Yhteinen vihollinen

Faces - Geralt (CC0)

Laura Huhtasaaren maahanmuuttokriittisyydellä ratsastanut vaalikampanja lässähti lopulta presidentinvaaleissa alle 7 prosentin marginaaliin. On helpottavaa huomata, ettei suomalaisia saa äänestämään maan korkeimpaan virkaan keskittymällä pelkästään "me vastaan muut" -uhkakuviin. Populistisen politiikan keskeisenä teemana kun on yhdistää joukko ihmisiä tietyn aatteen taakse muodostamalla sitä uhkaava, usein paisuteltu vihollinen. Kokoomukselle niitä ovat laiskat työttömät, Perussuomalaisille maahanmuuttajat. Sanoihan tunnettu italialainen yhteiskuntafilosofi ja valtiomies Niccoló Machiavelli jo 1513 kirjoittamassaan kirjassa Ruhtinas, että taitava hallitsija kohdistaa kansan vihan kohti yhteistä vihollista. Koska olen kirjoitellut työttömistä jo useita kirjoituksia, keskitytään tällä kertaa maahanmuuttajiin. Voisivatko he olla kansallemme se yhteinen vihollinen?

Maahanmuuttajista puhuttaessa keskittyy keskustelu yleensä ääripäihin. Kokoomuslaisessa ajattelussa maahanmuuttajat ovat mahdollisuus talouskasvulle, samalla kun saadaan halpaa työvoimaa ja uusia kuluttajia markkinoille. Maahanmuuttokriittiset Perussuomalaiset puolestaan näkevät maahanmuuttajat rikollisina loisina, jotka muodostavat uhkakuvia niin Suomen taloudelle, turvallisuudelle kuin kulttuuriperinteellekin. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä tehdä rajanveto siihen, että Kokoomus haluaa maahanmuuttajia kehittyneistä valtioista, kun taas Perussuomalaiset pelkäävät erityisesti sodan jaloista pakenevia pakolaisia ja niiden mukanaan tuomaa islaminuskoa. Ottaen huomioon, että ulkomaalaistaustaisten määrä koko Suomen väestöstä on pienempi kuin Huhtasaaren äänisaalis presidentinvaaleissa, on maahanmuuttajiin kohdistuva keskustelu karannut mittasuhteiltaan täysin raameista.

Maahanmuuttokriitikoiden messias ja Perussuomalaisten "mestari" Jussi Halla-Aho kirjoitti aikanaan kirjoituksessaan Muutama täky Illmannin Mikalle, että "ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre." Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske pani kirjoituksen pohjalta vireille syytteen, josta korkein oikeus tuomitsikin Halla-Ahon 50 päiväsakkoon. Halla-Ahon mukaan syyte todisti oikeaksi sen, että sananvapauden rajat vaihtelevat tapauskohtaisesti ja syyte perustui tahalliseen väärinymmärtämiseen. En kuitenkaan siteerannut Halla-Ahoa puhuakseni sananvapaudesta, vaan tarttuakseni kommenttiin geneettisestä erityispiirteestä. Vaikka Halla-Ahon tavoitteena olisikin ollut tahallinen rajojen kokeileminen ja kärjistäminen, on näkemys geneettisestä eroavaisuudesta etniseen nationalismiin pohjautuvassa ajattelussa keskeinen lähtökohta. Se lähtee ajatuksesta, että ulkomaalaistaustaiset eroavat kantasuomalaisista jo synnynnäisiltä tekijöiltään. Tällä perustellaan esimerkiksi maahanmuuttajien väestön määrään suhteutettuna korkeampaa rikollisuutta, ja vahvistetaan ajattelumallia, jossa ihmiset erotellaan jo synnynnäisesti parempiin ja huonompiin - vihollisiin ja liittolaisiin.

Tilastokeskuksen laatimien tilastojen kanssa ei ole argumentoiminen. Ne osoittavat selvästi, että maahanmuuttajat tekevät suhteessa lähes kaksi kertaa enemmän rikoksia kantaväestöön verrattuna. Perussuomalaista ajattelumallia kannattavat lukijat voivatkin lopettaa lukemisen tähän ja lähteä juhlistamaan erävoittoa paikalliseen pubiin. Muille sanon sen verran, että johtopäätösten tekeminen yksittäisen tilaston pohjalta ei useinkaan kerro koko totuutta. Ei myös tässäkään tilanteessa. Tilasto, jossa rikoksia on mitattu pelkästään iän, sukupuolen ja kansallisuuden perusteella kun ei kerro mitään rikosten tekijöiden sosioekonomisesta, työllisyys- tai varallisuustilanteesta. Siksi onkin syytä ottaa tarkastelun kohteeksi toinenkin tilasto, jossa rikollisuutta on mitattu tekijän tulotason pohjalta. Se paljastaa nimittäin sen, että lähes kolme neljästä Suomessa tehdystä rikoslain mukaisesta rikoksesta tehdään henkilöiden toimesta, jotka ansaitsevat vuosittain vähemmän kuin 20 000 euroa. Mitä korkeammaksi tulotaso kasvaa, sitä vähemmän rikoslain mukaan rangaistavia rikoksia tehdään. Toisaalta tulotasojen kasvu ei vaikuta esimerkiksi verorikosten tai velallisen epärehellisyydestä johtuvien epäilyjen määrään. Kun nämä tilastot yhdistetään kantasuomalaisten ja ulkomaalaistaustaisten työllisyysasteen suureen eroon ja ulkomaalaistaustaisten selkeästi heikompaan asemaan työelämässä, alkaa näkemys kokonaisuudesta selkiytyä huomattavasti. Mitä jos maahanmuuttajat eivät olekaan geneettisesti sen taipuvaisempia tekemään rikoksia, vaan ajautuvat niihin kantasuomalaisten tavoin heikosta yhteiskunnallisesta asemastaan johtuen?

Onneksemme oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on tehnyt aiheesta täyspitkän tutkimuksen, jonka tavoitteena on ollut selvittää maahanmuuttajien asemaa rikosten uhreina ja tekijöinä. Sen ehkä olennaisempana päätuloksena on toteamus, että "perheen sosioekonomisten tekijöiden (perherakenne, vanhempien työllisyys ja perheen taloudellinen tilanne) vakiointi kavensi maahanmuuttajanuorten rikostason eroa kantaväestöön nähden selvimmin Lähi-idän ja Afrikan alueen nuorilla." Eli juuri niillä nuorilla, joihin kaikista suurin osa maahanmuuttokritiikistä kohdistuu. Tutkimuksessa myös todetaan, että "- kaiken kaikkiaan taustatekijöiden vakiointi laski maahanmuuttajien rikosriskin kantaväestön tasolle kun tarkasteltiin laaja-alaista rikoskäyttäytymistä eli sitä, että nuori oli tehnyt monenlaisia rikostekoja." Kantaväestön tasolle. Tämä siis siitä huolimatta, että maahanmuuttajat joutuvat kokemaan tarkempaa kontrollia poliisin toimesta, nousevat helpommin epäillyiksi erilaisin rikoksiin ja joutuvat jatkuvasti kamppailemaan voimistuvaa yhteiskunnasta syrjäyttämistä vastaan.

Näiden tulosten pohjalta on vaikea tulla johtopäätökseen, että maahanmuuttajat voisivat olla se kansakuntamme yhteinen vihollinen. Jos maahanmuuttajilla olisi samanlaiset mahdollisuudet työllistyä ja integroitua yhteiskuntaan kuin kantasuomalaisilla, heidän osuutensa aiheuttamastaan rikollisuudesta varmasti pienentyisi. Tilastokeskuksen tilastoista ja oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tuloksista voidaankin päätellä selkeästi kansallisuutta merkittävämpi rikollisuuden aiheuttaja: tulotaso. Jos jokainen kansalainen ansaitsisi yli 20 000 euroa vuodessa, rikollisuuden määrä romahtaisi. Kelpaisiko yhteiseksi viholliseksi maahanmuuttajien sijasta siis työttömyys, matalapalkka-alat ja ihmisiä yhteiskunnasta syrjäyttävä poliittinen päätöksenteko?

"Where the speechless unite in a silent accord."
Pink Floyd - On the Turning Away (A Momentary Lapse of Reason 1987)

Vai että laiton lakko?

