllistämään nykyistä enemmän. Valtion velastakin päästään eron kunhan vain kiristetään vyötä ja tehdään enemmän töitä. Yhteiset talkoot, kaikki mukaan.

Tällainen ajattelumalli muodostaa kuitenkin mahdottoman yhtälön. Siitä tulee mieleen pikkulapsen lelu, jossa lapsi koittaa työntää neliönmuotoista palikkaa ympyränmuotoiseen reikään. Yksinkertainen totuus kun on tämä: teknologian, robotiikan ja automaation eksponentiaalinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa järkeviä töitä ei enää riitä kaikille. Yritykset käyttävät valtavia määriä rahaa entistä tehokkaampien innovaatioiden tekemiseen, joilla voidaan toimintaa optimoimalla karsia kuluista. Yrityksestä riippumatta työvoima on aina yksi kuluista merkittävimpiä, eli sellainen, josta jokainen voittoa tavoitteleva yritys haluaa aina karsia. Se ei ole yritysten tai yrittäjien vika, sillä lähes jokaisen yrityksen perimmäisenä tarkoituksena on jo lain määräämänäkin tuottaa omistajilleen voittoa. Uutta työvoimaa rekrytoidaan vain tilanteessa, jossa sen uskotaan tulevaisuudessa kasvattavan yrityksen liiketulosta ja mahdollistavan suuremmat voitot. Nykyisin kuitenkin melkein työtehtävästä riippumatta yksi henkilö pystyy tekemään koneiden avustamana moninkertaisen määrän töitä entisaikoihin verrattuna.

Ihmisten määrä ei kuitenkaan ole ainakaan Suomessa juurikaan kasvussa, joten paikallisilla markkinoilla ei ole hirveästi tilaa myynnin lisäämiselle. Yksittäiset yritykset voivat tietenkin kasvattaa markkinaosuuttaan, mutta lisäys tulee väkisinkin jonkun toisen yrityksen markkinaosuudesta. Tuottojen kasvattamiseksi onkin usein helpompaa ja riskittömämpää pyrkiä tuottamaan sama määrä tuotteita tai palveluita tuotantokuluja karsimalla, eli työvoimaa vähentämällä. Maailmanlaajuisilla markkinoilla kasvua on tietenkin vielä tarjolla, mutta maailman väestökään ei kasva ikuisesti. Ilman suurempia maailmanlaajuisia mullistuksia jossakin vaiheessa saavutaan väkisinkin pisteeseen, jossa tuotantotehokkuus vain jatkaa kasvuaan, vaikka kuluttajia on aikaisempaa vähemmän. Ihminen on kuitenkin tarvitsemiensa resurssien suhteen koko maailman tuotantopotentiaaliin verrattuna aika vaatimaton. Vaikka tuotteet ja palvelut olisivat aina vain entistä halvempia, yksi ihminen ei kuitenkaan tarvitse niitä hirveästi kulutuskapasiteettiaan enempää.

Jos hallitus haluaisi oikeasti päästä tilanteeseen, jossa mahdollisimman suuri osa väestöstä voisi osallistua yhteiskunnan kustannuksiin työtä tekemällä, täytyisi tehdyn politiikan olla täysin päinvastaista. Eläkeikää pitäisi laskea, työpäiviä tai työviikkoja lyhentää ja poliittista päätöksentekoa kohdistaa kaikista heikoimmassa asemassa olevan väestön ostovoiman palauttamiseksi. Markkinaliberalistiseen ajatteluun hullaantuneessa politiikassa tällaista käännöstä on kuitenkin turha odottaa. Koska hallitus on päättänyt tehdä kaikki päätökset lyhytnäköisen yritysten paapomisen näkökulmasta, täytyy politiikan ymmärtämiseksi ottaa ajattelussa sama lähtökohta. Yrityksille lyhyemmät työpäivät ja täystyöllisyys ovat molemmat ongelmia. Ensinnäkin lyhyemmät työpäivät nostaisivat väkisinkin palkkauskustannuksia, sillä ammattiliitot eivät tulisi ikinä suostumaan lyhyemmistä työpäivistä tarpeeksi merkittäviin palkanalennuksiin. Tähän eivät suostu myöskään nykyisin työssä olevat, sillä se pienentäisi jo valmiiksi monen vaatimattomia tuloja. Sillä kasvattaisivatko lyhyemmät työpäivät jopa työntekijöiden tehokkuutta, kuten monissa tutkimuksissa on todettu, ei ole asian suhteen juurikaan merkitystä. Toisekseen jokaisen uuden työntekijän kouluttaminen, perehdytys ja sitouttaminen on yrityksille aikaa ja rahaa vievä prosessi. Tätä esimerkiksi Sipilä joko ei tajua, tai koittaa kerätä ristiriitaisia irtopisteitä mollaamalla yritysten työllistämishalua aktiivimallin toimimiseksi. Mitä vähemmän yrityksillä on työntekijöitä halutun tavoitteen saavuttamiseksi, sitä helpompaa ja kannattavampaa se on lähtökohtaisesti yritykselle. Yritykset kuitenkin joutuvat toimimaan lain puitteissa, joten ongelma ei ole yrityksissä, vaan lainsäädännössä.

