Pitäisikö perintöverosta luopua?

Piggy Bank - 401 (CC BY 2.0)

Sen jälkeen kun aktiivimallin kumoamista ja kansanedustajien sopeutumiseläkkeen poistamista vaativat Kumotaan HE 124/2017 vp ja Kansanedustajien sopeutumiseläke poistettava -kansalaisaloitteet saavuttivat eduskunnan käsittelyyn vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta, on kansalaisaloitteilla vaikuttamiseen alettu suhtautua entistä vakavammin. Jos ei muuten niin edes keskustelun herättämiseksi. Keskustelun herättäminen onkin mielestäni aina hyvä asia, joten linkkaan myös tämän viimeaikoina eniten somehuomiota keränneen kansalaisaloitteen tähän tekstini jatkoksi. Tarkoituksenani on perustella mikä kansalaisaloitteessa on vikana, ja tekstin lukija päättäköön itse ovatko argumenttini pitäviä, vai onko kansalaisaloite itsessään paremmin perusteltu. Kyseessä on siis kansalaisaloite Perintö- ja lahjaverosta luopuminen.

Kansalaisaloitteessa sanotaan, että perintö- ja lahjavero edistävät eriarvoisuutta ja toimivat Suomen talouden kehittymisen estokivinä. Verojen poistaminen luo mahdollisuuksia luomalla ja säilyttämällä työpaikkoja ja edistämällä kasvua. Tässä kohtaa on syytä huomioida, että perintö- ja lahjavero ovat progressiivisia veroja, joissa alle 20 000 euron arvoinen perintö ja alle 5000 euron arvoinen lahja ovat jo valmiiksi verosta vapaita. Progressiivisuus nousee asteittain perinnön tai lahjan arvon kasvaessa. Jos eriarvoisuutta mitataan yhteiskunnan näkökulmasta varallisuuserojen suhteen, verot eivät edistä eriarvoisuutta vaan pienentävät sitä. Kansantalouden näkökulmasta suurien perintöjen siirtyminen jälkipolville ilman veroa edistää pääoman kasautumista ja varallisuuserojen kasvua. Markkinataloudessa korkoa korolle -ilmiö kasvattaa valmiiksi suuria pääomia entistä suuremmaksi, mitä enemmän aikaa pääoman kasvamiselle annetaan. Perintövero hidastaa osaltaan suuntausta, jossa varallisuusasema periytyy voimakkaasti jälkipolville. Varallisuusaseman voimakas periytyminen johtaa puolestaan luokkayhteiskuntaan, jossa pääoma jatkaa keskittymistään useiden sukupolvien yli varakkaimmalle osalle väestöstä, kun taas vähävaraiset joutuvat jokaisen sukupolven kohdalla luomaan varallisuutensa itse. Tällaisessa yhteiskunnassa yhdestä luokasta toiseen siirtyminen hankaloituu, joka puolestaan passivoi yhteiskuntaa. Pääomien keskittymistä yli 300 vuoden ajanjaksolta yli 20 eri maassa tutkinut palkittu taloustieteilijä Thomas Piketty ehdottikin kirjassaan Pääoma 2000-luvulla, että varallisuuserojen jatkuvan kasvun hidastamiseksi optimaalinen perintöveroprosentti voisi olla niinkin korkea kuin 50-60%. Suomessa vero on siis selvästi tuota kevyempi.

Toinen kansalaisaloitteessa mainittu asia on perintö- ja lahjaverotuksen vaikutus yritystoimintaan. Kansalaisaloitteen mukaan vero vaikuttaa myös yrittäjyyteen ja sillä estetään tai ainakin vaikeutetaan pitkäaikaista yritystoimintaa pienten ja keskisuurten yritysten sukupolvenvaihdosten kohdalla. Ensinnäkin sukupolvenvaihdos on huomioitu niin perintö-, lahja- kuin tuloverotuksessakin mahdollisten sukupolvenvaihdoshuojennusten myötä. Esimerkiksi perintönä saatu maatilavarallisuus voidaan arvottaa niinsanottuun spv-arvoon joka tarkoittaa arvostamista vain 40% käyvästä markkinahinnasta. Esimerkiksi 300 000 euron arvoinen maatila voitaisiin siis arvostaa sukupolvenvaihdoshuojennuksen myötä 120 000 euroon, joka pienentäisi maksettavan perintöveron määrää ensimmäisessä veroluokassa 37 700 eurosta 11 300 euroon. Efektiivinen veroprosentti olisi siis alle 4 prosentin luokkaa varallisuuden käyvästä arvosta. Jos yritys kaatuu tuollaisista menoista, niin ehkä sen ei ollut markkinatalouden ajatusmalleja mukaillen tarkoituskaan jatkaa toimintaansa?

Kolmanneksi kansalaisaloitteessa puhutaan perintöveron moraalisuudesta, kun valtio rankaisee surijaa vaatimalla veroa yhteisestä omaisuudesta. Tämä kohta nyt on itsessään jo täysin virheellinen ja sympatiapisteitä kerätessään jo vähän huvittavakin. Ensinnäkin verot peritään vainajan varallisuudesta. Avioparien kohdalla käytetään tasinkomenettelyä, jonka mukaan yhteinen varallisuus jaetaan puoliksi ja jäljelle jäävä puolisko siirtyy perintönä perillisille. Avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei tee kaikesta puolisojen varallisuudesta yhteistä omaisuutta. Omistussuhteet säilyvät avioliitonkin aikana ja kaikki itse hankittu omaisuus kuuluu yksin sille puoliskolle joka sen on hankkinut. Jos avioehtoa ei ole, avioero- ja kuolintapauksissa kaikki omaisuus jaetaan puoliksi. Kun kansalaisaloitteessa siis puhutaan veron vaatimisesta yhteisestä omaisuudesta, on tulkinta suoraan virheellinen. Veroa vaaditaan vain vainajan perintönä siirtyvästä omaisuudesta, eikä esimerkiksi varakkaamman puoliskon tarvitse luovuttaa tasinkoa perillisille. Yhteisenä kotinakin käytettyyn asuntoon voi leski pidättää hallintaoikeuden, joten kuolintapauksen kohdalla valtio suojelee jo nykyiselläänkin lesken asemaa merkittävästi.

Perintöveroa ja perillisten oikeutta saatuun perintöön kokonaisuudessaan voidaan pohtia moraalin näkökulmasta vaikka kuinka. Loppujen lopuksi merkittävin asia on kuitenkin valtion näkökulmasta perintö- ja lahjaveroista saatujen verotulojen määrä. Vuonna 2016 noita verotuloja tuli perintö- ja lahjaverotuksen kautta yhteensä 523 miljoonaa euroa. Verosta luopuminen loisi siis yli 500 miljoonan euron verovajeen, jonka kuittaamiseksi verotusta pitäisi kiristää jostakin toisesta päästä. Mielestäni perintö- ja lahjaverotus on yksi oikeudenmukaisimmista verotuksen muodoista, sillä siinä verotetaan saajalleen täysin vastikkeetonta tuloa. Mielestäni kukaan ei ole automaattisesti oikeutettu kenenkään toisen omaisuuteen, eikä siten tällaisen tulon verottamiseen liity minkäänlaista moraalista rangaistusta. Perintö- tai lahjaverotus ei nykyisellään ole tietenkään täysin aukoton tai täydellinen järjestelmä. Sen poistaminen tilanteessa, jossa valtion vuosittainen budjetti on jo valmiiksi alijäämäinen, ei kuitenkaan tunnu erityisen hyvältä idealta. Tuon alijäämän kuittaamiseksi verotusta pitäisi kiristää jostakin toisesta päästä, tai sitten leikata menoista. Ja kun mietitään minkälaisia leikkauksia viimeaikoina on tehty esimerkiksi koulutukseen, sairaanhoitoon ja työttömien asemaan, suhtaudun kaikenlaisiin leikkauksiin hyvin kriittisesti. Asiasta voisi kirjoitella pitkästikin, mutta tyydyn vain lopuksi linkkaamaan Lauri Finérin erinomaisen kirjoituksen perintö- ja lahjaverotuksesta. Se kertoo enemmän kuin minä osaisin sanoillani kertoa.

"Näin kulutan aikaa, maatessani alla tämän taivaan."
Eppu Normaali - Näin kulutan aikaa (Imperiumin vastaisku 1988)

Mahdoton yhtälö

Domino - Ivanacoi (CC0)

Työttömien aktivoiminen ja työllisyystilanteen parantaminen on yksi poliittisen päätöksenteon ikuisuuskysymyksistä. Työttömyyttä pidetään niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin piinaavana ongelmana. Työttömän näkökulmasta työelämän ulkopuolelle jääminen syrjäyttää ja eriarvoistaa, kun taas valtion taloudelle työttömät ovat painolasti, josta pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Vaikka keinot työttömyysongelmasta eroon pääsemiseksi eroavat vastaajasta riippuen reilusti, lähes poikkeuksetta jokainen ihminen näkee itse työttömyyden ongelmana. Työttömyystilannetta seurataankin jatkuvasti erilaisista graafeista, raportoidaan ja pyöritellään tilastoissa. Kun työttömyys sitten sattuukin nousemaan, on käsillä kriisin ainekset, joka täytyy nitistää heti alkuunsa. Jos työttömien määrä puolestaan laskee, poliitikot taputtelevat toisiaan olalle hyvin tehdystä työstä. Kysyitpä asiaa oikeastaan keneltä tahansa, vastaus ihanteelliseksi tilanteeksi on sama: täystyöllisyys, jossa jokainen kansalainen kantaa oman painolastinsa. Hallituksemme ajatuksissa tätä tavoitetta kohti päästään kuitenkin leikkaamalla työntekijöiden ja työttömien oikeuksia, pidentämällä työpäiviä, nostamalla eläkeikää ja lahjomalla yksityistä sektoria. Ajatus perustuu siihen, että jos yrityksillä on ylimääräistä varallisuutta ja työntekijöiden palkkaaminen on tarpeeksi edullista, yritykset kyllä ryhtyvät työllistämään nykyistä enemmän. Valtion velastakin päästään eron kunhan vain kiristetään vyötä ja tehdään enemmän töitä. Yhteiset talkoot, kaikki mukaan.

