Suosikit #5: Neil Young - Harvest

Neil Young on ollut yksi suurimpia idoleitani jo niin kauan, että sisäisessä monologissani yleensä vain siteeraan häntä mestariksi. Mestarilla kun on kyky tehdä yksinkertaisesta äärimmäisen kaunista, puhuttelevaa ja rauhoittavaa. Young todistaa oikeaksi sen, että loistava muusikko ei tarvitse mitään muuta kuin soittimen ja jotakin sanottavaa. Malliesimerkki mies ja kitara -muusikosta, joka on tehnyt useita loistavia albumeita, ja klassikoita löytyy monelta vuosikymmeneltä. Mielestäni kuitenkin 1972 julkaistu Harvest on kaikista ehyin kokonaisuus, josta en keksi mitään huonoa sanottavaa - hyvää sitäkin enemmän. Siksi se sopiikin hienosti suosikkien listalleni.

Ensikosketukseni Neil Youngin musiikkiin sain lukion ensimmäisen vuoden aikana, kun Harvest -levyltäkin löytyvä Heart of Gold -kappale sattui soimaan jollakin radiokanavalla. Muistan kuinka ensimmäistä kertaa kuullessani tuon kappaleen, minulle jäi pakottava tarve selvittää kuka kappaleen esittäjä oikein oli. Niinpä sitten kotiin päästyäni heti ensimmäiseksi YouTube auki ja hakukenttään "heart of gold". Onneksi lause mainittiin laulussa niin monesti, ettei kappaleen löytäminen tuottanut kovinkaan suuria vaikeuksia. Ja kun kappaleen lopulta löysin, kuuntelin sen ainakin viisi kertaa peräkkäin ja päätin, että menen seuraavana päivänä kirjastosta lainaamaan Youngin levyjä. Tuohon aikaan kun Spotify oli vielä tuntemattomuus, minulla oli tapana käydä hakemassa kirjastosta levyjä ja tallettaa ne iTunesin soittolistalle. Spotifyn käyttämisen helppous onkin tehnyt musiikin löytämisestä vähän liiankin helppoa, josta on kadonnut se uuden albumin hypistely käsissään ennen ensimmäistä kuuntelua. Siinä hetkessä on kuitenkin aina ollut jotain... käsin kosketeltavaa. Heh. Ja tuota fiilistä on aina toisinaan ikävä.

Heart of Goldista tuli mulle nopeasti yksi niistä elämäni tärkeistä biiseistä. Tiedättehän kun jokaisella ihmisellä on ainakin muutama sellainen kappale, joka tuntuu koskettavan juuri omaa itseä ja omaa elämää jotenkin kaikista muista kappaleista poikkeavalla tavalla. Mulle sellaisia kaikkeuden hienoimpia, henkilökohtaisia kappaleita ovat Heart of Goldin lisäksi David Bowien Ziggy Stardust, John Mayerin Slow Dancing in a Burning Room, Stereophonicsin Dakota ja Placebon versio Running Up That Hill -kappaleesta. Noiden lisäksi on tietysti satoja muita suosikkeja ja tärkeitä kappaleita. Nuo viisi kuitenkin jäisivät jäljelle, jos pitäisi valita vain viisi kappaletta, jotka voisin ottaa mukaan autiolle saarelle kuunneltavaksi.