Voi tuntua nurinkuriselta ajatella, että työttömyyden pieneneminen olisi yritysten näkökulmasta ongelma. Mitä useampi henkilö elättää itsensä palkkatuloilla, sitä enemmän markkinoilla on myös ostovoimaa ja tilaa investoinneille. Kysymys on kuitenkin ennenkaikkea vallasta. Mitä enemmän Suomessa on työttömiä avoimiin työpaikkoihin verrattuna, sitä enemmän valtaa yrityksillä on. Elinkeinoelämän keskusliitto nostaa agendalleen uskollisesti paikallisen sopimisen merkitystä työttömyysongelman ratkaisemisessa. Säännöllisin väliajoin lausunnoista esille pulpahteleva "paikallinen sopiminen" onkin tämän valtarakennelman ytimessä. Se sopii yrityksille erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa työttömiä on paljon ja avoimia työpaikkoja vähän. Kun kilpailu melkein mistä tahansa työstä on kovaa, voivat yritykset paikallisen sopimisen nimissä rekrytoida henkilöitä, jotka suostuvat tekemään töitä mahdollisimman pienellä korvauksella. Jos taas elettäisiin täystyöllisyyden utopiassa, valta kääntyisi työntekijälle. Jos avoimia työpaikkoja olisi enemmän kuin koulutettua työvoimaa, ja sitä kautta kilpailu osaavasta työvoimasta kovaa, voisivat hakijat neuvotella itselleen parempia työehtoja. Onkin sinänsä hullunkurista, että yritysjohtajien ennätyspalkkoja perustellaan juuri samalla periaatteella. Osaavista tekijöistä on kova kysyntä ja tehokkaan johtajan sitouttaminen mahdollisimman hyvällä palkkauksella johtaa parempiin tuloksiin. Sama ei kuitenkaan koske kaikkia vaihdettavissa olevia perusduunareita tuotannon tai palveluiden ytimessä.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ongelma on siinä, että keinot vaikuttaa tuntuvat monesti olevan vähissä. Hallitus on miehitetty liikemiehillä, joista esimerkiksi Juha Sipilän nousu miljonääriksi on malliesimerkki yhteiskunnan vedättämisestä hyväveli -verkostolla omaksi eduksi. Tuloerojen kasvaminen on pieni murhe todellisen ongelman, eli varallisuuserojen kasvun rinnalla. Varakkailla on selvästi köyhiä enemmän vipuvoimaa vaikuttaa valtion päätöksentekoon, joko lobbaamalla tai mainostamalla talousliberalistisen ajattelun yksipuolista totuutta, tai suoraan tukemalla haluamiensa poliitikkojen uudelleenvalintaa. Suomalaisessa politiikassa onkin tapana, että ensin yksi pääministeri käy vedättämässä kansaa, jonka jälkeen suunta on palkintotyöhön Eurooppaan hyvin hoidetusta puhalluksesta. Missäköhän Sipilä vaikuttaa parin vuoden päästä?

Demokratian näkökulmasta tässä ei oikein auta muu kuin kannustaa erityisesti niitä vähempiosaisia ja heikommin koulutettuja, eli kaikista yleisimpiä vaaleissa nukkujia, ahkerammin vaaliuurnille ja äänestämään puolueita, joille he ovat muutakin kuin numeroita tilastojen riesana. Eiköhän viisitoista vuotta Kokoomusta ja Keskustaa ole jo kertonut kaiken olennaisen siitä, kenen pöydässä oikeasti istuvat. Olisikohan jo aika kokeilla jotakin muuta?