Tällainen ajattelumalli muodostaa kuitenkin mahdottoman yhtälön. Siitä tulee mieleen pikkulapsen lelu, jossa lapsi koittaa työntää neliönmuotoista palikkaa ympyränmuotoiseen reikään. Yksinkertainen totuus kun on tämä: teknologian, robotiikan ja automaation eksponentiaalinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa järkeviä töitä ei enää riitä kaikille. Yritykset käyttävät valtavia määriä rahaa entistä tehokkaampien innovaatioiden tekemiseen, joilla voidaan toimintaa optimoimalla karsia kuluista. Yrityksestä riippumatta työvoima on aina yksi kuluista merkittävimpiä, eli sellainen, josta jokainen voittoa tavoitteleva yritys haluaa aina karsia. Se ei ole yritysten tai yrittäjien vika, sillä lähes jokaisen yrityksen perimmäisenä tarkoituksena on jo lain määräämänäkin tuottaa omistajilleen voittoa. Uutta työvoimaa rekrytoidaan vain tilanteessa, jossa sen uskotaan tulevaisuudessa kasvattavan yrityksen liiketulosta ja mahdollistavan suuremmat voitot. Nykyisin kuitenkin melkein työtehtävästä riippumatta yksi henkilö pystyy tekemään koneiden avustamana moninkertaisen määrän töitä entisaikoihin verrattuna.

Ihmisten määrä ei kuitenkaan ole ainakaan Suomessa juurikaan kasvussa, joten paikallisilla markkinoilla ei ole hirveästi tilaa myynnin lisäämiselle. Yksittäiset yritykset voivat tietenkin kasvattaa markkinaosuuttaan, mutta lisäys tulee väkisinkin jonkun toisen yrityksen markkinaosuudesta. Tuottojen kasvattamiseksi onkin usein helpompaa ja riskittömämpää pyrkiä tuottamaan sama määrä tuotteita tai palveluita tuotantokuluja karsimalla, eli työvoimaa vähentämällä. Maailmanlaajuisilla markkinoilla kasvua on tietenkin vielä tarjolla, mutta maailman väestökään ei kasva ikuisesti. Ilman suurempia maailmanlaajuisia mullistuksia jossakin vaiheessa saavutaan väkisinkin pisteeseen, jossa tuotantotehokkuus vain jatkaa kasvuaan, vaikka kuluttajia on aikaisempaa vähemmän. Ihminen on kuitenkin tarvitsemiensa resurssien suhteen koko maailman tuotantopotentiaaliin verrattuna aika vaatimaton. Vaikka tuotteet ja palvelut olisivat aina vain entistä halvempia, yksi ihminen ei kuitenkaan tarvitse niitä hirveästi kulutuskapasiteettiaan enempää.

Jos hallitus haluaisi oikeasti päästä tilanteeseen, jossa mahdollisimman suuri osa väestöstä voisi osallistua yhteiskunnan kustannuksiin työtä tekemällä, täytyisi tehdyn politiikan olla täysin päinvastaista. Eläkeikää pitäisi laskea, työpäiviä tai työviikkoja lyhentää ja poliittista päätöksentekoa kohdistaa kaikista heikoimmassa asemassa olevan väestön ostovoiman palauttamiseksi. Markkinaliberalistiseen ajatteluun hullaantuneessa politiikassa tällaista käännöstä on kuitenkin turha odottaa. Koska hallitus on päättänyt tehdä kaikki päätökset lyhytnäköisen yritysten paapomisen näkökulmasta, täytyy politiikan ymmärtämiseksi ottaa ajattelussa sama lähtökohta. Yrityksille lyhyemmät työpäivät ja täystyöllisyys ovat molemmat ongelmia. Ensinnäkin lyhyemmät työpäivät nostaisivat väkisinkin palkkauskustannuksia, sillä ammattiliitot eivät tulisi ikinä suostumaan lyhyemmistä työpäivistä tarpeeksi merkittäviin palkanalennuksiin. Tähän eivät suostu myöskään nykyisin työssä olevat, sillä se pienentäisi jo valmiiksi monen vaatimattomia tuloja. Sillä kasvattaisivatko lyhyemmät työpäivät jopa työntekijöiden tehokkuutta, kuten monissa tutkimuksissa on todettu, ei ole asian suhteen juurikaan merkitystä. Toisekseen jokaisen uuden työntekijän kouluttaminen, perehdytys ja sitouttaminen on yrityksille aikaa ja rahaa vievä prosessi. Tätä esimerkiksi Sipilä joko ei tajua, tai koittaa kerätä ristiriitaisia irtopisteitä mollaamalla yritysten työllistämishalua aktiivimallin toimimiseksi. Mitä vähemmän yrityksillä on työntekijöitä halutun tavoitteen saavuttamiseksi, sitä helpompaa ja kannattavampaa se on lähtökohtaisesti yritykselle. Yritykset kuitenkin joutuvat toimimaan lain puitteissa, joten ongelma ei ole yrityksissä, vaan lainsäädännössä.

Voi tuntua nurinkuriselta ajatella, että työttömyyden pieneneminen olisi yritysten näkökulmasta ongelma. Mitä useampi henkilö elättää itsensä palkkatuloilla, sitä enemmän markkinoilla on myös ostovoimaa ja tilaa investoinneille. Kysymys on kuitenkin ennenkaikkea vallasta. Mitä enemmän Suomessa on työttömiä avoimiin työpaikkoihin verrattuna, sitä enemmän valtaa yrityksillä on. Elinkeinoelämän keskusliitto nostaa agendalleen uskollisesti paikallisen sopimisen merkitystä työttömyysongelman ratkaisemisessa. Säännöllisin väliajoin lausunnoista esille pulpahteleva "paikallinen sopiminen" onkin tämän valtarakennelman ytimessä. Se sopii yrityksille erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa työttömiä on paljon ja avoimia työpaikkoja vähän. Kun kilpailu melkein mistä tahansa työstä on kovaa, voivat yritykset paikallisen sopimisen nimissä rekrytoida henkilöitä, jotka suostuvat tekemään töitä mahdollisimman pienellä korvauksella. Jos taas elettäisiin täystyöllisyyden utopiassa, valta kääntyisi työntekijälle. Jos avoimia työpaikkoja olisi enemmän kuin koulutettua työvoimaa, ja sitä kautta kilpailu osaavasta työvoimasta kovaa, voisivat hakijat neuvotella itselleen parempia työehtoja. Onkin sinänsä hullunkurista, että yritysjohtajien ennätyspalkkoja perustellaan juuri samalla periaatteella. Osaavista tekijöistä on kova kysyntä ja tehokkaan johtajan sitouttaminen mahdollisimman hyvällä palkkauksella johtaa parempiin tuloksiin. Sama ei kuitenkaan koske kaikkia vaihdettavissa olevia perusduunareita tuotannon tai palveluiden ytimessä.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ongelma on siinä, että keinot vaikuttaa tuntuvat monesti olevan vähissä. Hallitus on miehitetty liikemiehillä, joista esimerkiksi Juha Sipilän nousu miljonääriksi on malliesimerkki yhteiskunnan vedättämisestä hyväveli -verkostolla omaksi eduksi. Tuloerojen kasvaminen on pieni murhe todellisen ongelman, eli varallisuuserojen kasvun rinnalla. Varakkailla on selvästi köyhiä enemmän vipuvoimaa vaikuttaa valtion päätöksentekoon, joko lobbaamalla tai mainostamalla talousliberalistisen ajattelun yksipuolista totuutta, tai suoraan tukemalla haluamiensa poliitikkojen uudelleenvalintaa. Suomalaisessa politiikassa onkin tapana, että ensin yksi pääministeri käy vedättämässä kansaa, jonka jälkeen suunta on palkintotyöhön Eurooppaan hyvin hoidetusta puhalluksesta. Missäköhän Sipilä vaikuttaa parin vuoden päästä?

Demokratian näkökulmasta tässä ei oikein auta muu kuin kannustaa erityisesti niitä vähempiosaisia ja heikommin koulutettuja, eli kaikista yleisimpiä vaaleissa nukkujia, ahkerammin vaaliuurnille ja äänestämään puolueita, joille he ovat muutakin kuin numeroita tilastojen riesana. Eiköhän viisitoista vuotta Kokoomusta ja Keskustaa ole jo kertonut kaiken olennaisen siitä, kenen pöydässä oikeasti istuvat. Olisikohan jo aika kokeilla jotakin muuta?