Protest - Francisco Osorio (CC BY 2.0)

Ihmisten kommentit keskustelupalstoilla kyllä jaksavat aina kummastuttaa. Viimeaikoina eniten puhututtanut aihe on varmasti ollut työntekijäliitto SAK:n, AKT:n, SEL:n ja Pro:n perjantaille masinoima mielenilmaus hallituksen luomaa aktiivimallia vastaan. Ensimmäisen kommentoijan mielestä lakko on laiton, sillä se ei aja työehtosopimukseen liittyvää asiaa. Toisen mielestä taas lakosta kärsivät vain sivulliset. Kolmannen mielestä koko poliittinen lakkoilu pitäisi kieltää lailla. Hallituksen käsikassarana toimiva, Persusta Pikku-Kokkariksi kääntynyt, Sampo Terho kritisoi lakkoa kovin sanoin syyttäen punavihreää oppositiota puutteellisen tiedon levittämisestä pelkoa lietsoakseen. Terhon mielestä tällaiset puoluepoliittiset operaatiot yhteisen hyvän kustannuksella ovat Sinisille vieraita. Sitaatti onkin ehkä parasta poliittista parodiaa aikoihin. Eikös se juuri ollut sama Sininen tulevaisuus, jonka puoluesihteeri matkusti auton takakontissa tekemään puoluepoliittisia operaatioita eduskuntaryhmän hajoamisen alla? Sama puolue, joka irtaantui kesken hallituskauden uudeksi puolueeksi ja käänsi kelkkansa ministerin paikkansa säilyttääkseen? Sama puolue, jolla on viisi ministerinsalkkua 2 prosentin kannatuksella?

Samassa ulostulossaan Terho kritisoi ay-liikettä siitä, ettei se toiminut rakentavasti yhdessä hallituksen kanssa kun aktiivimallia käsiteltiin eduskunnassa. Terholta on näköjään päässyt unohtumaan, että SAK irtaantui lain valmistelusta vastalauseena sille, ettei sen huomauttamiin ongelmiin reagoitu millään tavalla. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kiteytti asian osuvasti: "Kerroimme useaan otteeseen hallitukselle ja mallia valmisteille virkamiehille aktiivimallin ongelmista. Myös perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota sen puutteisiin. Jos palautetta ei kuunneltu valmisteluvaiheessa, kuinka se nyt yhtäkkiä otettaisiin todesta hallituspuolueiden keskuudessa?" Siinäpä se, kun hallitus ei lakia säätäessään välittänyt vähääkään lukemattomista asiantuntijalausunnoista tai edes perustuslakivaliokunnan huomautuksista. Huolimatta siitä, että aktiivimallia vastustava kansalaisaloite on kerännyt jo yli 135 000 kannatusta, pääministeri Juha Sipilä seisoo edelleen mallin takana, eikä joko ymmärrä tai suostu kuuntelemaan minkäänlaisia vastalauseita ministeriönsä laatimasta laista. Sen sijaan uhriutuminen onnistuu edelleen. Eikö kukaan ajattele lapsia, jotka eivät pääsekään nyt kouluun?

Mitä kansalaisten ja ay-liikkeiden sitten tulisi oikein tehdä, kun demokraattisesti valittu eduskunta säätää perustuslain kannalta ongelmallisia lakeja, jotka asettavat ihmisiä epäreilusti eriarvoistavaan asemaan? No toimia kuten demokraattisessa valtiossa toimitaan. Siinä missä eduskunnalla on valta säätää lakeja, on kansalaisilla ja työntekijäliitoilla oikeus järjestää rauhanomainen mielenilmaus säädettyjä lakeja vastaan. Viimeisenä keinona, eli silloin kun mikään muu ei enää auta, on järjestettävä lakko. Vaikka joku Iltalehden kommenttipalstalla kirjoittaisi mitä, on oikeus poliittisen lakon järjestämiseen turvattu YK:n ILO:n (International Labour Organization) säädöksillä, joita myös Suomi on sitoutunut noudattamaan. Poliittisen lakon ja mielenilmauksen saa järjestää tilanteessa, jossa poliittinen päätöksenteko vaikuttaa merkittävästi työntekijöiden tai heidän sidosryhmiensä taloudelliseen tai sosiaaliseen tilanteeseen. Perjantaisen lakon kieltäminen ei olisi siis käytännössä vain mahdotonta, vaan tekemällä niin Suomi ottaisi samalla vakavia askeleita poispäin demokratiasta ja kansainvälisistä ihmisoikeussäädöksistä. Laittoman lakon huutelu on sitäpaitsi varsin puolueellista tilanteessa, jossa hallitus oli alkuperäistä sopimusta rikkonut osapuoli. Se kun kilpailukykysopimuksesta sovittaessa lupasi, ettei työttömyysturvasta lähdetä yksipuolisesti leikkaamaan. Eipä.

Ymmärrän, että monelle tavalliselle kansalaiselle lakko aiheuttaa ongelmia arkisten askareiden suorittamiselle. Toisaalta voidaan kysyä, mitä hyötyä on lakosta jolla ei ole minkäänlaisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan? Joko on unohdettu, että pääasiassa juuri työntekijöiden järjestäytymisen ansiosta työntekijöillä ylipäätänsä on tänä päivänä velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia työmarkkinoilla? Jos joku tässä vaiheessa kysyy, miten aktiivimalli muka vaikuttaa työntekijöiden oikeuksiin niin minäpä kerron: työttömien ajaminen kohti työpakkoa ilman kohtuullista korvausta heikentää jokaisen palkansaajan asemaa, kun palkallista työtä korvataan erilaisilla palkattomilla työkokeiluilla ja harjoitteluilla. Samalla turvaverkkoa puretaan tilanteessa, jossa työttömyys voi koittaa yt-neuvotteluiden myötä käytännössä kenelle tahansa työntekijälle. Eihän tämä nyt mitään rakettitiedettä ole. Jos lakko kuitenkin harmittaa, niin syytökset voi ihan surutta osoittaa mielipuolisesti valtaansa käyttävän hallituksen suuntaan.

"Nämä laulut on kaikuja saarelta, kukaan kuule vain ei vastarannalta."
Dingo - Perjantai (Sinä ja minä 1993)

Mahdoton yhtälö

Domino - Ivanacoi (CC0)

Työttömien aktivoiminen ja työllisyystilanteen parantaminen on yksi poliittisen päätöksenteon ikuisuuskysymyksistä. Työttömyyttä pidetään niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin piinaavana ongelmana. Työttömän näkökulmasta työelämän ulkopuolelle jääminen syrjäyttää ja eriarvoistaa, kun taas valtion taloudelle työttömät ovat painolasti, josta pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Vaikka keinot työttömyysongelmasta eroon pääsemiseksi eroavat vastaajasta riippuen reilusti, lähes poikkeuksetta jokainen ihminen näkee itse työttömyyden ongelmana. Työttömyystilannetta seurataankin jatkuvasti erilaisista graafeista, raportoidaan ja pyöritellään tilastoissa. Kun työttömyys sitten sattuukin nousemaan, on käsillä kriisin ainekset, joka täytyy nitistää heti alkuunsa. Jos työttömien määrä puolestaan laskee, poliitikot taputtelevat toisiaan olalle hyvin tehdystä työstä. Kysyitpä asiaa oikeastaan keneltä tahansa, vastaus ihanteelliseksi tilanteeksi on sama: täystyöllisyys, jossa jokainen kansalainen kantaa oman painolastinsa. Hallituksemme ajatuksissa tätä tavoitetta kohti päästään kuitenkin leikkaamalla työntekijöiden ja työttömien oikeuksia, pidentämällä työpäiviä, nostamalla eläkeikää ja lahjomalla yksityistä sektoria. Ajatus perustuu siihen, että jos yrityksillä on ylimääräistä varallisuutta ja työntekijöiden palkkaaminen on tarpeeksi edullista, yritykset kyllä ryhtyvät työllistämään nykyistä enemmän. Valtion velastakin päästään eron kunhan vain kiristetään vyötä ja tehdään enemmän töitä. Yhteiset talkoot, kaikki mukaan.

Tällainen ajattelumalli muodostaa kuitenkin mahdottoman yhtälön. Siitä tulee mieleen pikkulapsen lelu, jossa lapsi koittaa työntää neliönmuotoista palikkaa ympyränmuotoiseen reikään. Yksinkertainen totuus kun on tämä: teknologian, robotiikan ja automaation eksponentiaalinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa järkeviä töitä ei enää riitä kaikille. Yritykset käyttävät valtavia määriä rahaa entistä tehokkaampien innovaatioiden tekemiseen, joilla voidaan toimintaa optimoimalla karsia kuluista. Yrityksestä riippumatta työvoima on aina yksi kuluista merkittävimpiä, eli sellainen, josta jokainen voittoa tavoitteleva yritys haluaa aina karsia. Se ei ole yritysten tai yrittäjien vika, sillä lähes jokaisen yrityksen perimmäisenä tarkoituksena on jo lain määräämänäkin tuottaa omistajilleen voittoa. Uutta työvoimaa rekrytoidaan vain tilanteessa, jossa sen uskotaan tulevaisuudessa kasvattavan yrityksen liiketulosta ja mahdollistavan suuremmat voitot. Nykyisin kuitenkin melkein työtehtävästä riippumatta yksi henkilö pystyy tekemään koneiden avustamana moninkertaisen määrän töitä entisaikoihin verrattuna.