Vaikka Heart of Goldin erinomaisuudesta, sen koskettavasta sanomasta ja ytimiin yltävästä huuliharpusta voisi varmaankin kirjoittaa kokonaisen tekstin, on se kuitenkin vain se kirsikka jos Harvest on albumina itse kakku. Se on albumi, jolla Young kertoo kymmenen erilaista tarinaa lauluiksi naamioituna. Ne kertovat ihan tavallisista asioista ja pienistä hetkistä, samalla kun ne kuvaavat yhteiskuntaa ja käsittelevät vahvojakin teemoja kuten yksinäisyyttä, ikääntymistä, kuolemaa ja köyhyyttä. Kantrimusiikin sanoitusten yleisin ongelma on kliseisiin takertuminen, joissa lauletaan köyhästä maanviljelijästä, joka lähtee hakemaan tyttöä kaupungilta lava-autollaan. Välillä juodaan viskiä, jauhetaan tupakkia ja etsitään sitä uutta kulkematonta polkua elämälle. Youngin musiikki ei mielestäni olekaan kovin perinteistä kantria, vaan se muistuttaa monin paikoin enemmän esimerkiksi Bob Dylanin runoilevaa folkmusiikkia. Siksi onkin hauska huomata useita Harvest albumille piilotettuja viittauksia Dylaniin. Esimerkiksi albumin avausraidan Out on the Weekend toisessa säkeistössä käytetään termiä big brass bed, joka tuli tutuksi kolme vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Dylanin Lay, Lady, Lay kappaleella. Varsinkin albumin päättävä Words (Between the Lines of Age) voisi sanoitustensa puolesta olla suoraan Dylanin kynästä ja muistuttaakin monin paikoin Dylanin mestariteosta Like A Rolling Stonea. Sehän onkin vain sopivaa kahden maailmankaikkeuden taitavimman sanoittajan välillä.

Kaikista parhaiten kätköön jäänyt helmi Harvest -levyltä on sen kolmas raita A Man Needs a Maid. Se alkaa yksinäisellä pianolla ja saa kappaleen muistuttamaan vähän Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Wateria. Kappale kuitenkin kasvaa kokoajan isommaksi kun upea Lontoon sinfoniaorkesteri liittyy taustalle ja nostaa tarinan kokonaan uudelle tasolle. Itse tarina on itseironinen kuvaus henkilöstä, jonka omat epävarmuudet luovat säröjä parisuhteiden muodostamiselle. Se on mielestäni hauskasti sanailtu ja sopivan metaforallinen, että kuuntelija voi löytää siitä useita erilaisia tulkintoja. A Man Needs a Maid onkin mielestäni täydellinen kappale, johon subjektiivinen ihailuni tai objektiivisuuteen pyrkivä analyysini ei pystyisi puhkomaan reikiä.

Neil Youngin Harvest on albumi, jonka kuuntelemisella on minulle aina aivan uskomattoman rauhoittava vaikutus. Se on erittäin kotoisa ja lämmin albumi; vähän kuin menisi jonkun vanhan sukulaisen luokse kylään, ja kaikki olisi kuten aina ennenkin, vaikka ei olisi vuosiin nähty. Sillä ei ole yhtäkään huonoa kappaletta, mutta sitäkin enemmän hyviä. Se on ennenkaikkea pelkistetty, loppuunsa hiottu timantti, joka toimii kokonaisuutena yhtä hyvin kuin erillisinä raitoinakin. Se on albumi, jonka pariin palaan useita kertoja vuodessa. Ja jokaisen kuuntelukerran jälkeen ajatusten ja murheiden käsittely on ainakin hiukan helpompaa.

"It's hard to make that change, when life and love turns strange."
Neil Young - A Man Needs a Maid (Harvest 1972)

Uudet levyhelmet #1: Olavi Uusivirta - Olavi Elää!

Tero Ahosen taiteilema kansikuva Olavi Uusivirran Olavi Elää! -livealbumille.