"Me jäätiin rannalle, miettimään osaamme."
Tehosekoitin - Syntynyt köyhänä (Köyhät syntiset 1997)

Kohti Kokoomushallitusta (jälleen kerran)

Gallup Joulukuu 2017 - Helsingin Sanomat

Vaikka seuraaviin eduskuntavaaleihin onkin aikaa noin puolitoista vuotta, jäi Hesarin viimeisin kannatus-gallup alitajuntaani vaivaamaan. Huolimatta lukuisista viimeaikoina tehdyistä ja suunnitelluista eriarvoisuutta lisäävistä uudistuksista, olennaisimpina kilpailukykysopimus, opintotukiuudistus, erilaiset työttömien aktivointimallit, suunnitteilla olevat tiestön ja rautateiden yhtiöittämiset ja sote-uudistus, Kokoomuksen kannatus jatkaa kasvamistaan. Se ei sinänsä ole itsessään ihme, sillä Kokoomus on profiloitunut erityisesti yrittäjien, työllistäjien ja hyvätuloisten puolestapuhujana. Kaikki tehdyt uudistukset ovat helpottaneet yrityksiä kulujen karsimisessa ja mahdollistaneet suurempien voittojen tekemisen. Niinpä siis jokainen itseään hyvätuloisena pitävä asettuu mielummin Kokoomuksen kelkkaan, huolimatta siitä, onko Kokoomuksen politiikasta itselle etua vai ei. Tärkeämpää on asettaa itsensä asemaan, jossa uskotellaan kuuluvansa tähän jatkuvasti pienenevään hyväosaisten joukkoon.

Kokoomuksen tärkein peluri on viimeisen noin kahden ja puolen vuoden aikana ollut Keskustan Juha Sipilä, joka on yritysjohtajan elkein ajanut läpi "pakollisia" uudistuksia suoraan Kokoomuksen oppikirjasta. Hallintarekisteriuudistus puskettiin läpi väkisillä, ja leikkauksia vähäosaisille tehtyihin tulonsiirtoihin on tehty järjestelmällisesti. Kaikkea tätä on perusteltu velkaantumisen aiheuttaneella pakkotilanteella, joka ei jätä muita vaihtoehtoja. Tätä "yli varojen" elämistä alkoi ensimmäisenä lobata kuuluvasti 2011 pääministeriksi valittu Kokoomuslainen Jyrki Katainen, jota seuraava Kokoomuspääministeri Alexander Stubb sitten jatkoi saumattomasti. Sipilä on sittemmin hypännyt samaan kelkkaan, samaa mantraa hokien. Tästä velkaantumisesta on syytetty edellisiä hallituksia, liian kovaa verotusta, kallista hyvinvointimallia, vasemmistoa, sosiaalidemokratiaa, maahanmuuttajia ja milloin mitäkin. On sinänsä aika huvittavaa, että jokainen hallitus viimeisen kymmenen vuoden aikana on syyttänyt velkaantumisesta erityisesti edellisen hallituksen kyvyttömyyttä vaikuttaa tilanteeseen. Ja jos katsotaan, mitkä puolueet hallitusta ovat viimeiset viisitoista vuotta vetäneet, niin sieltä löytyy aina ne kaksi samaa: Kokoomus ja Keskusta. Kun siis seuraavissa eduskuntavaaleissa Kokoomus tai Keskusta esiintyy taas puolueena, joka tulee pysäyttämään velkaantumisen, lisäämään työpaikkoja ja tuomaan hyvinvointia kaikille, kannattaa muistaa kuka vallitsevasta tilanteesta on ennenkaikkea vastuussa.

Vaikka varsinkin viimeiset kymmenen vuotta on tehty jatkuvasti kipeitä leikkauksia liittyen työehtoihin, opiskelijoiden asemaan, terveydenhuoltoon ja sosiaalietuuksiin, ei velkaantumista ole saatu käännettyä laskuun. Sen sijaan velkaa on enemmän kuin pitkään aikaan koskaan aikaisemmin. On tietysti epäreilua syyttää velkaantumisesta pelkästään Kokoomusta ja Keskustaa, sillä erityisesti 2007 alkanut globaali finanssikriisi ajoi useita Euroopan valtioita ahdingon partaalle. Jokainen kansantaloudesta jotakin ymmärtävä kuitenkin tajuaa, ettei velkaantumista pysäytetä, tai tuottavuutta lisätä ihmisten ostovoimasta leikkaamalla. Työehtoihin ja palkkoihin tehdyt leikkaukset eivät työllistä yhtään enempää ihmisiä, jos yrityksillä ei ole syitä tehdä uusia investointeja. Kaikki näistä leikkauksista saadut hyödyt ovat valuneet suoraan yrityksille, jotka ovat jakaneet ne samantien ulos omistajilleen osinkoina. Vaikka myyntiä ei ole tehty sen enempää, on voittoja pystytty kasvattamaan kuluja minimoimalla. Ja koska suurempien voittojen tavoittelu investointeja tekemällä on vallitsevassa taloustilanteessa hankalaa, ovat yritykset tyytyneet maksamaan omistajilleen ennätysosinkoja. Huolimatta siitä, että erityisesti Kokoomus on vuosikausia lobannut "trickle-down" -käsitteen puolesta, jossa yritysten tukeminen kasvattaa työllisyyttä ja tuo hyvinvointia kaikille. Vaan kun ei tuo.

Koska kansantaloustiede ei ilmeisesti suostu luopumaan ajattelumallistaan, jossa koko talous kuvataan talouskasvun näkökulmasta, ja toimivat yritykset nähdään suurimpina yhteiskunnallisina hyväntekijöinä, ajattelin nyt kirjoittaa erilaisen näkökulman. Oikeastaan on ehkä parempi, jos annan palkitun taloustieteen tohtorin Thomas Pikettyn puhua puolestani. Kirjassaan Pääoma 2000-luvulla Piketty jakaa talouskasvun osuvasti sekä demografiseen, että taloudelliseen komponenttiin. Se tarkoittaa sitä, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä nopeampaa on myös talouden kasvaminen. Ja puolestaan kun väestön kasvu hidastuu, hidastuu samalla myös talouskasvu. Vahvalla väestönkasvulla on tasa-arvoistava vaikutus, sillä se vähentää aiemmilta sukupolvilta perityn varallisuuden merkitystä. Jokaisen sukupolven on jossain mielessä luotava oma maailmansa. Kun väestönkasvu puolestaan pysähtyy, kasvaa aikaisempien sukupolvien kartuttaman pääoman painoarvo. Tästä voidaan tehdä suora yhteys myös talouskasvuun - kun talouskasvu hidastuu tai pysähtyy, aikaisemmin omistetun pääoman merkitys kasvaa. Väestönkasvun hidastuessa tulevaisuudessa, on Piketty esittänyt mahdollisuudeksi talouskasvun jäävän alle 0,5% vuositasolle 2050-luvulta eteenpäin. Siinä on aika suuri ero siihen, kun tänä päivänä alle 2% vuosittaista talouskasvua pidetään huonona ja kauhistellaan.

Syy miksi nostin talouskasvun merkityksen esille kirjoituksessani on se, että sillä on valtava merkitys siihen, millä tavalla talous tulee toimimaan erilaisilla markkinoilla. Maissa, joissa väestön määrä kasvaa hitaasti tai jopa pienenee, yksityisen pääoman määrä kasvaa suhteessa julkiseen pääomaan. Kasvun hidastuessa yritykset alkavat uusien investointien sijasta leikata entistä enemmän kuluista pitääkseen jo aikaisemmin saavutetut voitot ennallaan. Tämä johtaa siihen, että pääoman tuotto suhteessa pääoman kokoon kasvaa, joka puolestaan johtaa siihen, että pääoma keskittyy yhä pienemmälle ja pienemmälle osalle väestöstä. Väestön koon pienentyessä nämä aikaisempien sukupolvien kerryttämät pääomat siirtyvät suoraan perillisille, jotka voivat jatkaa pääoman kerryttämistä entisestään. Ne, jotka sattuvat syntymään huonompaan asemaan, joutuvat taistelemaan jatkuvasti hankalampia olosuhteita vastaan, koska ihminen ei työtä tekemällä tienaa ikinä nopeammin kuin pääoma. Nykyiset olosuhteet tulevat väkisinkin kasvattamaan tuloeroja ja muodostamaan luokkayhteiskuntia, joissa synnytty asema määrittää entistä vahvemmin aseman myös tulevaisuudessa. Tällaisiin olosuhteisiin kasvaminen tekee ihmisistä kyynisiä ja kasvattaa radikaalisten liikkeiden suosiota.