Ihmisten määrä ei kuitenkaan ole ainakaan Suomessa juurikaan kasvussa, joten paikallisilla markkinoilla ei ole hirveästi tilaa myynnin lisäämiselle. Yksittäiset yritykset voivat tietenkin kasvattaa markkinaosuuttaan, mutta lisäys tulee väkisinkin jonkun toisen yrityksen markkinaosuudesta. Tuottojen kasvattamiseksi onkin usein helpompaa ja riskittömämpää pyrkiä tuottamaan sama määrä tuotteita tai palveluita tuotantokuluja karsimalla, eli työvoimaa vähentämällä. Maailmanlaajuisilla markkinoilla kasvua on tietenkin vielä tarjolla, mutta maailman väestökään ei kasva ikuisesti. Ilman suurempia maailmanlaajuisia mullistuksia jossakin vaiheessa saavutaan väkisinkin pisteeseen, jossa tuotantotehokkuus vain jatkaa kasvuaan, vaikka kuluttajia on aikaisempaa vähemmän. Ihminen on kuitenkin tarvitsemiensa resurssien suhteen koko maailman tuotantopotentiaaliin verrattuna aika vaatimaton. Vaikka tuotteet ja palvelut olisivat aina vain entistä halvempia, yksi ihminen ei kuitenkaan tarvitse niitä hirveästi kulutuskapasiteettiaan enempää.

Jos hallitus haluaisi oikeasti päästä tilanteeseen, jossa mahdollisimman suuri osa väestöstä voisi osallistua yhteiskunnan kustannuksiin työtä tekemällä, täytyisi tehdyn politiikan olla täysin päinvastaista. Eläkeikää pitäisi laskea, työpäiviä tai työviikkoja lyhentää ja poliittista päätöksentekoa kohdistaa kaikista heikoimmassa asemassa olevan väestön ostovoiman palauttamiseksi. Markkinaliberalistiseen ajatteluun hullaantuneessa politiikassa tällaista käännöstä on kuitenkin turha odottaa. Koska hallitus on päättänyt tehdä kaikki päätökset lyhytnäköisen yritysten paapomisen näkökulmasta, täytyy politiikan ymmärtämiseksi ottaa ajattelussa sama lähtökohta. Yrityksille lyhyemmät työpäivät ja täystyöllisyys ovat molemmat ongelmia. Ensinnäkin lyhyemmät työpäivät nostaisivat väkisinkin palkkauskustannuksia, sillä ammattiliitot eivät tulisi ikinä suostumaan lyhyemmistä työpäivistä tarpeeksi merkittäviin palkanalennuksiin. Tähän eivät suostu myöskään nykyisin työssä olevat, sillä se pienentäisi jo valmiiksi monen vaatimattomia tuloja. Sillä kasvattaisivatko lyhyemmät työpäivät jopa työntekijöiden tehokkuutta, kuten monissa tutkimuksissa on todettu, ei ole asian suhteen juurikaan merkitystä. Toisekseen jokaisen uuden työntekijän kouluttaminen, perehdytys ja sitouttaminen on yrityksille aikaa ja rahaa vievä prosessi. Tätä esimerkiksi Sipilä joko ei tajua, tai koittaa kerätä ristiriitaisia irtopisteitä mollaamalla yritysten työllistämishalua aktiivimallin toimimiseksi. Mitä vähemmän yrityksillä on työntekijöitä halutun tavoitteen saavuttamiseksi, sitä helpompaa ja kannattavampaa se on lähtökohtaisesti yritykselle. Yritykset kuitenkin joutuvat toimimaan lain puitteissa, joten ongelma ei ole yrityksissä, vaan lainsäädännössä.

Voi tuntua nurinkuriselta ajatella, että työttömyyden pieneneminen olisi yritysten näkökulmasta ongelma. Mitä useampi henkilö elättää itsensä palkkatuloilla, sitä enemmän markkinoilla on myös ostovoimaa ja tilaa investoinneille. Kysymys on kuitenkin ennenkaikkea vallasta. Mitä enemmän Suomessa on työttömiä avoimiin työpaikkoihin verrattuna, sitä enemmän valtaa yrityksillä on. Elinkeinoelämän keskusliitto nostaa agendalleen uskollisesti paikallisen sopimisen merkitystä työttömyysongelman ratkaisemisessa. Säännöllisin väliajoin lausunnoista esille pulpahteleva "paikallinen sopiminen" onkin tämän valtarakennelman ytimessä. Se sopii yrityksille erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa työttömiä on paljon ja avoimia työpaikkoja vähän. Kun kilpailu melkein mistä tahansa työstä on kovaa, voivat yritykset paikallisen sopimisen nimissä rekrytoida henkilöitä, jotka suostuvat tekemään töitä mahdollisimman pienellä korvauksella. Jos taas elettäisiin täystyöllisyyden utopiassa, valta kääntyisi työntekijälle. Jos avoimia työpaikkoja olisi enemmän kuin koulutettua työvoimaa, ja sitä kautta kilpailu osaavasta työvoimasta kovaa, voisivat hakijat neuvotella itselleen parempia työehtoja. Onkin sinänsä hullunkurista, että yritysjohtajien ennätyspalkkoja perustellaan juuri samalla periaatteella. Osaavista tekijöistä on kova kysyntä ja tehokkaan johtajan sitouttaminen mahdollisimman hyvällä palkkauksella johtaa parempiin tuloksiin. Sama ei kuitenkaan koske kaikkia vaihdettavissa olevia perusduunareita tuotannon tai palveluiden ytimessä.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ongelma on siinä, että keinot vaikuttaa tuntuvat monesti olevan vähissä. Hallitus on miehitetty liikemiehillä, joista esimerkiksi Juha Sipilän nousu miljonääriksi on malliesimerkki yhteiskunnan vedättämisestä hyväveli -verkostolla omaksi eduksi. Tuloerojen kasvaminen on pieni murhe todellisen ongelman, eli varallisuuserojen kasvun rinnalla. Varakkailla on selvästi köyhiä enemmän vipuvoimaa vaikuttaa valtion päätöksentekoon, joko lobbaamalla tai mainostamalla talousliberalistisen ajattelun yksipuolista totuutta, tai suoraan tukemalla haluamiensa poliitikkojen uudelleenvalintaa. Suomalaisessa politiikassa onkin tapana, että ensin yksi pääministeri käy vedättämässä kansaa, jonka jälkeen suunta on palkintotyöhön Eurooppaan hyvin hoidetusta puhalluksesta. Missäköhän Sipilä vaikuttaa parin vuoden päästä?

Demokratian näkökulmasta tässä ei oikein auta muu kuin kannustaa erityisesti niitä vähempiosaisia ja heikommin koulutettuja, eli kaikista yleisimpiä vaaleissa nukkujia, ahkerammin vaaliuurnille ja äänestämään puolueita, joille he ovat muutakin kuin numeroita tilastojen riesana. Eiköhän viisitoista vuotta Kokoomusta ja Keskustaa ole jo kertonut kaiken olennaisen siitä, kenen pöydässä oikeasti istuvat. Olisikohan jo aika kokeilla jotakin muuta?

"Me jäätiin rannalle, miettimään osaamme."
Tehosekoitin - Syntynyt köyhänä (Köyhät syntiset 1997)

Kansan palvelijat

Puppet - Yomare (CC0 1.0)

Sana ministeri juontaa juurensa latinalaiseen sanaan minus (vähemmän), joka jatkettuna muotoon minister tarkoitti alempiarvoista tai palvelijaa. Keskiajalla se alkoi vakiintua vanhoissa englannin ja ranskan kielissä tarkoittamaan köyhälistön ja aatelisten väliin jäävää ministerialis -luokkaa, jonka tehtäväksi jäi hoitaa hallinnollisia töitä, joihin aatelisilla ei itsellään ollut aikaa. Sittemmin sana on monissa maissa vakiintunut tarkoittamaan erityisesti julkishallinnon viroissa palvelevia korkeampia virkamiehiä ja -naisia. Ministerin eteen sitten lisätään erilaisia titteleitä riippuen miten tärkeästä tehtävästä oikein on kyse. Suomessa sanalla on kuitenkin varsin erilainen merkitys. Täällä ministeri ei ole kansan palvelija, vaan rahvaan yläpuolelle asettuva isäntä, jolla ei ole mitään tarvetta perustella päätöksiään alamaisilleen.

Kun pääisäntä Juha Sipilä nimesi vuonna 2017 työryhmän tehtävänään laatia esitys työllisyyden lisäämiseksi ja työttömyyden keston lyhentämiseksi, harva osasi ennustaa minkälainen Frankensteinin hirviö oli syntymässä. Mary Shelleyn romaanissa yksinäisyydestä kärsivä Frankenstein haluaa ansaita ihmisten hyväksynnän, mutta menettää lopulta toivonsa ja muuttuu pahaksi vihaten sekä itseään että luojaansa. Vika ei kuitenkaan ole varsinaisesti itse Frankensteinin, sillä ihmiset kammoksuvat tätä kuvottavan ulkomuotonsa vuoksi. Samaa voisi sanoa työryhmän laatimasta aktiivimallista. Jokainen varmasti hyväksyy sen tosiasian, että työttömän täytyy ottaa vastuuta omasta tilanteestaan. Työttömien aktiivisuutta pitää lisätä ja pääsyä työmarkkinoille helpottaa. Siinä missä Frankensteinin hirviö kasattiin kokeena palasista, myös aktiivimalli on yksi byrokraattinen sillisalaatti. Itse perimmäinen ajatus työllisyyden lisäämisestä on hyvä, mutta se kasattiin niin kammottavaan muotoon, ettei sitä voi jaloista aatteistaan huolimatta hyväksyä.

