Kirkon pohjaton kirstu

Altar - Rafael Saldaña (CC BY 2.0)

Mielestäni kaikki julkisesti toimivat ja varsinkin verorahoilla rahoitetut instituutiot on syytä asettaa aina aika ajoin lähemmän tarkastelun ja kritiikin kohteeksi. Uskonto on siitä erikoinen ilmiö, että sen kritisoiminen on melkoinen tabu. Sitä kun sanotaan, ettei uskoa voi selittää järjellä. Ehkä niin ja onhan henkilökohtaisten uskomusten moralisoiminen melkoista mielen köyhyyttä. Uskontoa harjoittavat instituutiot ovat kuitenkin asia erikseen. Ne kun pyrkivät vaikuttamaan koko yhteiskuntaan ja levittämään omaa näkemystään moraalista myös kaikkia kansalaisia koskevaan päätöksentekoon. Olipa kyseessä sitten abortin vastustaminen, eutanasia tai homojen oikeudet. Vaikka tämä teksti ehkä sohaiseekin muurahaispesää, ei tarkoituksenani ole aloittaa donquijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kritiikin kohteenani ei siis ole uskonto itsessään, vaan uskonnon harjoittaminen liiketoimintana. Ja tarkoituksenani on perustella asiani tavalla, jonka uskon koskettavan myös niitä, joiden elämään kirkko kuuluu merkittävänä osana.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta, rahoituksesta ja taloudesta ei juurikaan puhuta mediassa. Se johtunee kirkon erityisasemasta julkisessa keskustelussa, jossa se pääsee paljon helpommalla kuin vaikkapa valtio tai kunnat. Onhan kirkon kritisoiminen monelle vähän sama asia kuin kritisoisi kotia, perhettä tai kotimaata. Kuuluhan suomalaisista kuitenkin kirkkoon vielä noin 70 prosenttia väestöstä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko asettaa tavoitteikseen kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta. Kirkko pyrkii tarjoamaan jäsenilleen apua ja tukea vaikeissa tilanteissa, hartautta jumalanpalveluksilla ja se osallistuu lähetystyöhön ja avustustoimintaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Se pyrkii pohjaamaan toimintansa Raamatun sanomaan, levittämään lähimmäisenrakkautta ja huolehtimaan vähävaraisista ja sairaista. Miten noin jaloilla pyrkimyksillä operoivaa organisaatiota edes kehtaisi kritisoida? Juuri siksi, että sille on aihetta.

En tiedä kuinka moni on koskaan viitsinyt vilkaista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirjanpitoa, mutta mielestäni sille olisi kyllä aihetta. Kirkko kun itse sanoo, että kirkollisverotuotot jakautuvat laajasti monien hyödyksi. Jos jostakin kirkkoa on kiitettävä, niin siitä miten helposti kirkon tilinpäätöstiedot viimeiseltä kymmeneltä vuodelta löytyvät. Niistä nimittäin paljastuu yksi mielestäni moraalisesti aika arveluttava asia: Kirkko on tehnyt viimeiset 10 vuotta joka vuosi noin 100 miljoonaa euroa voittoa. Tätä on tietysti oikaistu tilinpäätöksellä poistoilla, arvonalennuksilla ja siirroilla rahastoihin saaden jokaisen tilikauden tuloksen näyttämään selvästi pienemmältä. Jopa näiden oikaisujen jälkeen kirkon tilikauden tulos on ollut jokaisena vuotena selvästi positiivinen ja omaa pääomaa on kertynyt siten satoja miljoonia ylimääräistä. Siis kaikkien kulujenkin jälkeen.

Jos katsotaan tarkemmin kirkon viimeisintä tilinpäätöstä, paljastuu asian kornius mitä selkeimmin kirkon taseesta vastattavaa osiosta: Edellisten tilikausien ylijäämää on melkein miljardi. Jos sitä verrataan kymmenen vuoden takaiseen taseeseen, on ylijäämän määrä kasvanut 400 miljoonalla, vaikka kirkko on viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt merkittäviä investointeja infrastruktuuriin, kirkkojen ja seurakuntatalojen korjaamiseen ja uusien tilojen rakentamiseen. Jos katsotaan vaikka suhteellisen uusia ja futuristisia Klaukkalan, Viikin tai Kuokkalan kirkkoja, niin ei siinä ole kyllä kuluissakaan säästelty. Myönnän kyllä ihailevani moista arkkitehtuuria ja uskon, että nyt kelpaa ihmisten herraa palvoa. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka monelle vähävaraiselle tuollakin rahalla oltaisiin voitu rakentaa vaikka edullisia asuntoja? Suoraan sanottuna mahdotonta olla huvittumatta ajatuksesta, että vaikka Jeesus puhuu Raamatussa satoja kertoja rikkauksien ongelmista, vanhurskauden ja nöyryyden hyveistä ja ylenpalttisuuden välttelemisestä, on ihmisillä ollut vuosisatojen ajan jokin pakottava tarve rakentaa mitä massiivisempia ja ylenpalttisempia pyhäkköjä Jumalansa kunniaksi. Ei ole oikein mennyt se osa sanomasta perille, joskin vähäinenkin huomautus esimerkiksi homovastaisuudesta jossain Vanhan Testamentin säkeessä kyllä nostetaan aina esille. Rusinoita pullasta vai mitä?

Nöyryyden hyveestä ja rikkauden ongelmista lähdettynä on kirkon hengelliselle johtajille maksettavien palkkojen suuruusluokka myös ihan mielenkiintoinen. Ainakaan minun oikeustajuuni ei mahdu ajatus, jossa arkkipiispan palkka on suurempi kuin koko valtion presidentillä. Hiippakuntien piispat puolestaan tienaavat enemmän kuin esimerkiksi valtiomme ministerit. Siinä missä presidenttimme Niinistö näki palkkansa suuruuden ongelmaksi koko kansan edustajana ja päätti oma-aloitteisesti laskea presidentin palkkiota, ei samanlaisia toimenpiteitä ole ainakaan piispojen keskuudessa nähty. Vanhurskaus, nöyryys ja kipeämmin tarvitseville antaminen ei siis taida koskea hengellisiä johtajiamme. Tekopyhyys sen sijaan osuu aika lähelle.

En halua kritisoida kaikkia niitä hienoja ihmisiä, jotka tekevät paljon hyvää kirkon nimissä. Työnne on varmasti tärkeää ja voi olla monelle se tarvittava pelastus. Sen sijaan esitän kysymyksen kirkon johtajille: Mihin tuolla järjettömällä maallisen mammonan keräämisellä ja polleiden pytinkien rakentamisella oikein tähtäätte? Teillä olisi valtavasti varoja tehdä ja auttaa paljon enemmän. Kirkon strategisiksi tavoitteiksi voisittekin siis korjata, että teette hyvää ja avustatte sen mitä oman pesän suojelemiseltanne ja varallisuuden kartuttamiselta ennätätte. Se olisi ainakin vähemmän tekopyhä kuin nykyiset sloganinne. Jos minä joskus koen tarvetta uskonne hedelmille, löydän kaiken tarpeellisen pyhistä kirjoituksistanne ja sisältä itsestäni. Teille instituutiona voin kuitenkin sanoa saman kuin aikoinaan juuri näistä syistä erotessani; pitäkää tunkkinne.

"Missä Jumala on kun lauma polkee paikallaan?"
Apulanta - Jumala (Hiekka 2002)