"Me jäätiin rannalle, miettimään osaamme."
Tehosekoitin - Syntynyt köyhänä (Köyhät syntiset 1997)

Suosikit #7: Koskemattomat

Viimeisimmästä suosikistani vierähtikin jo yli kuukausi, joten palataanhan takaisin tähän aloittaamani sunnuntaiperinteeseen tällä kertaa elokuvan muodossa. Päivän elokuvana on Olivier Nakachen ja Eric Toledanon yhdessä ohjaama ranskalainen, tositapahtumiin perustuva Koskemattomat. Vuonna 2011 julkaistu Koskemattomat on yksi niitä harvoja elokuvia, jossa oikeastaan kaikki tuntuu toimivan juuri kuten kuuluukin. Siinä on loistavat henkilöhahmot, koskettava tarina, sujuva editointi- ja ohjaus, sopivasti huumoria, maaginen Ludovico Einaudin soundtrack ja se perustuu vieläpä kaikenlisäksi tositapahtumiin. Vaikea olla tykkäämättä!

Koskemattomat perustuu varjoliito-onnettomuudessa neliraajahalvaantuneen miljonäärin Philippen (François Cluzet) ja tämän henkilökohtaiseksi avustajaksi palkkaman Drissin (Omar Sy) elämään ja ystävyyteen. Siinä missä Philippe on onnetomuutensa myötä siirtynyt etuoikeutetusta asemasta muiden jatkuvaksi taakaksi, on Driss köyhistä slummiolosuhteista kotoisin oleva helppoheikki, jota työntekeminen ei juurikaan kiinnosta. Niinpä kun Philippe hakee itselleen uutta henkilökohtaista avustajaa, päättää tämä ottaa koeajalle työvoimatoimiston paikalle pakottaman Drissin. Driss ei edes halua kyseistä työtä, mutta hänen välinpitämätön asenteensa vakuuttaa Philippen kaikkien paikkaa hakeneiden nöyristelijöiden jälkeen. Rahapulasta kärsivä Driss siis muuttaa asumaan Philippen hulppeaan kartanoon ja alkaa opiskelemaan henkilökohtaisen avustajan tehtäviä perusteista lähtien.

Philippeä näyttelevän François Cluzetin ja Drissiä näyttelevän Omar Syn välinen kemia on äärimmäisen onnistunut. Molemmat tekevät elämänsä roolityön vaativissa rooleissa. Erityisesti Cluzetin kuvaus neliraajahalvaantuneen ihmisen sisäisestä kamppailusta täysin ympärilleen kääntyneessä maailmassa, olisi ansainnut suurempaa tunnustusta myös elokuvamaailman palkintogaaloissa. Sivurooleissa Yvonnea esittävä Anne Le Ny, Magalieta esittävä Audrey Fleurot ja erityisesti Drissin yksinhuoltajaäitiä esittävä Salimata Kamate onnistuvat myöskin roolisuorituksissaan hienosti.

Koskemattomat on elokuvana vaikuttava henkilökuvaus, jossa hyvin erilaisissa olosuhteissa kasvaneiden ja erilaisiin elämäntilanteisiin päätyneiden ihmisten kanssakäyminen muodostaa kontrastinsa kautta nerokkaita oivalluksia inhimillisyydestämme, ja siitä, mitkä asiat tekevät meistä sellaisia kuin olemme. Se on tarina sekä konkreettisesta että henkisestä onnettomuudesta kohti onnellisuutta ja syvempää ymmärrystä itsestä ja toisistamme. Ennenkaikkea se on kuitenkin koskettava tarina ystävyydestä, ja hyvänmielenelokuva viimeisen päälle.

Vuonna 2011 julkaistu Koskemattomat huomioitiin sekä parhaan ulkomaisen elokuvan BAFTA-, että Golden Globe -ehdokkuuksilla, ja tällä hetkellä se sijaitsee IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalla sijalla 38. Jos elokuva on siis vielä näkemättä, mitä ihmettä enää odotat?

"Someday we will foresee obstacles, through the blizzard."
Syd Matters - Obstacles (Someday We Will Foresee Obstacles 2005)