Jo ennen aktiivimallin käsittelyä eduskunnassa se tyrmättiin useiden asiantuntijoiden toimesta. Kansaneläkelaitoksen lakimies Antti Ristimäki nosti asiantuntijalausunnossaan heti esille aktiivimallin ongelmallisuuden tilanteessa, jossa työttömyysetuuden saajalla ei ole tosiasiallisesti mahdollisuutta täyttää aktiivimallin asettamia ehtoja. Oikeustieteen tohtori Jaana Paanetoja puolestaan totesi hallituksen esityksen olevan ristiriidassa perusoikeuksien kanssa ja toivoi asian tulevan esille perustuslakivaliokunnassa. Näin myös tapahtui, sillä perustuslakivaliokunta lausunnossaan analysoi, että "- koska työttömillä ei edellä todetuista ja erilaisista yksilöllisistä syistä ole yrityksistään huolimatta välttämättä mahdollista täyttää lain tarkoittamaa aktiivisuusvaatimusta, ehdotusta ei voida pitää perustuslain kannalta ongelmattomana." Aktiivimalli osoittautuikin ristiriitaiseksi ainakin perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuutta, 18 §:n oikeutta työhön ja elinkeinonvapautta sekä 19 §:n oikeutta sosiaaliturvaan koskevan perusoikeussääntelyn osalta. Aktiivimallia vastustavan tai kritisoivan asiantuntijalausunnon antoivat muunmuassa myös Työttömien keskusjärjestö ry, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Akava ry, SAK ry, Työttömyyskassojen yhteisjärjestö ja STTK ry. Sen ongelmallisuutta nykyisessä muodossaan kommentoivat lisäksi SOSTE:n, Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja Kainuun TE-toimiston asiantuntijalausunnot. Aktiivimallia kannattivat Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen yrittäjät ry. Viimeisin kertonee oleellisen.

Lukemattomista mallia kritisoivista lausunnoista ja perustuslakivaliokunnan huomautuksista huolimatta aktiivimalli puskettiin läpi hallituspuolueiden toimesta eduskunnassa äänin 103-89. Lakiehdotusta ei kannattanut yksikään sosiaalidemokraatti, vihreä, vasemmistoliittolainen, perussuomalainen, RKP tai kristillisdemokraatti. Sitä puolestaan kannattivat kaikki kokoomuslaiset, keskustalaiset ja siniset. Lain ongelmallisuus näkyi olleen hallituksen tiedossa, sillä kun lakia käsiteltiin eduskunnassa, joutui oppositio kritisoimaan lakia tyhjälle salille. Luulisi, että edes vastuuministeri Pirkko Mattila olisi viitsinyt saapua paikalle kuuntelemaan lain käsittelyä. Vastuuministerin mielestä täysistuntoa tärkeämpää oli kuitenkin pääseminen savusaunaan. Siksipä ei siis juurikaan ihmetytä, kun samainen ministeri kommentoi aktiivimallin kumoamista vaativan kansalaisaloitteen nostattamaa mediamylläkkää sanomalla, ettei kommentoi asiaa julkisesti. Satojen tuhansien ihmisten elämään vaikuttavia lakeja kyllä voidaan säätää, mutta perusteluja ei saa julkisesti edes vastuuministeriltä. Ei taida ministeri Mattilalle olla tuttu valtioneuvoston kanslian ministerin käsikirja? Ministerien toimintaa ohjaavia säädöksiä ja periaatteita koskevassa kolmannessa luvussa kun sanotaan hyvän hallinnon takeiksi sekä käsittelyn julkisuus, että oikeus saada perusteltu päätös. Myönnettäköön, että kyseessä on tosiaan hyvän hallinnon takeet. Huonosta hallinnosta ei puhuta sanallakaan. Voidaan siis sanoa Mattilan olevan siltä osin turvassa.

Vaikka aktiivimallin valmistelu, läpi puskeminen ja ministerien reagointi sitä seuranneeseen mediapyöritykseen on ollut lähinnä tragikoomista seurattavaa, ei tilanne juurikaan naurata. Siinä missä aktiivimalli puskettiin läpi vastusteluista huolimatta, tehtiin sama aikaisemmin jo tulojen ja varallisuuden seuraamista vaikeuttavan hallintarekisterin kanssa. Se puskettiin läpi Verohallinnon ja Keskusrikospoliisin lausunnoista huolimatta, joiden mukaan se hankaloittaa viranomaisten toimintaa harmaan talouden, talousrikosten ja veronkierron selvittelyssä.

Näiden päätösten nojalla hallituksemme, ja siinä sivussa monet selvästi päätöksiin perehtymättömät kansanedustajamme, ovat osoittaneet täydellistä välinpitämättömyyttä tilannetta paremmin ymmärtävien tahojen asiantuntijalausuntoihin lakeja säätäessään. Ministerit ovat osoittaneet olevansa kansan ja asiantuntijoiden yläpuolella samanlaisena suvereniteettina, kuin valistusfilosofi Thomas Hobbes kirjassaan Leviathan kuvaili. Siinä missä Hobbes kuvaili suvereniteetin vallan perustana kansalaisten tekemää yhteiskuntasopimusta, operoi osa ministereistämme noin kahden prosentin kannatuksella. Se on demokratian irvikuva, jonka voisi kuvitella löytyvän jostakin huonosta komediasta. Valitettavasti tuolla komedialla on merkittävät seuraamukset tavallisten suomalaisten elämässä, sillä hallitus ei ole vielä lähellekään valmis asioiden sotkemisoperaatiossaan. Seuraavaksi luvassa näyttäisi olevan lisää työttömien kyykyttämistä ja rikkaiden hyysäämistä. Muistan ajatelleeni Stubbin ja Kataisen hallitusten kohdalla, ettei tämä tästä ainakaan enää voi hullummaksi muuttua. Väärässä olin, meno muuttuu vain jatkuvasti kaistapäisemmäksi. Varsinaisia kansan palvelijoita nuo meidän ministerimme.

"Tässä on kopla ja kummisetä, pönäkästi koplaansa ohjaa."
Irwin Goodman - Kopla ja kummisetä (Keisari Irwin 1979)

Hyvinvointivaltion joutsenlaulu

The Dying Swan - Lowell Hendrix (CC BY 2.0)

Sanakirjamääritelmän mukaan hyvinvointivaltio on sellainen valtio, jossa on korkea kansalaisten elintaso ja hyvin järjestetty sosiaaliturva. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hyvinvointivaltiota rakennettiin Suomessa systemaattisesti lainsäädännöllä, jonka pyrkimyksenä oli taata mahdollisimman monelle tasa-arvoinen koulutus, terveydenhuolto ja pakolliset elinkustannukset kattava sosiaaliturva. Perustuslain 19 § mukaisesti jokaisella on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Tämän hyvinvointivaltiomallin hedelmiä kerättiin 2000-luvun alussa, kun Suomi sijoittui ihan maailman huipulle niin kirjoitustaitoa, matemaattista kuin tieteellistä osaamistakin mittaavissa PISA-kokeissa. Tuloeroja mittaava gini-kerroin oli ennätyksellisen alhainen, sen pysyessä 21% tuntumassa 70-luvulta 90-luvun loppuun asti. Velkaa valtiolla oli noin 63 miljardia euroa, sen ollen noin 45% vuosittaisesta bruttokansantuotteesta. Suomi keräsi valtavasti huomiota kansainvälisessä mediassa tasa-arvon lintukotona ja yhtenä maailman parhaimmista ja turvallisimmista valtioista elää. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hallituspolitiikassa on kuitenkin tehty täydellinen suunnanmuutos, jossa aikaisemmin rakennettua hyvinvointimallia on ryhdytty askel askeleelta purkamaan. Työntekijän oikeuksia on pienennetty kilpailukykysopimuksella, työttömän oikeuksia aktiivimallilla, opiskelijan oikeuksia opintotukiuudistuksella ja julkinen terveydenhuolto yritetään kaikin keinoin rampauttaa juostenkustulla sote-uudistuksella. Kaikkea tätä on perusteltu sillä, että Suomi elää yli varojensa, velkaa on liikaa ja kestävyysvaje sietämätön.