Koska blogini on omani ja intohimonani musiikki, päätin aloittaa kokonaan uuden osion omistettuna suomalaisen musiikin uusille levyhelmille. Uuden musiikin löytäminen on aina yhtä jännittävä kokemus ja koska kirjoittaminen on intohimoistani toinen, ajattelin yhdistää nämä nyt saumattomasti yhdeksi kokonaisuudeksi. Suomalainen musiikki jos mikä kun kaipaa lisää puolestaan puhuvia äänitorvia. Ja mikäpä olisi parempi tapa aloittaa tämä osio kuin tunnetusti yhden suosikkiartistini Olavi Uusivirran upouusi livealbumi Olavi Elää! En ole varsinaisesti mikään livealbumien innokkain kuuntelija, mutta tällä kertaa tehdään siihenkin sääntöön poikkeus. Olenhan kuitenkin käynyt ihailemassa Olavia yhtyeineen jo neljästi kuluneen vuoden aikana ja viidesti jos edellinenkin lasketaan mukaan. Viimeisin näistä oli Kuopion musiikkikeskuksella Olavi Uusivirran uudenlaisella ja osuvasti nimetyllä Il chante comme s'il n'y avait pas de demain -konserttikiertueella. Voin siis sanoa tietäväni jonkin verran yhtyeen livekarismasta ja kun tuotantokin on läpikotaisin koluttu, oli mielenkiintoista selvittää millä tavalla se kokonaisuus taittuu livealbumille. Ja hemmetin hienostihan se taittuu.

Olavi Uusivirran yhtyeen yksi parhaista puolista on kyky vetää omia biisejään uudenlaiseksi jokaisella keikalla. Rakenne on pohjimmiltaan tietysti sama, mutta fiiliksen ja illan mukaan versiot mukautuvat tunnelmaan. Erityisesti yhtyeen aivan liian aliarvostettu kitaristi-pianisti-tuottaja Timo Kämäräinen pääsee lopultakin ansaitsemalleen kunniapaikalle Olavi Elää! -livetaltioinneilla. Pohdin asiaa jo Kuopion musiikkikeskuksen keikalla kun Kämäräinen maalaili kitarallaan mitä upeampia sävyjä Sininen kukka kappaleen monta minuuttia kestäneen kitarasoolon aikana. Nyt tuota taikaa voi aistia myös levyltä, kun Sininen kukka on saanut Olavi Elää! -albumilla arvoisensa yli seitsemän minuutin ruudun täytettäväkseen. Vaikka albumilla olisi vain tuo yksi ainoa biisi, olisi se silti jo mielestäni mestariteos. Onneksemme livetaltiointeja löytyy kuitenkin melkein kahden tunnin edestä, ettei kuunteleminen lopu ainakaan ihan heti kesken! Ja vaikka voisinkin kirjoittaa sanasen jokaisesta levyn biisistä, säästetään kuitenkin lukijaa ja poimitaan joukosta vain pari helmeä tarkemman tutkailun kohteeksi.

Yksi tällainen helmi on ehdottomasti loppuaan kohti kasvava, julmetun mahtipontinen Reeperbahn. Alkuperäinen Reeperbahn ei ole koskaan ollut suurimpia suosikkejani, mutta tämän livevedon myötä olen nopeasti muuttamassa kantaani. Se alkaa sulavalla pianolla, jonka jälkeen päästään biisin tunnusmerkiksi muodostuneeseen tahtiin. Taustalle on saatu naispuolinen kuoro joka kantaa Olavin äänen kokonaan uudelle tasolle. En osaa sanoa onko kuoro ollut jo keikalla mukana vetämässä vai onko se lisätty vasta jälkikäteen levylle. Oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä, koska lopputulos on huikaisevan hieno ja nostaa biisin ihan uudelle tasolle. Samalla nousevat myös kuulijan karvat. Biisiä kuunnellessa tekisi mieli korkata olut, mutta lieköhän olisi sitten biisiä lainaten aamulla outo olo? Kohdasta 5:42 alkava nostatus loppua kohti on suunnastaan eeppinen ja jopa alkuperäisen version nostatuksia hienompi.

Ja koska yksikään Olavi Uusivirran livevetoja analysoiva teksti ei olisi mitään tarttumatta johonkin monista menevämmistä ralleista, nostetaan esille jokaisella keikalla potin räjäyttävä Tanssit vaikka et osaa. Se on biisi jossa pelkkä syntikan aloitus saa yleisön taputtamaan ja kun kappale räjähtää menevään komppiinsa ja Olavin huuto rikkoo ilmaa, ei kukaan voi pysyä paikoillaan. Ja se onkin kappaleen hienous; voidaan kaikki tanssia pelkästä tanssimisen ilosta - osattiinpa eli ei. Suurin harmitukseni konserttisalikiertueella olikin yleisön sitoutuminen istumapaikkansa mukavuuksiin. Eihän tällaista biisiä voi kuunnella rauhassa istuen!