On siis vaikea järjellisesti ajatella, miksi Kokoomuksen kannatus on yli 20 prosentin luokkaa, kun sen ajama kapitalistinen ideologia ajaa viimekädessä paljon pienemmän väestön asiaa. Kokoomuksen kannattajien keskuudessa onkin menossa jatkuva tuolileikki, johon kannattajat eivät edes itse tajua osallistuvansa. Ajamalla uudistuksia, joilla heikennetään työntekijöiden asemaa, pienennetään yritysten investointihalukkuutta ja mahdollistetaan ennätysosinkojen jakaminen, luodaan yhteiskuntaa, jossa pääoma tulee kertymään aina vain pienemmälle osalle väestöstä. Moni niistä, joka pitää itseään nyt hyväosaisena, tulee tipahtamaan pois leikistä, kun tuoleja ei enää riitäkään kaikille. Jossain vaiheessa jo nyt keskustelussa näkyvä radikalisoituminen tulee näkymään entistä enemmän myös katukuvassa, kun pakkotyöhön pakotetut palkattomat työttömät ja muut vähempiosaiset lopultakin kyllästyvät pienen porukan jatkuvaan ahterin parruttamiseen, ja alkavat vaatia oikeuksiaan oman käden kautta. Todennäköisesti tämä eriarvoisuus saadaan kuitenkin laitettua maahanmuuttajien, vasemmistosuvakkien tai natsien syyksi, jonka jälkeen kansa tappelee keskenään herrojen nauraessa partaansa. Ja sitten tulee taas Kokoomus pelastajana paikalle, luvaten tarjota töitä ja hyvinvointia kaikille. Pieni präntti vaan jää kansalta lukematta. Se missä sanotaan: töitä kyllä riittää, kunhan osa tekee palkatta.

"How many times can a man turn his head, pretending he just doesn't see?"
Bob Dylan - Blowin' In The Wind (The Freewheelin' Bob Dylan 1963)

Kirkon pohjaton kirstu

Altar - Rafael Saldaña (CC BY 2.0)

Mielestäni kaikki julkisesti toimivat ja varsinkin verorahoilla rahoitetut instituutiot on syytä asettaa aina aika ajoin lähemmän tarkastelun ja kritiikin kohteeksi. Uskonto on siitä erikoinen ilmiö, että sen kritisoiminen on melkoinen tabu. Sitä kun sanotaan, ettei uskoa voi selittää järjellä. Ehkä niin ja onhan henkilökohtaisten uskomusten moralisoiminen melkoista mielen köyhyyttä. Uskontoa harjoittavat instituutiot ovat kuitenkin asia erikseen. Ne kun pyrkivät vaikuttamaan koko yhteiskuntaan ja levittämään omaa näkemystään moraalista myös kaikkia kansalaisia koskevaan päätöksentekoon. Olipa kyseessä sitten abortin vastustaminen, eutanasia tai homojen oikeudet. Vaikka tämä teksti ehkä sohaiseekin muurahaispesää, ei tarkoituksenani ole aloittaa donquijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kritiikin kohteenani ei siis ole uskonto itsessään, vaan uskonnon harjoittaminen liiketoimintana. Ja tarkoituksenani on perustella asiani tavalla, jonka uskon koskettavan myös niitä, joiden elämään kirkko kuuluu merkittävänä osana.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta, rahoituksesta ja taloudesta ei juurikaan puhuta mediassa. Se johtunee kirkon erityisasemasta julkisessa keskustelussa, jossa se pääsee paljon helpommalla kuin vaikkapa valtio tai kunnat. Onhan kirkon kritisoiminen monelle vähän sama asia kuin kritisoisi kotia, perhettä tai kotimaata. Kuuluhan suomalaisista kuitenkin kirkkoon vielä noin 70 prosenttia väestöstä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko asettaa tavoitteikseen kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta. Kirkko pyrkii tarjoamaan jäsenilleen apua ja tukea vaikeissa tilanteissa, hartautta jumalanpalveluksilla ja se osallistuu lähetystyöhön ja avustustoimintaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Se pyrkii pohjaamaan toimintansa Raamatun sanomaan, levittämään lähimmäisenrakkautta ja huolehtimaan vähävaraisista ja sairaista. Miten noin jaloilla pyrkimyksillä operoivaa organisaatiota edes kehtaisi kritisoida? Juuri siksi, että sille on aihetta.

En tiedä kuinka moni on koskaan viitsinyt vilkaista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirjanpitoa, mutta mielestäni sille olisi kyllä aihetta. Kirkko kun itse sanoo, että kirkollisverotuotot jakautuvat laajasti monien hyödyksi. Jos jostakin kirkkoa on kiitettävä, niin siitä miten helposti kirkon tilinpäätöstiedot viimeiseltä kymmeneltä vuodelta löytyvät. Niistä nimittäin paljastuu yksi mielestäni moraalisesti aika arveluttava asia: Kirkko on tehnyt viimeiset 10 vuotta joka vuosi noin 100 miljoonaa euroa voittoa. Tätä on tietysti oikaistu tilinpäätöksellä poistoilla, arvonalennuksilla ja siirroilla rahastoihin saaden jokaisen tilikauden tuloksen näyttämään selvästi pienemmältä. Jopa näiden oikaisujen jälkeen kirkon tilikauden tulos on ollut jokaisena vuotena selvästi positiivinen ja omaa pääomaa on kertynyt siten satoja miljoonia ylimääräistä. Siis kaikkien kulujenkin jälkeen.

Jos katsotaan tarkemmin kirkon viimeisintä tilinpäätöstä, paljastuu asian kornius mitä selkeimmin kirkon taseesta vastattavaa osiosta: Edellisten tilikausien ylijäämää on melkein miljardi. Jos sitä verrataan kymmenen vuoden takaiseen taseeseen, on ylijäämän määrä kasvanut 400 miljoonalla, vaikka kirkko on viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt merkittäviä investointeja infrastruktuuriin, kirkkojen ja seurakuntatalojen korjaamiseen ja uusien tilojen rakentamiseen. Jos katsotaan vaikka suhteellisen uusia ja futuristisia Klaukkalan, Viikin tai Kuokkalan kirkkoja, niin ei siinä ole kyllä kuluissakaan säästelty. Myönnän kyllä ihailevani moista arkkitehtuuria ja uskon, että nyt kelpaa ihmisten herraa palvoa. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka monelle vähävaraiselle tuollakin rahalla oltaisiin voitu rakentaa vaikka edullisia asuntoja? Suoraan sanottuna mahdotonta olla huvittumatta ajatuksesta, että vaikka Jeesus puhuu Raamatussa satoja kertoja rikkauksien ongelmista, vanhurskauden ja nöyryyden hyveistä ja ylenpalttisuuden välttelemisestä, on ihmisillä ollut vuosisatojen ajan jokin pakottava tarve rakentaa mitä massiivisempia ja ylenpalttisempia pyhäkköjä Jumalansa kunniaksi. Ei ole oikein mennyt se osa sanomasta perille, joskin vähäinenkin huomautus esimerkiksi homovastaisuudesta jossain Vanhan Testamentin säkeessä kyllä nostetaan aina esille. Rusinoita pullasta vai mitä?

Nöyryyden hyveestä ja rikkauden ongelmista lähdettynä on kirkon hengelliselle johtajille maksettavien palkkojen suuruusluokka myös ihan mielenkiintoinen. Ainakaan minun oikeustajuuni ei mahdu ajatus, jossa arkkipiispan palkka on suurempi kuin koko valtion presidentillä. Hiippakuntien piispat puolestaan tienaavat enemmän kuin esimerkiksi valtiomme ministerit. Siinä missä presidenttimme Niinistö näki palkkansa suuruuden ongelmaksi koko kansan edustajana ja päätti oma-aloitteisesti laskea presidentin palkkiota, ei samanlaisia toimenpiteitä ole ainakaan piispojen keskuudessa nähty. Vanhurskaus, nöyryys ja kipeämmin tarvitseville antaminen ei siis taida koskea hengellisiä johtajiamme. Tekopyhyys sen sijaan osuu aika lähelle.

En halua kritisoida kaikkia niitä hienoja ihmisiä, jotka tekevät paljon hyvää kirkon nimissä. Työnne on varmasti tärkeää ja voi olla monelle se tarvittava pelastus. Sen sijaan esitän kysymyksen kirkon johtajille: Mihin tuolla järjettömällä maallisen mammonan keräämisellä ja polleiden pytinkien rakentamisella oikein tähtäätte? Teillä olisi valtavasti varoja tehdä ja auttaa paljon enemmän. Kirkon strategisiksi tavoitteiksi voisittekin siis korjata, että teette hyvää ja avustatte sen mitä oman pesän suojelemiseltanne ja varallisuuden kartuttamiselta ennätätte. Se olisi ainakin vähemmän tekopyhä kuin nykyiset sloganinne. Jos minä joskus koen tarvetta uskonne hedelmille, löydän kaiken tarpeellisen pyhistä kirjoituksistanne ja sisältä itsestäni. Teille instituutiona voin kuitenkin sanoa saman kuin aikoinaan juuri näistä syistä erotessani; pitäkää tunkkinne.

"Missä Jumala on kun lauma polkee paikallaan?"
Apulanta - Jumala (Hiekka 2002)

Oikealta käännettyä vasemmistolaisuutta

Boat - Ana Karenina (CC BY 2.0)

Olen monesti koittanut miettiä, minkälaisilla toimenpiteillä yhteiskuntaamme voisi muuttaa kaikille parempaan suuntaan. Tällaisten toimenpiteiden pitäisi kuitenkin olla realistisesti toteutettavissa, mutta samalla oikeastaan mistä tahansa näkökulmasta katsottuna oikeudenmukaisia. Ongelma on siinä, että ihmisten näkökulmat oikeudenmukaisuudesta eroavat merkittävästi. Yhden mielestä sosiaaliturvan saaminen ilman työpanosta on väärin, toisen mielestä pakkotyö on vielä sitäkin pahempi. Köyhän näkökulmasta toisen isommat tulot tuntuvat epäreilulta, paremmin toimeentulevan mielestä on väärin joutua elättämään näitä köyhiä. Miten kummassa tällaisesta maailmasta löytyy toimenpiteitä, joihin kaikki ovat edes jossain määrin tyytyväisiä?