Aloitetaan ensimmäiseksi siitä, että Suomi ei ole kotitalous, vaikka poliitikot sanoisivat mitä. Sen taloutta ei voi yksinkertaistaa tällaisiin heittoihin kuten "yli varojen eläminen" tai "liikaa velkaa". Olen kirjoitellut siitä jo aikaisemmin kirjoituksessani valtion velasta, mutta velkaantuminen korreloi aina varallisuuden kanssa. Mitä enemmän maailmassa on velkaa, sitä enemmän on myös varallisuutta. Valtion näkökulmasta tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta sitä, että julkisen sektorin velkaantuessa yksityinen sektori vaurastuu. Ja kun poliitikoilla olisi ollut mahdollisuus korjata tätä epäsuhdannetta tekemällä tuloeroja pienentävää politiikkaa, keskittämällä lisää resursseja harmaan talouden ja veronkierron estämiseen, ja investoimalla valtion varallisuutta tuottavaan omaisuuteen, tehtiin täysin päinvastaista. Yhteisöjen tuloveroa laskettiin 24,5 prosentista 20 prosenttiin, hallintarekisteriä koskeva uudistus puskettiin läpi väkisillä, veronkiertäjät pyritään jatkuvasti armahtamaan tehokkaalla katumisella ja valtion tuottavaa omaisuutta enenevissä määrin yksityistämään tai yhtiöittämään. Valtion velkaantumista ja tuloerojen jatkuvaa kasvua voitaisiin hidastaa suuntaamalla leikkaukset ja veronkorotukset kaikista hyvätuloisimmalle osalle väestöstä, ja tukemalla ostovoimaa parantamalla vähävaraisten ja työttömien asemaa. Hallituksemme tekee kuitenkin juuri päinvastoin. Vähävaraisen vähistäkin tuloista leikataan, samalla kun hyväosaisille tarjotaan jatkuvasti uusia keinoja verotuksen minimoimiseksi. Kaikki tämä perustellaan sillä iänikuisella (ja loputtomia kertoja vääräksi todistetulla) trickle-down teorialla, jonka mukaan rikkaat tuovat hyvinvointia työpaikkoja luomalla. Vaan kun eivät tuo. Työpaikkoja luovat kuluttajat, jotka muodostavat mahdollisuuksia liiketoiminnan harjoittamiselle. Yritykset eivät investoi, jos kuluttajilla ei ole ostovoimaa. Ei vaikka kuinka verokevennyksillä tai yritystuilla lahjottaisiin.

Julkisessa keskustelussa esimerkiksi työttömyys ja työttömien tilanne on saatu käännettyä työttömien omaksi syyksi. Iltapäivälehdet etsivät säännöllisin väliajoin haastateltavaksi jonkun työttömän, jolla ei ole kiinnostustakaan työllistyä. Aika menee tietokonepelejä pelatessa ja kaljaa juodessa. Kun muita menoja ei ole, tuolla vähäisellä työmarkkina- tai toimeentulotuella pärjää kyllä. Näistä artikkeleista nousee aina haloo, jossa kaikki työttömät leimataan laiskoiksi työnvälttelijöiksi, joiden tuet pitäisi ottaa kokonaan pois. Suositun blogisivusto Salkunrakentajan kyselyssä aktiivimallin toimivuudesta, eräs kommentoija luonnehti työttömiä saamattomiksi tissiposkiksi, joiden on jo aikakin ryhtyä kantamaan osansa yhteiskunnan menoista. Samalla valmistellaan polkua aktiivimallin kautta kohti erityisesti Kokoomuksen suosimaa paikallista sopimista, jossa työnantaja voisi neuvotella työehdoista vapaammin työntekijän kanssa. Koska nykyisessä tilanteessa työntekijällä ei useinkaan ole varaa neuvotella työehdoista, tulee tämä johtamaan yritysten ehdoilla saneltavaan matalapalkka-alojen nousuun. Kokoomuksen mielestä työntekijäjärjestön kanssa neuvottelu on liian vaivalloista, koska niillä on yleensä tapana vaatia osa eduista myös työntekijöille. Ajatella!

Suurin ongelma tällaisen poliittisen kehityksen pysäyttämiseksi on siinä, että kansa on sujuvasti harhautettu miettimään ihan muita asioita. Esimerkiksi kohuttu aktiivimalli meni koko käsittelynsä ajan lähes täydessä mediapimennossa, kun media keskittyi ruotimaan alkoholilain mahdollisia vaikutuksia. Asia nousi tapetille vasta, kun mallin kumoamista vaativa kansalaisaloite keräsi uudelleenkäsittelyyn tarvittavat 50 000 ääntä reilussa viikossa. Toinen ongelma on siinä, että ihmisillä tuntuu olevan hankaluuksia erottaa yksilöiden tilannetta koko kansaa koskevasta lainsäädännöstä. Esimerkiksi työttömien aktivointimallia perustellaan sillä, että onhan työttömällä velvollisuus pyrkiä omatoimisesti työllistymään sosiaaliturvan saamiseksi. Eihän kukaan voi vain saada tuloja mitään tekemättä, samalla kun muut paiskivat töitä! Näkökulma on itsessään ihan ymmärrettävä ja oikeutettu, mutta se jättää kokonaan huomioimatta tällaisen lainsäädännön vaikutukset kokonaisuutena. Tilastokeskuksen tekemän arvion mukaan työttömiä oli vuoden 2017 marraskuussa 190 000 ja avoimia työpaikkoja 34 300. Ei tarvita kovinkaan kummoista matikkapäätä ynnäämään, että vaikka kaikki työttömät osoittaisivat haluttua aktiivisuutta työnhaussa, neljä viidestä työttömästä jäisi silti ilman työpaikkaa. Todellisuudessa luku on vieläkin suurempi, sillä esimerkiksi erilaisia osa-aikaisia tai satunnaisia työntekijöitä ei huomioida työttömyystilastoissa. Huolimatta siitä, että he monesti hakevat työttömien kanssa samoja työpaikkoja. Aktiivimalli ei siis tule tekemään työllisyysasteelle suurtakaan muutosta, vaan se leikkaa systemaattisesti monen työttömän sosiaaliturvaa. Se lieneekin ensimmäisiä Suomessa säädettyjä lakeja, jossa tilanteen uhria rangaistaan uhrina olemisesta.

Yhteiskuntafilosofi John Rawls esitti oikeudenmukaisen yhteiskunnan perustaksi oman oikeudenmukaisuusteoriansa. Oikeudenmukaisuusteorian alkuasetelmaksi Rawls esittää tietämättömyyden verhoa, jonka takaa oikeudenmukaisuuden periaatteet tulisi muodostaa. Tietämättömyyden verho on ajatuskoe, jossa ihmisen tulisi valita yhteiskunnan periaatteet tietämättä mihin yhteiskuntaluokkaan tulee itse kuuluvansa. Ajatuskoe johtaa tulokseen, jossa esimerkiksi ihonvärillä, sosiaalisella statuksella, varallisuudella tai sukupuolella on mahdollisimman vähän merkitystä yksilön oikeuksien, mahdollisuuksien ja vapauksien toteutumisessa. Haluaisitko sinä, että vähempiosaisista ja sairaista pidettäisiin mahdollisimman hyvää huolta, silläkin edellytyksellä että yksilön mahdollisuus rikastumiseen saattaisi hankaloitua? Vai olisiko tärkeämpää, että jokainen on asemastaan huolimatta omillaan ja oman onnensa seppä? Jos nyt syntyisit uudestaan yhteiskuntaan, tietämättä lainkaan sukupuoltasi tai ihonväriäsi, onko sinulla jotain synnynnäisiä tai perinnöllisiä sairauksia, tai köyhät vai varakkaat vanhemmat, minkälainen sen yhteiskunnan tulisi olla?

Minulle tuon ajatuskokeen lopputulos on selvä. Nykyinen hallituspolitiikka luo eriarvoisuutta, kasvattaa tuloeroja, heikentää yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä, jakaa kansaa kohti perinnöllistä luokkayhteiskuntaa ja samalla murentaa vuosikausia rakennettun hyvinvointivaltion perustaa. Tuon politiikan taustalla on parempaan asemaan päässeiden yksilöiden tavoite turvata oma selustansa ja ajaa omia etujaan (näennäisesti vaikeaselkoiseen talousjargoniin häivytettynä), jossa pohjoismaisen universalismin aate nähdään vain kapulana rattaissa. Siitä tulee mieleen sosiaalipsykologi Paul Piffin tekemä sosiaalinen tutkimus, jossa tutkimuskohteet laitettiin pelaamaan monopolia, jota oli heidän tietämättään peukaloitu pakottamaan toinen pelaaja voittajaksi. Pelaajat, jotka eivät tienneet pelaavansa voittavalla puolella, alkoivat uskoa pelin edetessä yhä enemmän ja enemmän voittamisen olevan heidän oman erinomaisuutensa ansiota. Sama on nähtävissä myös oikessa elämässä. Varakkailla ja hyväosaisilla on lähes poikkeuksetta taipumusta ajatella, että varallisuus on ansaittu täysin omalla ahkeruudella ja hyvillä päätöksillä. Samalla ajatellaan, että kaikilla muillakin olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä parempaan asemaan, jos vain tekisivät enemmän töitä ja olisivat fiksumpia. Todellisuudessa varallisuusasema periytyy entistä voimakkaammin ja jokaisen menestystarinan taustalla on satoja muuttujia. Omilla toimilla on tietenkin vaikutusta, eikä tarkoituksenani ole vähätellä kenenkään menestystä. Yhteiskuntaamme kuitenkin muutetaan jatkuvasti kohti mallia, jossa menestys on mahdollista entistä pienemmälle osalle väestöstä. Se ei ole hyväksyttävä suunta kehitykselle. Jatkuessaan se on kerran kukoistaneen hyvinvointivaltion joutsenlaulu.