Olavi Uusivirran mukaan livealbumilla pyrittiin säilyttämään livevetojen tuntu, joten virheiden korjaaminen jälkikäteen pyrittiin pitämään minimissä. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä kaikista kappaleista löytyy jo se loppuunsa hiottu albumiversio. Olin silti yllättynyt kuunnellessani miten laadukkaita kaikki vedot olivat. Joko korjauksia on tehty jälkikäteen vähän kovemmalla kädellä tai sitten yhtye vain vetää livenä aivan järkyttävän kovalla tasolla. Ja koska olen jälkimmäisen useampaan kertaan todistanut, ei Olavin sanojen todenmukaisuutta tarvitse kyseenalaistaa. Levy on helkkarin kova, koska niin on bändikin livenä. Vanha sanonta pätee siis tässäkin: Paskasta ei saa kultaa taitavinkaan miksaaja, hyvän äänityksen kanssa ei tarvitse paljoa tehdä.

Kun Olavi Uusivirta aikoinaan päätti, että heidän bändistään tulee Suomen kovin livebändi, saattoi kansasta löytyä väitteeseen myös skeptisesti suhtautuvia. Jos viimeisten muutaman vuoden keikkataso ei ole vielä vakuuttanut jotakuta, niin tämä levy tehnee sen kyllä lopullisesti. Sanon sen siis nyt: Olavi Uusivirta on Suomen kovin livebändi. Se on siellä kovimmassa kärjessä itseasiassa ihan koko maailman mittakaavalla. Tämä sanottuna sellaisen suusta joka on nähnyt muunmuassa Bob Dylanin, Queenin, AC/DC:n, Roger Watersin, Bruno Marsin, God is an Astronautin ja monia muita huikeita artisteja niin isoilla kuin vähän pienemmilläkin lavoilla. Jos Olavi on siis suunnallasi keikalla - tee itsellesi palvelus ja käy kuuntelemassa. Voit kiittää minua myöhemmin. Jos keikkoja ei puolestaan ole niin onneksi voit nyt elää edes osan tuosta kokemuksesta kuunnellen Olavi Elää! -albumia.

"Mitä mä pelkään kuolemaa, kun elämää en oo vielä nähnytkään?"
Olavi Uusivirta - Niin kuin eilenkin (Me ei kuolla koskaan 2005)

Suosikit #3: The Smiths - The Queen Is Dead

Jos ihan rehellisesti sanotaan, niin 80-luku oli kyllä omituisen oloista aikaa. Suomessa tuulipukukansa pastellin värisissä kledjuissaan katseli ensimmäisistä väritelevisioistaan kun pitkätukkaiset muusikot revittelivät pelkissä pitkissä kalsareissa kesät talvet. On jotenkin absurdia ajatella, että samaan aikaan kun Ritari Ässä ja Dingo villitsivät Suomessa, Englannissa väsättiin maailmankaikkeuden kovinta lättyä: The Smithsin The Queen Is Dead -albumia.

Vuonna 1986 julkaistu The Queen Is Dead on kahden mestarillisen visionäärin taiteellisen yhteentörmäyksen supernova. The Smithsin kolmas täyspitkä julkaisu oli ensimmäinen Johnny Marrin ja Morrisseyn yhdessä tuottama albumi - ja se näkyy ja kuuluu kaikesta. Siinä missä yhtyeen aikaisemmat levyt The Smiths ja Meat Is Murder olivat vähän sekavia kokonaisuuksia; muutamia helmiä sakeassa meressä, on The Queen Is Dead alusta loppuun täyttä timanttia.