Politiikka on jatkuvaa kompromissien tekemistä. Valitettavasti tällaiset kompromissit jäävät monesti puolitiehen, koska molemmat osapuolet roikkuvat liian tiukasti kiinni omissa näkemyksissään. Sen jälkeen saadaan aikaiseksi jonkinlainen sekasotku, joka ei loppujen lopuksi miellytä oikein kumpaakaan osapuolta. Tällaista ryhmäkäyttäytymistä voisi verrata Abilenen paradoksiin; siinä joukko ihmisiä päättää yhdessä tehdä toimenpiteen jota kukaan ei oikeasti edes halua.

Yhteiskuntafilosofiassa ratkaisua etsitään usein altruismista, josta valistusajan filosofit J.S. Mill ja Jeremy Bentham muodostivat utilitarismin käsitteen. Sen mukaan yhteiskunnassa tulisi tehdä päätöksiä, jotka hyödyttävät ja tuovat onnellisuutta mahdollisimman suurelle osalle väestöä. Vaikka ajatus kuulostakin ensialkuun varsin kelvolliselta, on siinä kuitenkin yksi kammottava aukko: Sillä voidaan perustella vähemmistöihin kohdistuvaa sortoa, syrjintää ja väkivaltaa, jos se johtaa valtaosalle ihmisiä parempaan elintasoon.

On silti kuitenkin erikoista, että yhteiskuntapolitiikka on jo vuosisatojen ajan kääntynyt ratkaisussaan juuri altruismin vastakohdan egoismin puoleen. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta egoismilla tarkoitetaan yhteiskuntamallia, jonka ainoa tehtävä on yksilön vapauksien turvaaminen. Liberalistisen aatesuuntauksen edustajat kärkenään John Locke ja Adam Smith ovat sittemmin lisänneet tälle toisen tärkeän tehtävän; ihmisten omistusoikeuksien turvaamisen. Näistä lähtökohdista sai alkunsa moderni kapitalismi.

Kapitalismin perustana on liberalistinen ajattelu, jonka mukaan yhteiskunta hyötyy kaikista eniten silloin, kun jokainen pyrkii ajamaan vain omaa etuaan. Tätä on perusteltu sillä, että yrityksistä vain tehokkaimmat ja tuottavimmat menestyvät, mikä vääjämättä johtaa jatkuvaan teknologian kehitykseen, parempiin tuotteisiin ja matalampiin hintoihin. Siinä on kuitenkin yksi utilitarismin ongelmaa vastaava aukko; se johtaa vääjämättä lopulta myös siihen, että lähes kaikki tuotanto on pienen vähemmistön omistuksessa. Kun utilitaristisessa ajattelussa (jota voidaan nähdä myös kommunismin ja fasismin taustalla) suuri joukko menee vähemmistön edelle, on kapitalismin lopputulos päinvastainen. Kummassakin ajattelumallissa on se ongelma, ettei se ota huomioon koko väestöä. Onnellinen yhteiskunta ei siis voi olla utilitaristinen eikä puhtaasti liberalistinen. Sen pitää olla jossakin näiden kahden välimaastossa ja sitä varten meillä on olemassa laki.

Suomen lainsäädännön tuhansista eri pykälistä löytyisi varmasti moniakin lakipykäliä, joiden muuttamiselle olisi tarvetta. Koko lainsäädännön läpi selaaminen ei kuitenkaan tunnu mielekkäältä ajatukselta ainakaan juuri nyt, joten aloitetaan prosessi yksi kerrallaan. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ensimmäinen ajatukseni tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomiseksi olisi yksityishenkilöiden pääomatuloverotuksen keventäminen erityisesti pienistä pääomatuloista. Vaikka mielestäni progressiivisuutta voitaisiin lisätä astetta kovemmin myös yli 30 000 euroa pääomatuloja tienaavien kohdalta, sellaisen läpivieminen olisi tuskallisen vaivalloinen vääntö siitä saataviin etuihin verrattuna. Tällä hetkellä pääomatuloista maksetaan 30 prosentin pääomatulovero ja 30 000 euroa ylittävältä osalta 34 prosenttia. Ajatuksenani olisi siis se, että veroprosenttia pienennettäisiin alle 30 000 euron pääomatulojen osalta. Tämä tietysti voi kuulostaa erikoiselta verosihteerin sanomana, sillä se lisää suoraan valtion kestävyysvajetta ja pienentää pääomatuloista saatavaa tulovirtaa. Sille on kuitenkin selkeä tarkoitus.

Ensinnäkin pääomatuloverojen osuus koko yksityishenkilöiden tuloveroista on vain noin 8 prosenttia. Valtaosa, eli lähes 92 prosenttia yksityishenkilöiltä kerätyistä veroista koostuu siis ansiotuloveroista ja noin puolikas prosentti Yle-verosta. Kun pääomatuloverojen osuus yksityishenkilöiltä kerätyistä veroista on noin 2,5 miljardia euroa vuosittain, ei sen keventämisestä aiheutuvat menetykset ole valtion budjetin mittakaavassa kovinkaan suuria. Kevennyksen ei edes tarvitsisi olla kovinkaan iso - esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto ehdotti vuosittain 1500 euron verovapautta listatuista yhtiöistä saaduille osingoille. Mielestäni tämä olisi erinomainen aloitus, sillä se kannustaisi suoraan pienempituloisia ihmisiä ryhtymään sijoittajiksi. Se ei myöskään olisi syrjivää suurempituloisia kohtaan, sillä se koskisi samalla tavalla kaikkia sijoittajia. Vaikutus kuitenkin piensijoittajien käyttäytymiseen olisi selvästi merkittävämpi.

Mitä suurempi osa väestöstä sijoittaa erityisesti paikallisiin yrityksiin, sitä suuremmalle joukolle myös näiden yritysten tekemät tuotot jakaantuvat. Kun taas tuotot jakaantuvat takaisin sille osalle väestöä, joka niistä myös suurimman osan kuluttaa, kasvaa samalla yritysten potentiaalinen kenttä uusille investoinneille. Tämä taas lisäisi työllisyyttä, kasvattaisi kulutusta ja toisi lisää verotuloja. Pienessä mittakaavassa tietenkin, mutta tärkeintähän olisi saada pyörä pyörimään oikeaan suuntaan.

Pelkkä kannustin ei itsessään tietenkään riitä, vaan tarvitaan lisää konkreettisia toimenpiteitä suomalaisten sijoitusinnokkuuden lisäämiseksi. Erityisesti pörssisijoittaminen koetaan kasinon kaltaisena uhkapelinä, vaikka niillä ei ole oikeasti mitään tekemistä keskenään. Taloustiedon opetusta tulisi lisätä, pääsyä sijoitusmarkkinoille helpottaa ja pyrkiä sitä kautta saamaan mahdollisimman suuri osa tavallisista työntekijöistä myös edes jossain määrin omistavaan luokkaan. Näin voisimme oikeasti alkaa rakentamaan yhteiskuntaa, jossa olemme kaikki samassa veneessä - sen ikuisen työntekijöiden ja omistajien vastakkainasettelun sijasta.

Kun esitin näitä pohdiskeluja ystävälleni, totesi hän siihen näin; aika oikealta käännettyä vasemmistolaisuutta. Mietin miten oivaltavasti sanottu, sillä sitähän se juuri on. Ja sitä politiikankin pitäisi mielestäni olla. Siis sitä että otetaan molemmista näkökulmista ne parhaat puolet ja mietitään sitten miten ne voitaisiin yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatuksesta innostuneena päätinkin, että julkaisen torstaina muutamia vinkkejä pörssisijoittamisen aloittamiseksi. Jos sillä saataisiin vaikka yksikin uusi sijoittaja lisää näille markkinoille, olisi se jo pieni askel eteenpäin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

"Kaikki samassa veneessä kellutaan, läpi avaruuden purjehditaan."
Sakari Kuosmanen - Pieni Sydän (Pieni Sydän 2002)

Mikä hemmetin sote?

Health - GotCredit (CC BY 2.0)

Kun lääkäriksi opiskeleva ystäväni kehoitti kirjoittamaan blogitekstin sotesta, eli sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamiseen tähtäävästä hankkeesta, mietin mitä hemmettiä minä muka siitä tiedän? Lyhyt reality check ja tulin tulokseen että enpäs oikeastaan yhtään mitään. Sen sijaan että olisin tyytynyt tietämättömyyteeni ja olla kirjoittamatta, aloin sitäkin raivokkaammin pläräämään läpi kaiken mahdollisen mitä aiheesta löysin. Tässä on siis tutkimusteni tulos. Yksi asiasta tietämätön selittää asian muille, jotka ei varmaankaan tiedä yhtään sen enempää. Mikä muka voisi mennä pieleen?