"On enää valokuvat kellastuneet - ne selaat taas uudelleen, ja taas uudelleen."
Yo - Joutsenlaulu (Nuorallatanssija 1984)

Kohti Kokoomushallitusta (jälleen kerran)

Gallup Joulukuu 2017 - Helsingin Sanomat

Vaikka seuraaviin eduskuntavaaleihin onkin aikaa noin puolitoista vuotta, jäi Hesarin viimeisin kannatus-gallup alitajuntaani vaivaamaan. Huolimatta lukuisista viimeaikoina tehdyistä ja suunnitelluista eriarvoisuutta lisäävistä uudistuksista, olennaisimpina kilpailukykysopimus, opintotukiuudistus, erilaiset työttömien aktivointimallit, suunnitteilla olevat tiestön ja rautateiden yhtiöittämiset ja sote-uudistus, Kokoomuksen kannatus jatkaa kasvamistaan. Se ei sinänsä ole itsessään ihme, sillä Kokoomus on profiloitunut erityisesti yrittäjien, työllistäjien ja hyvätuloisten puolestapuhujana. Kaikki tehdyt uudistukset ovat helpottaneet yrityksiä kulujen karsimisessa ja mahdollistaneet suurempien voittojen tekemisen. Niinpä siis jokainen itseään hyvätuloisena pitävä asettuu mielummin Kokoomuksen kelkkaan, huolimatta siitä, onko Kokoomuksen politiikasta itselle etua vai ei. Tärkeämpää on asettaa itsensä asemaan, jossa uskotellaan kuuluvansa tähän jatkuvasti pienenevään hyväosaisten joukkoon.

Kokoomuksen tärkein peluri on viimeisen noin kahden ja puolen vuoden aikana ollut Keskustan Juha Sipilä, joka on yritysjohtajan elkein ajanut läpi "pakollisia" uudistuksia suoraan Kokoomuksen oppikirjasta. Hallintarekisteriuudistus puskettiin läpi väkisillä, ja leikkauksia vähäosaisille tehtyihin tulonsiirtoihin on tehty järjestelmällisesti. Kaikkea tätä on perusteltu velkaantumisen aiheuttaneella pakkotilanteella, joka ei jätä muita vaihtoehtoja. Tätä "yli varojen" elämistä alkoi ensimmäisenä lobata kuuluvasti 2011 pääministeriksi valittu Kokoomuslainen Jyrki Katainen, jota seuraava Kokoomuspääministeri Alexander Stubb sitten jatkoi saumattomasti. Sipilä on sittemmin hypännyt samaan kelkkaan, samaa mantraa hokien. Tästä velkaantumisesta on syytetty edellisiä hallituksia, liian kovaa verotusta, kallista hyvinvointimallia, vasemmistoa, sosiaalidemokratiaa, maahanmuuttajia ja milloin mitäkin. On sinänsä aika huvittavaa, että jokainen hallitus viimeisen kymmenen vuoden aikana on syyttänyt velkaantumisesta erityisesti edellisen hallituksen kyvyttömyyttä vaikuttaa tilanteeseen. Ja jos katsotaan, mitkä puolueet hallitusta ovat viimeiset viisitoista vuotta vetäneet, niin sieltä löytyy aina ne kaksi samaa: Kokoomus ja Keskusta. Kun siis seuraavissa eduskuntavaaleissa Kokoomus tai Keskusta esiintyy taas puolueena, joka tulee pysäyttämään velkaantumisen, lisäämään työpaikkoja ja tuomaan hyvinvointia kaikille, kannattaa muistaa kuka vallitsevasta tilanteesta on ennenkaikkea vastuussa.

Vaikka varsinkin viimeiset kymmenen vuotta on tehty jatkuvasti kipeitä leikkauksia liittyen työehtoihin, opiskelijoiden asemaan, terveydenhuoltoon ja sosiaalietuuksiin, ei velkaantumista ole saatu käännettyä laskuun. Sen sijaan velkaa on enemmän kuin pitkään aikaan koskaan aikaisemmin. On tietysti epäreilua syyttää velkaantumisesta pelkästään Kokoomusta ja Keskustaa, sillä erityisesti 2007 alkanut globaali finanssikriisi ajoi useita Euroopan valtioita ahdingon partaalle. Jokainen kansantaloudesta jotakin ymmärtävä kuitenkin tajuaa, ettei velkaantumista pysäytetä, tai tuottavuutta lisätä ihmisten ostovoimasta leikkaamalla. Työehtoihin ja palkkoihin tehdyt leikkaukset eivät työllistä yhtään enempää ihmisiä, jos yrityksillä ei ole syitä tehdä uusia investointeja. Kaikki näistä leikkauksista saadut hyödyt ovat valuneet suoraan yrityksille, jotka ovat jakaneet ne samantien ulos omistajilleen osinkoina. Vaikka myyntiä ei ole tehty sen enempää, on voittoja pystytty kasvattamaan kuluja minimoimalla. Ja koska suurempien voittojen tavoittelu investointeja tekemällä on vallitsevassa taloustilanteessa hankalaa, ovat yritykset tyytyneet maksamaan omistajilleen ennätysosinkoja. Huolimatta siitä, että erityisesti Kokoomus on vuosikausia lobannut "trickle-down" -käsitteen puolesta, jossa yritysten tukeminen kasvattaa työllisyyttä ja tuo hyvinvointia kaikille. Vaan kun ei tuo.

Koska kansantaloustiede ei ilmeisesti suostu luopumaan ajattelumallistaan, jossa koko talous kuvataan talouskasvun näkökulmasta, ja toimivat yritykset nähdään suurimpina yhteiskunnallisina hyväntekijöinä, ajattelin nyt kirjoittaa erilaisen näkökulman. Oikeastaan on ehkä parempi, jos annan palkitun taloustieteen tohtorin Thomas Pikettyn puhua puolestani. Kirjassaan Pääoma 2000-luvulla Piketty jakaa talouskasvun osuvasti sekä demografiseen, että taloudelliseen komponenttiin. Se tarkoittaa sitä, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä nopeampaa on myös talouden kasvaminen. Ja puolestaan kun väestön kasvu hidastuu, hidastuu samalla myös talouskasvu. Vahvalla väestönkasvulla on tasa-arvoistava vaikutus, sillä se vähentää aiemmilta sukupolvilta perityn varallisuuden merkitystä. Jokaisen sukupolven on jossain mielessä luotava oma maailmansa. Kun väestönkasvu puolestaan pysähtyy, kasvaa aikaisempien sukupolvien kartuttaman pääoman painoarvo. Tästä voidaan tehdä suora yhteys myös talouskasvuun - kun talouskasvu hidastuu tai pysähtyy, aikaisemmin omistetun pääoman merkitys kasvaa. Väestönkasvun hidastuessa tulevaisuudessa, on Piketty esittänyt mahdollisuudeksi talouskasvun jäävän alle 0,5% vuositasolle 2050-luvulta eteenpäin. Siinä on aika suuri ero siihen, kun tänä päivänä alle 2% vuosittaista talouskasvua pidetään huonona ja kauhistellaan.

Syy miksi nostin talouskasvun merkityksen esille kirjoituksessani on se, että sillä on valtava merkitys siihen, millä tavalla talous tulee toimimaan erilaisilla markkinoilla. Maissa, joissa väestön määrä kasvaa hitaasti tai jopa pienenee, yksityisen pääoman määrä kasvaa suhteessa julkiseen pääomaan. Kasvun hidastuessa yritykset alkavat uusien investointien sijasta leikata entistä enemmän kuluista pitääkseen jo aikaisemmin saavutetut voitot ennallaan. Tämä johtaa siihen, että pääoman tuotto suhteessa pääoman kokoon kasvaa, joka puolestaan johtaa siihen, että pääoma keskittyy yhä pienemmälle ja pienemmälle osalle väestöstä. Väestön koon pienentyessä nämä aikaisempien sukupolvien kerryttämät pääomat siirtyvät suoraan perillisille, jotka voivat jatkaa pääoman kerryttämistä entisestään. Ne, jotka sattuvat syntymään huonompaan asemaan, joutuvat taistelemaan jatkuvasti hankalampia olosuhteita vastaan, koska ihminen ei työtä tekemällä tienaa ikinä nopeammin kuin pääoma. Nykyiset olosuhteet tulevat väkisinkin kasvattamaan tuloeroja ja muodostamaan luokkayhteiskuntia, joissa synnytty asema määrittää entistä vahvemmin aseman myös tulevaisuudessa. Tällaisiin olosuhteisiin kasvaminen tekee ihmisistä kyynisiä ja kasvattaa radikaalisten liikkeiden suosiota.