Laulaja-sanoittaja Morrisseyn ja säveltäjä-kitaristi Johnny Marrin välinen kemia on musiikin saralla poikkeuksellista. Sille vetää vertoja korkeintaan McCartneyn ja Lennonin The Beatles tai Watersin ja Gilmourin Pink Floyd. Siinä on kaksi jotenkin niin erilaista ajattelijaa, joiden tuotannossa kuitenkin yhdistyy jakamattomasti molemmat puolet - yhdeksi yhtä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

Jos The Smithsin musiikkia ja varsinkin The Queen Is Dead albumia pitäisi kuvailla jollakin osuvalla sanalla, olisi se varmaankin kontrasti. Samalla kun säveltäjä Marr maalailee mitä raikkaampia ja menevämpiä sävyjä, täyttää Morrisseyn monesti melankoliset, masennuksesta ja yksinäisyydestä kertovat sanat tyhjän tilan saumattomasti. Kokonaisuutena tuo varmasti kuulostaa omituiselta, mutta Morrissey sattuukin olemaan lyriikan mahtavampia osaajia. En keksi ketään muuta, joka voisi kirjoittaa niin sarkastisia, ironisia ja jopa ahdistavan surullisia lauluja, saaden ne silti kuulostamaan kaikessa komiikassaan lähinnä ilahduttavilta. Suomalaisista ehkä Gösta tai Juice. The Smithsin tuotannosta loistavin esimerkki on levyn viides raita: Cemetry Gates.

Cemetry Gates on erityisesti Morrisseyn taidonnäyte. Siinä hän maalailee ivallista kuvaa henkilöstä, joka koittaa esittää itseään fiksumpaa lainailemalla toisten sanomisia ominaan. Osansa saavat runoilijat Keats ja Yeats, samalla kun lainaillaan Wildeä ja Shakespearea. Laulaja varoittaa siitä, että aina löytyy joku, joka pystyy kampittamaan tällaiset falskit teeskentelijät. Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin ennenkaikkea humoristisen itseironinen, sillä itse laulu plagioi lähes jokaisessa lauseessaan jonkun aiemmin eläneen kirjoituksia. Se leikittelee sanoilla ja yhdistelee sujuvasti vanhaa ja modernia kieltä yhteen tarinaan. Oikein kaiken huipuksi, äärettömän ahkerana lukijana ja kirjoittajana tunnettu Morrissey jätti itse laulun nimeen kirjoitusvirheen, kuin pitkänä haahuilevana keskisormena kaikille tärkeilijöille.

Marrin suurin taidonnäyte on jätetty puolestaan levyn päättävään Some Girls Are Bigger Than Others raitaan. Vaikka se onkin ehkä saanut enemmän huomiota absurdin humoristista lyriikoistaan, on sen todellinen vahvuus Marrin sulavasti leijailevissa kitaramelodioissa. Vaikka tämä teksti on tähän mennessä keskittynyt lähinnä Marrin ja Morrisseyn panokseen, täytyy kuitenkin sanoa, että rumpali Mike Joyce ja basisti Andy Rourke täydentävät kokoonpanon erinomaisesti. Vaikka voisinkin kirjoittaa sanasen jokaisesta levyltä löytyvästä biisistä, varsinkin There Is A Light That Never Goes Out, Bigmouth Strikes Again ja I Know It's Over kappaleista, tulisi tästä blogitekstistä sitten aivan tolkuttoman pitkä kokonaisuus. Jätettäköön niiden arvioiminen siis kuulijalle itselleen.

The Smithsin The Queen Is Dead on albumi, joka puhuttelee kaltaistani sielua niin runollisesti, melodisesti kuin sanomaltaankin. Se on äärimmäisen hyvä levy jota ei voi suositella tarpeeksi. Voin siis kerrankin olla surutta samaa mieltä, kun brittiläisen NME musiikkilehden kriitikot valitsivat sen kaikkien aikojen parhaimmaksi albumiksi.

"I didn't realise you wrote such bloody awful poetry, Mr. Shankly."
The Smiths - Frankly, Mr. Shankly (The Queen Is Dead 1986)