Sanottakoon heti alkuun, että koko hemmetin sote on yksi iso sekasotku. Ei siis ihme, että sen selvittäminen, mitä tarkalleenottaen ollaan tekemässä, on haastavaa meille tavallisille tallaajille. Riittää kun katsotaan poliitikkojen sanomisia, niin epäselvyyttä on ihan yhtä paljon. Sote siis tuntuu olevan yksi iso kameleontti, joka vaihtaa muotoaan jokaisessa lausunnossa. Aloitetaan siis siitä, mitä sote-uudistuksesta oli ainakin alunperin tarkoitus tulla.

Sote-uudistuksen tarkoituksena on tehostaa, parantaa ja muuttaa voimassa olevaa sosiaali- ja terveyspalveluiden tarjontaa kustannustehokkaammaksi. Sillä on tarkoituksena tuoda valtiolle 3 miljardin säästöt samalla kun pyritään lisäämään asiakkaiden valinnanvapautta ja lyhentämään terveyspalveluiden pitkiä jonoja. Ajatus on tietysti hieno ja jalo, mutta tuskin tarvitsee olla kovinkaan kriittinen ajattelija tullakseen tulokseen, että tuon kokonaisuuden yhdistäminen vaatinee kyllä jo jonkin sortin taikuutta. Onneksemme tästä taikuudesta on tehty täyspitkä raportti, jolla kaikki tehtävät säästöt on pyritty selventämään tyhmemmällekin. Ja koska minäkin olen hieno ja jalo, niin olen lukenut koko hemmetin raportin ja referoin sen sisällön nyt teille. Nimittäin tuota ei kukaan järkevä ihminen lähde alusta loppuun lukemaan. Oho, nyt osui omaan nilkkaan.

Ennen kuin alan käydä läpi sotesta saatavia säästöjä, on hyvä kuitenkin käydä toinenkin soteen linkitetty uudistus nopeasti läpi; nimittäin maakuntauudistus. Maakuntauudistuksen tarkoituksena on jakaa Suomi kahdeksaantoista maakuntaan, jotka tulevat ottamaan vastattavakseen osan kuntien velvollisuuksista. Näille maakunnille järjestetään luonnollisesti vaalit, joiden perusteella valitaan maakuntavaltuusto. Maakuntavaltuusto käyttää maakunnissa ylintä valtaa, vastaten sen toiminnasta ja taloudesta. Jos ei siis muuta, niin ainakin saadaan liuta uusia poliitikkoja matkalle maailmanmaineeseen. Siinähän sitä on minullekin siis sopiva tavoite: Pohjois-Savon kuningas Taneli.

Maakuntauudistuksen merkitys sote-uudistuksen kannalta on keskeinen, sillä sosiaali- ja terveyshuollon palveluiden tarjonta on tarkoitus siirtää näille uusille maakunnille. Näiden tehtävien lisäksi maakunnat saavat hoidettavakseen muunmuassa pelastustoimen, ympäristöterveydenhuollon, maaseudun kehittämisen ja monia muita velvollisuuksia. Niiden toiminta on tarkoitus rahoittaa valtion rahoituksella ja maakuntien keräämillä asiakas- ja muilla käyttömaksuilla. Näin verovirkailijana herää kyllä heti mieleen kysymys, että miten järjestellään valtion ja kuntien tuloverotus? Vaikka kyseessä onkin lähinnä uudelleenjärjestely, en voi olla ajattelematta miten suuria vaikeuksia, kustannuksia ja kirjanpidollisia ongelmia muutosvaiheen järjestelemisestä väkisinkin syntyy. Yhteensä 311 eri kunnan tehtäviä on tarkoitus järjestellä yhdellä kertaa 18 eri maakunnan alle, ilman että koko homma menee ihan sekaisin. Eipä kyllä käy kateeksi niitä, jotka joutuvat tuonkin suunnittelemaan.

Koska tästä tekstistä on nyt tulossa melkoisen pessimistinen oksennus, niin koitetaanhan miettiä välillä positiivisestikin. Homma menee ihan nappiin, kaikki onnistuu, kansa hurraa ja Sipilä julistetaan yhteistuumin kansakunnan suurmestariksi. Jos lähdetään tästä ajatuksesta, niin minkälaisia säästöjä sitä olikaan sitten luvassa? Kolme miljardia vuodessa on kuitenkin melkoisen iso raha. Jos se laitetaan perspektiiviin, niin sillä maksaisi yli 100 000 sairaanhoitajan palkat. Eli jos nyt haluttaisiin säästää suoriltaan tuo kolme miljardia, niin pitäisi antaa monoa melkein kaikille Suomen sairaanhoitajille. Tervemenoa! Oho, nyt meni taas pessimistiseksi. Pahoitteluni. Think positive. Think positive..

Palataan niihin säästöihin. Aikaisemmin mainitsemani raportin mukaan vuonna 2013 sote-kulut olivat noin 18,98 miljardia euroa vuodessa. Niiden on arvioitu nousevan ennen sote-uudistusta noin 21,3 miljardiin euroon vuodessa, eli 3 miljardin säästötavoitteen toteutumiseksi, menoennusteen uudistuksen jälkeen pitäisi asettua noin 18,3 miljardiin euroon. Raportti myös huomauttaa, että säästöjen toteutumiseksi terveydenhuollon tuottavuuden pitäisi nousta noin 16 prosenttia 2020-luvun loppuun mennessä. Jotta suunniteltuja säästöjä voi tarkastella mielekkäästi, on hyvä käydä läpi mihin tuo 18,98 miljardia euroa on aikaisempina vuosina käytetty.

Suurin kuluerä on luonnollisestikin työvoimakustannukset, joihin menee vuosittain noin 9,3 miljardia euroa. Tämä ei kuitenkaan sisällä muilta ostettua vuokratyövoimaa, välituotepalveluita tai esimerkiksi siivouspalveluita. Niiden kokonaisosuus budjetista on noin 3,5 miljardia euroa. Kuntasektorin ulkopuolelta tehtyjen asiakaspalvelujen ostoon kuluu vuosittain noin 2,5 miljardia euroa. Aineisiin ja tavaroihin, kuten lääkeaineisiin, puhdistusaineisiin ja hoitotarvikkeisiin on käytössä noin 1,5 miljardia. Loput noin 2 miljardia budjetista kuluvat esimerkiksi kiinteistöjen ja laitteiden vuokriin, poistoihin ja arvonalennuksiin, erilaisiin veromaksuihin ja alennuksiin, kuten palveluseteleihin. Tuon 3 miljardin säästön tekemiseksi, kululeikkauksia on suunniteltu kaikkiin menoeriin. Raportti tosin sanoo itsekin, että 3 miljardin säästötavoite on kunnianhimoinen. No jopas kummaa.

Ensimmäinen säästökohde on yhtä luonnollinen kuin suurin kulueräkin; henkilöstökustannukset. 9,3 miljardin euron henkilöstökustannuksiin tavoitellaan 5% säästöä, eli noin 460 miljoonaa euroa. Tämän tekemiselle on oikeastaan vain muutama realistinen vaihtoehto: Ensimmäinen on työvoiman vähentäminen, joka laskee palkkakustannuksia suoraan vähennysten suhteessa. Se olisi kuitenkin melkoinen pyllistys koko alalle, joka muutenkin on jo pitkään kärsinyt melkoista luottamuspulaa päättäjiltämme, kasvavasta työttömyydestä puhumattakaan. Se olisi myöskin omituinen keino tavoitella parempaa palvelua ja lyhentää jonoja. Siis vähemmällä määrällä työntekijöitä enemmän ja tehokkaampaa palvelua. Uskoo ken tahtoo.

Todennäköisesti työvoiman määrästä ei voida kuitenkaan joustaa, joten tuo säästö on tehtävä jollakin toisella keinolla. Tämä tarkoittanee työpäivien pidentämistä (kuten jo paikoitellen tehtiin kilpailukykysopimuksen kautta) tai erilaisten ylityökorvausten, lomarahojen yms. leikkaamista. Kun ottaa huomioon, että varsinkin sairaanhoitajien palkka on työhön ja vaadittavaan osaamiseen verrattuna jo melkoisen alhainen, ei noilla toimenpiteillä ainakaan työvoiman motivaatiota paranneta. Onneksi sairaanhoitajien tehtävä tässä maassa ei ole kovin tärkeä. Nehän vain pitävät meistä kaikista huolta.

Tietysti palkkakustannuksiin tehtävät leikkaukset osuvat sairaanhoitajien lisäksi myös lääkäreihin, siivoojiin, sihteereihin ja muihin alalla työskenteleviin henkilöihin. Kun miettii miten hankalaa on jo nyt saada päteviä lääkäreitä töihin osalle paikkakunnista, ei tuo ainakaan sitä asiaa edistä. Sanotaanko kuitenkin, että leikkaus lienee sen verran maltillinen, ettei tässä kansa barrikaadeille ole nousemassa. Korkeintaan kihisee kahvipöydässä ja jatkaa hommia enemmän tai vähemmän samaan malliin. Se kun on maassa tapana.