On siis vaikea järjellisesti ajatella, miksi Kokoomuksen kannatus on yli 20 prosentin luokkaa, kun sen ajama kapitalistinen ideologia ajaa viimekädessä paljon pienemmän väestön asiaa. Kokoomuksen kannattajien keskuudessa onkin menossa jatkuva tuolileikki, johon kannattajat eivät edes itse tajua osallistuvansa. Ajamalla uudistuksia, joilla heikennetään työntekijöiden asemaa, pienennetään yritysten investointihalukkuutta ja mahdollistetaan ennätysosinkojen jakaminen, luodaan yhteiskuntaa, jossa pääoma tulee kertymään aina vain pienemmälle osalle väestöstä. Moni niistä, joka pitää itseään nyt hyväosaisena, tulee tipahtamaan pois leikistä, kun tuoleja ei enää riitäkään kaikille. Jossain vaiheessa jo nyt keskustelussa näkyvä radikalisoituminen tulee näkymään entistä enemmän myös katukuvassa, kun pakkotyöhön pakotetut palkattomat työttömät ja muut vähempiosaiset lopultakin kyllästyvät pienen porukan jatkuvaan ahterin parruttamiseen, ja alkavat vaatia oikeuksiaan oman käden kautta. Todennäköisesti tämä eriarvoisuus saadaan kuitenkin laitettua maahanmuuttajien, vasemmistosuvakkien tai natsien syyksi, jonka jälkeen kansa tappelee keskenään herrojen nauraessa partaansa. Ja sitten tulee taas Kokoomus pelastajana paikalle, luvaten tarjota töitä ja hyvinvointia kaikille. Pieni präntti vaan jää kansalta lukematta. Se missä sanotaan: töitä kyllä riittää, kunhan osa tekee palkatta.

"How many times can a man turn his head, pretending he just doesn't see?"
Bob Dylan - Blowin' In The Wind (The Freewheelin' Bob Dylan 1963)

Joko olisi syytä huolestua?

The Sleep of Reason - August Brill (CC BY 2.0)

Itsenäisyyspäivän juhlintaan mahtui muutakin kuin linnanjuhlat, puolustusvoimien paraatit, sankarivainajien kunnioittamiset ja jumalanpalvelukset kirkoissa. Se toi ensimmäistä kertaa oikeasti esille sen, miten paljon kannatusta kansallissosialismilla uhkaa olla maassamme. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että kymmenen vuoden päästä uusnatsit marssivat avoimesti kulkueessa kaduilla, olisin nauranut päin naamaa. Olinhan juuri silloin opiskellut juurta jaksain toisen maailmansodan tapahtumat, syyt ja jälkiseuraukset. Natsi oli jo sanana sellainen, että jopa kaikista radikaaleimmat oikeistolaiset varoivat sen käyttämistä. Miten kukaan muka kehtaisi 2010-luvulla avoimesti kannattaa yhtäaikaa rotuoppia, juutalais- ja muukalaisvastaisuutta, sekä homoseksuaalisuuden ja demokratian vastustamista? Seuraavaksi kadulla varmaan marssiikin Ku Klux Klan haamuviitoissaan.

Poliisin mukaan äärioikeistolaiseksi miellettävä 612-soihtukulkue keräsi itsenäisyyspäivän marssille noin 2800 osallistujaa. Tämän lisäksi avoimesti kansallissosialistiselle Kohti vapautta! -marssille osallistui noin 300 uusnatsia. Kun aikaisempina vuosina uusnatsien kulkueissa on nähty korkeintaan kymmeniä ja parhaimmillaankin vähän yli sata ihmistä, oli aatetta avoimesti julistamassa jo useampi sata. Tämän lisäksi aatteelle ainakin myönteistä valoa esittäviä marssi tuhansia. Mitä helvettiä?

Kun Suojelupoliisin turvallisuuvastaava Kari Harju vuonna 2011 kommentoi, ettei Suojelupoliisi ole toistaiseksi huolissaan Suomen vastarintaliikkeestä, esittäisin 6 vuotta myöhemmin kysymyksen: Joko alkaisi olla aika? Ymmärrän, että tuohon aikaan kansallissosialistista aatetta ajavat järjestöt olivat erittäin pienessä marginaalissa. Niillä oli kannattajia korkeintaan kymmeniä ja touhu vaikutti ulospäin lähinnä puuhastelulta. Ja jos joku tässä vaiheessa ajattelee, että muutama tuhatta äärioikeistolaista ei ole vielä kovin paljon, niin kyllä se on. Jos mietitään kansallissosialistien menestyksekkäintä valtaannousua Adolf Hitlerin johdolla Saksassa, ei puolue silloinkaan ollut järin suuri. Pieni vähemmistö vallankahvaan päästyään alkoi järjestelmällisesti hävittämään kaikkea vastarintaa ja pakotti pelon ilmapiiriä lietsomalla vastustajiaan hiljaiseksi. Jos mietitään vaikka tilannetta Itä-Saksassa DDR:n aikaan, tuskin sielläkään ihan kauhean moni kannatti vallitsevaa politiikkaa. Pelko siitä, että itse joutuu Stasin hampaisiin oli kuitenkin niin suuri, että sitä heitettiin pahimmillaan jopa perheenjäsenet rekan alle, jos sillä pystyi pelastamaan oman nahkansa.

Suurin ongelma uusnatsien toiminnassa on siinä, ettei siinä ole mitään oikeaa logiikkaa. Marssitaan näennäisesti itsenäisyyden puolesta porukalla, jota johdetaan Ruotsista. Mukaan kelpaavat kaikkien maiden äärioikeistolaiset, sillä eihän Vastarintaliikettä edes kiinnosta mikään Suomen itsenäisyys. Verkkosivuillaan se mainitsee tavoitteekseen vahvan pohjoisen valtiorakenteen, johon tulee kuulua ainakin Suomi, Ruotsi, Norja ja mielellään muutkin pohjoismaat. Tarkoituksena on rakentaa Pohjoisen valtakunta. Eli samalla kun taistellaan kaikenlaista monikulttuurisuutta, liittovaltiomallia ja Eurooppalaista talousyhteisöä vastaan "suomalaisuuden nimissä", kannatetaan selvästi suomalaisia vahvemmin tällaisen liittomallin rakentamista. Jos asia ei olisi vakava, olisi se lähinnä huvittavaa, miten paljon kansainväliset rajat ylittävää yhteistyötä uusnatsit tekevät isänmaallisuuden nimissä monikulttuurisuutta vastustaessaan. Uusnatseille tämä ei tietenkään ole ongelma, kunhan apu tulee valkoisilta Pohjolan heteromiehiltä. Onhan vastarintaliikkeen manifestin tärkeimpänä kohtana mainittu alkuperäisen verenperimän vaaliminen. Lienee tässä vaiheessa edes turha selittää, mistä tämä alkuperäinen verenperimä oikein tulee. Vastaus ei nimittäin miellyttäisi ainakaan näitä uusnatseja. No hitto vieköön, sanotaan kuitenkin: Aasiasta.

Minä uskon, että jokainen syntyvä ihminen on kuin tyhjä taulu. Jokainen läheinen alkaa taiteilla viivoja ja sävyjä tälle tyhjälle kankaalle, kunnes siihen alkaa muodostua kokonaisia kuvioita. En jaksa hetkeäkään uskoa, että esimerkiksi rotuoppiin uskominen tai juutalaisten vastustaminen olisi millään tavalla synnynnäistä. Se johtuu siitä, että jossain vaiheessa näihin tyhjiin tauluihin on joku päättänyt piirtää sellaisia kuvioita. Uskon kuitenkin myös, että jokaiselle ihmiselle on vähän vanhemmaksi kasvettuaan annettu myös kynä ja pyyhekumi, jolla piirtää uusia kuvioita omaan tauluunsa tai pyyhkiä osa vanhoista pois. Jos niitä on kuitenkin jo pienestä asti vahvistettu, voi niiden kumittaminen olla äärimmäisen työlästä.