Laitteiden ja rakennusten kuluille raportilla ei ole antaa tarkkoja lukuja. Se kuitenkin lupaa, että kun hommat suunnitellaan fiksusti, sairaalaverkostoa optimoidaan, tehdään hankinnat yhdessä ja kilpailutetaan tarpeeksi, niin säästöjä kyllä syntyy. Hankintarenkaita käyttämällä voidaan lääkkeistä ja muista käyttötarvikkeista saada noin 150 miljoonan euron säästöt. Myös ostopalveluista voidaan säästää 5% pelkästään kilpailuttamalla paremmin, joten sieltä tulee myöskin 100 miljoonaa. Tässä vaiheessa kokonaissäästö on siis noin 710 miljoonaa euroa (+ määrittelemätön optimointiosuus). Jäljellä enää reilut pari miljardia! Siirrytään seuraaviin.

Paitsi että.. Konkreettiset säästämiskohteet päättyivätkin sivulle 17. Ne alkoivat sivulta 16. Luin koko roskan loppuun, enkä löytänyt enää yhtäkään merkittävää euromääräistä selitystä lopuille säästöille, muutamia pieniä puroja lukuunottamatta. Sen sijaan loput 10 sivua käsittelivät erilaisia tutkimuksia muunmuassa taloushallintopalvelujen järjestelemisestä, suuruuden ekonomiasta ja erilaisista eri paikkakunnilla tehdyistä tutkimuksista. Sanottakoon, että teksti oli kylläkin ihan mielenkiintoista. Ainoa ongelma vaan on siinä, että jos luodaan säästöraportti, jossa mainitaan tavoitteeksi 3 miljardia euroa, miten lopputulos voi olla 710 miljoonaa euroa ja arvauksia päälle? Puhumattakaan siitä, että läpi raportin painotetaan erilaisista muutoksista aiheutuvia kustannuksia. Kustannukset tuntuvat olevan ainakin ensimmäiset vuodet selkeästi säästöjä suurempia. En sitten tiedä tarkkaan missä kohtaa se paljon puhuttu yksityinen sektori tarkalleenottaen tulee mukaan kuvaan.

En nyt halua tyrmätä koko hanketta, sillä 28 sivuisen raportin luonteva referointi järkevän mittaiseen blogitekstiin ei ole ihan helpoin homma. Raportissa oli kuitenkin monia ihan hyviäkin huomioita ja paljon mahdollisesti lisää säästöä tuovia vaihtoehtoja. Varsinkin liittyen suuruuden ekonomiaan ja siitä mahdollisesti saataviin säästöihin. Lienee varmasti helpompi tarjota monia hallinnollisia palveluita kerralla isommalle porukalle, kuin satojen eri kuntien keskenään. Raportissa on kuitenkin yksi aika perustavanlaatuinen ongelma: Koko raportin luettuani en ole varma tuoko sote-uudistus edes onnistuessaan oikeasti enemmän säästöjä kuin kustannuksia. Se on aika heikosti raportilta, jonka ainoa periaate on sotesta saatavien säästöjen selittäminen. En tiedä onko vika raportin kirjoittajissa, minussa, vai onko 3 miljardin euron tyhjästä nyhjäiseminen vähän liiankin kunnianhimoinen tavoite?

En tiedä tuliko kukaan lukijoista hullua hurskaammaksi tämän tekstin myötä. Toivottavasti sote-uudistuksesta päättävillä poliitikoilla on käytettävissään vähän parempaa aineistoa päätöksensä tukemiseksi. Tosin kun miettii, niin onhan nuo alueuudistuksen sivuilta löytyvät esitykset jo aika hyviä. Niissä kun kaikki on esitetty paljon selkeämmin ja helposti ymmärrettävämmin. Kivoja hymyileviä naamoja ja kaikilla on kivaa. Eiköhän tästäkin siis oikeasti ihan hyvä tule. Muistetaan ajatella positiivisesti! Eihän kukaan meitä nyt tahallaan viilaisi linssiin näin tärkeällä asialla? Eihän?

"Periaate on ehdoton, perustelu on aukoton - yhtälö ehkä mahdoton."
Apulanta - Koneeseen kadonnut (Eikä vielä ole edes ilta 2007)

Valtion velkaantumisesta

Broke! - CafeCredit.com (CC BY 2.0)

Valtion velkaantuminen on yksi niin poliitikkoja, talouselämän vaikuttajia kuin tavallisia kansalaisiakin puhuttaneimmista asioista viimeaikoina. Erityisesti poliittisessa keskustelussa valtion velkaantumista käytetään jatkuvasti toimeenpanevana voimana mitä erilaisemmille laki- ja rakennemuutoksille. Tavalliseen kansalaiseen näistä voimakkaimmin vaikuttavat monenlaiset leikkaukset ja valtion varallisuuden yksityistäminen. Vaikka velkaantumisella perustellaan useita hyvinvointivaltion toimintaa heikentäviä uudistuksia, harvoin puhutaan siitä mitä valtion velka tarkalleenottaen edes on. Lähes jokainen toisinaan mediaa seuraava kaduntallaaja osannee kyllä arvioida velan suuruuden rahamääräisesti, mutta harvalla on lainkaan käsitystä itse velan luonteesta tai siitä kenelle valtiomme on velkaa.

Aloittakaamme aiheen tutkiminen lyhyellä kertauksella taloustieteen ja kirjanpidon perusteista: Kaikki maailmassa oleva raha on jonkun toisen velkaa, mutta kaikki varallisuus ei ole rahaa. Globaalin nettovelan määrä on siis kaksinkertaisen kirjanpidon periaatteiden mukaisesti maailmassa aina nolla, joskin bruttovelkaa (eli velkaa josta on vähennetty kaikki rahoitusvarat) on arvioitu olevan yli 225 biljoonaa. Jälkimmäinen (joskin absurdi) luku perustuu suurelta osin yksityisen rahoitussektorin, eli pankkien ja rahoituslaitosten käyttämään vähimmäisvarantojärjestelmään.

Vähimmäisvarantojärjestelmän puitteissa pankit luovat uutta rahaa (sekä velkaa) lainoja myöntäessään, eli pankki siis luo kirjanpitonsa taseeseen saman suuruisen saatavan ja vastattavan summan. Koska pankki perii antamaansa lainaa vastaan myös korkoa, syntyy lainan ottajalle myös koron verran velkaa (ja pankille saman verran lisää saamista). Kun asiakas aikanaan maksaa velan takaisin, uusi luotu raha lakkaa korkoa lukuunottamatta olemasta. Koska maailmassa olevan rahan määrä on ilman uusia lainoja rajallista, täytyy aikaisemmasta lainasta määrättyjen korkojen maksamista varten jonkun maailmassa ottaa lisää lainaa. Näin sekä velan että varallisuuden määrä kasvaa jatkuvasti, joka johtaa ilman maailmanlaajuisia poliittisia toimenpiteitä loputtomaan inflaatioon (eli rahan arvon heikkenemiseen).

Velkaa on siis enemmän kuin rahaa, mutta varallisuutta on enemmän kuin velkaa. Tämä johtunee ihmisen jatkuvasti toiminnallaan luoman arvonlisän lisäksi siitä, että suuri osa maailman varallisuudesta perustuu esimerkiksi maa-alueisiin ja luonnonvaroihin, jotka siten tulevat ihmisen luoman järjestelmän "ulkopuolelta" mukaan varallisuuteen. Globaalin velan määrä ei voi koskaan ylittää globaalin varallisuuden määrää, koska jokainen velka on yhtä aikaa jollekin toiselle saman suuruinen saatava. Koko maailman varallisuuden ja velkojen realistinen arvioiminen on tosin tietojen puutteellisuuden vuoksi hankalaa, joten jätetään aihe sikseen ja keskitytään helpommin sisäistettävään Suomen tilanteeseen.

Valtion velan ymmärtämiseksi on kuitenkin tärkeää ymmärtää vähimmäisvarantojärjestelmän toimintaperiaatteet. Koska rahan arvo heikkenee jatkuvasti, valtion velkaa on käytännössä mahdotonta maksaa pois säästämällä. Toisaalta loputon inflaatio pienentää jatkuvasti jo aikaisemmin otetun velan todellista arvoa. Kun poliitikot siis puhuvat määrällisesti kaikkien aikojen suurimmasta valtion velasta, he jättävät (tietoisesti tai tietämättään) puolet totuudesta kertomatta: Myös varallisuutta on enemmän kuin koskaan.

Koska aihe on vaikeaselkoinen, annan esimerkin: Vuonna 1999 Suomen valtion bruttovelka oli 420,3 miljardia markkaa, eli euroiksi (5,95 kurssilla) muutettuna noin 70,6 miljardia euroa. Tätä tekstiä kirjoittaessani valtion bruttovelka on puolestaan noin 115 miljardia euroa. Kahdeksassatoista vuodessa valtio on siis velkaantunut lisää noin 45 miljardia euroa. Eli keskimäärin noin kahden ja puolen miljardin euron vuosivauhtia. Kuulostaa paljolta, eikö totta?

Sitä se ei kuitenkaan oikeaan mittakaavaan asetettuna oikeastaan ole. Pääasiassa juuri rahan arvon vaihtelun vuoksi taloustieteilijät käyttävätkin vuosikohtaisten muutosten mittaamiseen myös muitakin kuin rahamääräisiä arvioita. Näistä yleisimmin käytetty menetelmä on valtion velan vertaaminen bruttokansantuotteeseen, eli maassa vuoden aikana tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlaskettuun arvoon. Valtion velkaa bruttokansantuotteeseen verrattuna voidaan sanoa seuraavaa; mitä pienempi velan määrä on prosentuaalisesti, sitä parempi tilanne on kansalaisten näkökulmasta.

Palataksemme vuoteen 1999 Suomen valtion velka oli vuosikymmenen alussa pitkittyneen laman seurauksena noussut 62% bruttokansantuotteesta. Sitä suurempi valtion velka bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomella on ollut vain kertaalleen historiansa aikana: Sotien jälkeen vuonna 1945 valtion velka ylitti 80% bruttokansantuotteesta. Entäs sitten vuonna 2017? Tänä vuonna valtion velka on noin 47% bruttokansantuotteesta. Vaikka valtion velka on siis rahallisesti kasvanut samassa ajassa noin 45 miljardia euroa, on se suhteessa bruttokansantuotteeseen pienentynyt lähes neljänneksellä. Koska valtion velan määrä rahassa mitattuna on kuitenkin kasvanut inflaatiota nopeammin, ei velkaantumista voi selittää pelkästään rahan arvon muuttumisella. Suurin yksittäinen syy on veloista maksettavan koron maksaminen uudella lainalla.

Kansantaloustieteen toinen tärkeä sääntö on se, että käytännössä kaikki maailman varallisuus (joitakin neitseellisiä maa-alueita lukuunottamatta) voidaan jakaa yksityiseen ja julkiseen varallisuuteen. Julkisella varallisuudella tarkoitetaan julkisen sektorin (valtio, kunnat, julkisyhteisöt, kuntaliitokset yms.) omistuksessa olevaa varallisuutta, kun taas yksityistä varallisuutta ovat kaikki yksityishenkilöiden, yhteisöjen, yritysten ja säätiöiden omistama varallisuus. Yhdessä yksityinen ja julkinen varallisuus muodostavat kansantalouden reaalivarallisuuden. Suomessa jo pitkään toteutettu oikeistopolitiikka on puolestaan yksityistämällä, yritystuilla ja verokeinottelut sallimalla muodostanut järjestelmän, jossa pieni osuus väestöstä vaurastuu valtion velkaantuessa. Kansantaloustieteen termeillä tämä tarkoittaa yksityisen varallisuuden osuuden nousua (ja julkisen varallisuuden laskua) koko kansanvarallisuudesta. Sama kehityskulku on havaittavissa 1950-luvulta eteenpäin myös monissa muissa kehittyneissä maissa.

Kirjoitukseni ensimmäinen puolisko käsitteli valtion velan määrää, mutta paljonko valtiolla on sitten varallisuutta? Valtionkonttorin 2016 vuodelle valmisteleman tilinpäätöksen mukaan Suomen valtiolla on varallisuutta noin 56 miljardia euroa. Suurin osa valtion varallisuudesta, noin 23 miljardia koostuu erilaisista arvopapereista ja liikelaitoksiin sijoitetusta pääomasta. Tämän lisäksi valtio omistaa noin 20 miljardin edestä erilaisia rakenteita, rakennuksia, maa-alueita, koneita ja kalustoa. Saamisia pääasiassa muille maille myönnettyistä lainoista valtiolla on noin 7 miljardin euron edestä. Loput varallisuudesta koostuvat erilaisista kansallisomaisuuksista, aineista ja tarvikkeista ja onhan valtion kassatililläkin 2 miljardia euroa. Kun valtiolla on erilaisia pitkä- ja lyhytaikaisia velkoja maksettavana noin 115 miljardin edestä, on valtion nettovelan määrä noin 59 miljardia euroa. Suomen väkilukuun suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että valtiollamme on noin 10 700 euroa nettovelkaa jokaista kansalaista kohden.

Luku saattaa ensialkuun tuntua taakalta, mutta ottaessamme huomioon suomalaisten kotitalouksien omistuksessa olevan yksityisen omaisuuden tilanne muuttuu merkittävästi. Tilastokeskuksen mukaan suomalaisilla oli vuonna 2016 yhteensä 293 miljardia euroa rahoitusvaroja ja yli 436 miljardia muuta varallisuutta, kun taas velkoja oli 155 miljardin euron edestä. Nettovarallisuutta suomalaisilla oli siis pyöristettynä yhteensä 575 miljardia euroa. Jos suhteutamme luvun väkilukuun verrattuna, nettovarallisuutta oli siis noin 104 500 euroa henkilöä kohden. Voisimme siis helposti maksaa valtion velan pois vaikka heti, eikä siihen menisi kuin 20% yksityishenkilöiden yhdessä omistamasta varallisuudesta.

Valtion velan maksaminen yksityisestä omaisuudesta on tietenkin arveluttavaa, eivätkä nykyiset poliitikkomme edes uskaltaisi ajatella moista vaihtoehtoa. Onhan viimeiset 15 vuotta tehty lujasti töitä, että yksityisen varallisuuden osuus kansanvarallisuudesta kasvaisi. Tämä on ollut tietoinen poliittinen päätös, joka noudattaa 80-luvulla toteutuneiden uudistusten kaavaa joka lopulta johti yhteen Suomen historian pahimmista lamoista. Onneksemme noin radikaalit toimenpiteet eivät kuitenkaan ole pakollisia, sillä tämä teksti on tähän mennessä käsitellyt vain pientä osaa Suomen kansanvarallisuudesta. Tässäkin tapauksessa historia opettaa, jos vain viitsii opetella.

Suomen julkinen varallisuus käsittää valtion lisäksi kuntien, julkisyhteisöjen, kuntayhtymien ja joidenkin sosiaaliturva- ja eläkerahastojen hallinnassa olevan varallisuuden. Erityisesti viimeisimpänä mainitun osuus sekä suomalaisesta julkisesta, että yksityisestä varallisuudesta on merkittävä. Työeläkevakuuttajat ry:n tekemän analyysin mukaan eläkerahastoissa muhii tälläkin hetkellä yli 196 miljardia euroa, josta 123 miljardia yksityistä ja 73 miljardia julkista varallisuutta. Suurin osa tästä varallisuudesta on sijoitettu erilaisiin tuottoa tekeviin kohteisiin ja sen kokonaisarvo onkin kasvanut kymmenessä vuodessa yli 60%. Valtion bruttovelan voisi siis helposti maksaa kokonaan pois pelkästään eläkerahastojen omaisuudella - pelkän nettovelan koskemattakaan yksityiseen eläkevarallisuuten. Puhtaasti kansantalouden näkökulmasta ajateltuna siinä ei kuitenkaan olisi kauheasti järkeä, sillä tällä hetkellä eläkerahastot tekevät enemmän voittoa kuin valtio maksaa lainoistaan korkoa. Samalla eläkerahastoilla on myös vastattavanaan Suomen ikääntyvän väestön elättäminen. Jos kuitenkin mietitään pelkästään julkista varallisuutta, sen määrä kasvaa nopeammin kuin julkinen velka.

Jos kansantalouttamme siis mietitään puhtaasti kokonaisuutena, meillä pyyhkii oikeastaan aika hyvin. Sanoipa Jutta Urpilainen mitä tahansa valtio ei ole kotitalous. Tällaisilla yksinkertaistetuilla näkökulmilla saadaan kansalaisten mieleen iskostettua käsitys, jossa elämme kollektiivisesti jatkuvasti yli varojemme. Ai niin, kenelle Suomi muuten olikaan velkaa? Suurin velkoja on itseasiassa Suomen pankki, loput saamiset kuuluvat eri valtioille, julkisyhteisöille ja yksityisille sijoittajille ympäri maailmaa. Samalla suomalaiset yksityiset sijoittajat, Suomen valtio ja julkisyhteisöt omistavat muiden maiden velkakirjoja, jolloin lopputulos on todennäköisesti enemmän tai vähemmän kansantalouden näkökulmasta nollasummapeliä.

Voitaisiinko siis kansalaisina kollektiivisesti lakata uskomasta oikeistohallituksen pelottelua valtion velkaantumisesta? Valtio kun ei ole kotitalous sen enempää kuin yrityskään ja sillä on käytössään täysin ylivertaiset työkalut velkaantumisen pysäyttämiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi lainsäädännölliset toimenpiteet, verotuksesta päättäminen ja investointien tekeminen tuottavuuden ja tavallisten kansalaisten ostovoiman parantamiseksi.

Vähävaraisilta, terveydenhuollosta ja opiskelusta leikkaaminen ja valtion tuottavan omaisuuden myyminen yksityisomistukseen on kuitenkin valtion velkaantumiselle vähän samanlainen ratkaisu kuin kipeiden jalkojen amputoiminen olisi lääkärille. Heittämällä vähävaraiset, työttömät ja opiskelijat bussin alle voidaan kyllä väliaikaisesti tekohengittää valtion taloutta, mutta mistäs sitä kulutusta sitten oikein lisätään? Kohta pitääkin jo amputoida myös kädet, ettei sairaus pääse vaan leviämään pääkallopaikalle; seuraa loputon leikkaamisen kehä. Kirjoitan siitä kuitenkin kokonaan uuden kirjoituksen joku toinen kerta. Tästä kirjoituksesta kun tuli muutenkin yhtä pitkä kuin nälkävuosi on tätä menoa pian köyhälle.

"Älä sure kultani vaikka on velkaa, tehdään yhdessä työtä."
Tarja Ylitalo - Älä sure kultani (Ei tämä tyttö lempeä anele 1983)