Suurin ongelma uusnatsien kanssa dialogia yrittäessä on se, että heillä on niin vahva näkemys omasta maailmankuvastaan, ettei heidän kanssaan voi väitellä edes faktoihin perustuen. Kaikki lakien puitteissa toimivat uutistoimistot ovat valehtelijoita ja kaikki omaa maailmankuvaa vastustavat näkemykset valheita. Siksi on mukavampaa lukea asioita MV-lehdestä, jotka vahvistavat entisestään sitä olemassaolevaa käsitystä maailmasta. Lehdestä, jolla ei ole missään uutispiireissä minkäänlaista arvostusta, eikä sen juttujen taustalla tarvitse olla lainkaan tutkivaa journalismia. Edes kirjoittajilla ei tarvitse olla minkäänlaista alan tutkintoa, kunhan mielipiteet sopivat teemaan. Siinä vaiheessa kun käsitys on tarpeeksi vahva, ei tarvitse enää kyseenalaistaa mitään. Totuuden tietää jo ajattelemattakin. Tällainen ajattelumalli on itselleni aivan käsittämätön. Rakastan asioiden tutkimista, selvittämistä ja syvällistä keskustelua. Joskus se menee väittelyksi, mutta yleensä ne vain asettavat omat näkemykset sopivaan puntariin. Toisinaan tulee huomattua, ettei asioita olekaan ajatellut ihan niin loppuun asti kuin on luullut.

Päättäjät hei, olisiko aika ottaa asia kriittisen tarkastelun kohteeksi? Samalla kun pohditaan maahanmuuttoa ja siitä aiheutuvia ongelmia, ummistetaan silmät sille, että keskuudessamme kasvaa ongelma ihan omasta takaa. Vastarintaliikkeen kieltäminen lailla oli hyvä alku, mutta se ei selvästikään estänyt itse aatteen levittämistä propagandalippuineen päivineen. Kansallissosialismi on äärimmäisen vaarallinen, vihapuheeseen ja väkivaltaan pohjautuva aate, joka on uhka koko yhteiskunnallemme ja kaikelle mitä olemme saaneet sadassa vuodessa aikaiseksi. Syrjivän, rasistisen ja avoimesti väkivaltaisen aatteen levittämistä ei voi lakaista sananvapauden alle. Sen suhteen pitäisi olla nollatoleranssi, kuten sentäs toisen maailmansodan jälkeen tajuttiin. Täytyykö täälläkin ryhtyä sulkemaan ihmisiä keskitysleireille, ennen kuin asia otetaan vakavasti?

"Että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua."
Sanni - Että mitähän vittua (Sanni 2016)

Kun tulevaisuus alkoi ahdistaa

Student - Felix Imobersteg (CC BY 2.0)

Olen kirjoitellut tulevaisuuden monista varsin apokalyptisista uhkakuvista jo monesti, välillä totalitaristisen valvontayhteiskunnan muodossa, toisinaan tekoälyä peläten ja välillä ydinsotaa ennustaen. Tänään ajattelin kuitenkin kirjoitella asiasta maanläheisemmin ja massiivisilla muutoksilla pelottelematta. Tulevaisuus kun ahdistaa ja pelottaa monia jo ihan omassa arkisessa elämässäkin. Opetus- ja kulttuuriministeriön laatiman lukioselvityksen mukaan nykyiset lukiolaiset ovat ensimmäinen sukupolvi, jossa lapset ovat stressaantuneempia kuin vanhempansa. Niin surulliselta kuin tuo kuulostaakin, tuntuu se ihan järkeenkäyvältä, jos otetaan huomioon minkälaisessa maailmassa nykyiset lukiolaiset elävät.

Jos maailma on jossakin muuttunut, niin ainakin sen omassa muutosnopeudessa. Kun ennenvanhaan joku saattoi tehdä kokonaisen työuran enemmän tai vähemmän samanlaisissa hommissa, nykyisin monet työnkuvat voivat olla täysin erilaisia jo muutaman vuoden päästä. Kehitys polkee jatkuvasti eteenpäin ja etsii kustannustehokkaampia tapoja optimoida kaikkea mahdollista. Työntekijälle jää ainoaksi mahdollisuudeksi koittaa itse polkea tämän muutoksen edellä ja pitää osaamisensa relevanttina. Tilanteesta tulee vähän mieleen ne kentät Crash Bandicoot -peleistä, joissa juostaan karkuun sitä vyöryvää kiveä. Ja aika useinhan siinä mentiin littanaksi.

Palatakseni lukiolaisten (ja miksei myös muidenkin nuorten) stressiin, on helppo ymmärtää miten moinen tulevaisuus voi kuulostaa uuvuttavalta ja ahdistavalta. Varsinkin kun ikää on mittarissa alle parikymppiä ja pitäisi jo olevinaan olla käsitystä siitä mitä tulevaisuudessaan oikein haluaa tehdä. Jos jotain lukiolaisista tiedän, tai omasta elämästäni lukiolaisena muistan, ei siihen aikaan kovinkaan monelle ollut selvää minkälainen ihminen sitä itse edes on. Siitä on vielä aika pitkä matka tietämään minkä alan parissa haluaa tulevaisuudessaan töitä tehdä.

Onkin mielestäni absurdia pyrkiä ajamaan aloitteita, joissa lukio-opintojen merkitystä korostetaan entisestään jatko-opiskelun näkökulmasta. Voin omasta kokemuksestani sanoa, että meikäläistä kiinnosti lukioaikana kaikki muu kuin opiskeleminen. Tunneilta liu'uttiin oman moraalin mukaan kaikki mikä käytettävissä oli, ja oppikirjoihin laitettiin nenä kiinni yleensä vasta viimeisenä iltana ennen koetta. Jos edes silloinkaan. Opiskeluihin skarppaaminen alkoi vasta viimeisen vuoden ylioppilaskokeiden myötä ja niistä tulikin ihan kelvolliset arvosanat. Jos olisin silloin hoksannut, miten paljon olisin voinut omaan tulevaisuuteeni vaikuttaa tekemällä kaikkeni hyvien arvosanojen eteen, olisin istunut koko vuoden nenä kiinni kirjoissa. Se todellinen into muidenkin kuin taiteellisten asioiden oppimiseen puraisi kuitenkin vasta viime vuosina. Jos nyt siis haluaisin opiskella itselleni uuden tutkinnon tai ammatin, joutuisin tekemään aika merkittävästi enemmän töitä verrattuna siihen, jos olisin tehnyt sen työn jo lukiolaisena. Onneksi sentään hakeminen ei ainakaan vielä ole pelkästään ylioppilaskirjoitusten varassa. Muuten minultakin olisi jo monia ovia suljettu.

Ylioppilaskokeiden merkityksen korostaminen johtaa vääjäämättä tilanteeseen, jossa koko lukion aikaisen opetuksen painopistettä siirretään koskemaan merkittävämmin matemaattista ja tieteellistä osaamista. Se, että edes suunnitellaan lukiokokeiluja, joissa opiskelija voi halutessaan jättää yleissivistävässä lukiossa opiskelematta lainkaan historiaa tai yhteiskuntaoppia, on suorastaan naurettavaa, jos se ei olisi niin surullista. Historian tunteminen ja yhteiskuntaopin ymmärtäminen ovat äärettömän tärkeitä taitoja meille kaikille. Jos historiaansa ei tunne, ei myöskään voi oppia ennen meitä eläneiden virheistä, tai ymmärtää syitä sille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Yhteiskuntaoppi puolestaan opettaa valtavasti tärkeää tietoa jokaisen oikeuksista, velvollisuuksista ja mahdollisuuksista vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin.

Ei ihmisten arvoa yhteiskunnalle voi mitata pelkästään matemaattisen kapasiteetin tai tieteellisen osaamisen perusteella. Tarkoitukseni ei ole lainkaan vähätellä noiden taitojen tärkeyttä, mutta ei meistä jokainen voi olla tiedemies, lääkäri, tutkija tai ohjelmoija. En edes uskalla ajatella, miten paljon taiteelliset, kulttuurilliset tai monipuolista ajattelua syventävät oppiaineet kärsivät päättäjiemme ajattelumallin tiellä. Minulle lukiolaisena kaikista suurimpia oivalluksia tarjosivat juuri filosofian, historian, musiikin ja kuvataiteen opinnot. Ne rohkaisivat minua ajattelemaan vapaammin, laatikon ulkopuolelta ja ilmaisemaan asioita monipuolisesti erilaisilla keinoilla. Samalla ne loivat valtavasti valmiuksia tarttua mitä erilaisempiin haasteisiin ja innokkuutta haastaa itseäni jatkuvasti uusilla tavoilla.

Jos mietitään tulevaisuuden työntekijää, niin mielestäni tarvitaan juuri sellaisia ihmisiä, joilla on monipuolista osaamista ja kykyä heittäytyä rohkeasti uusiin haasteisiin. Taiteellisten, kulttuurillisten ja filosofisten taitojen osaamista ei voi - eikä tarvitse mitata samanlaisilla mittareilla kuin konkreettisempaa tieteellistä osaamista. Ne ovat molemmat yhtälailla tärkeitä, ja jättämällä toisen pois, jää väkisinkin ymmärrys ihmisistä, yhteiskunnasta, maailmasta ja sen ilmiöistä jollain tasolla vajaaksi. Lukiolainen on vielä nuori, ja nuorilla pitäisi olla aikaa tehdä ja kokeilla monia erilaisia asioita. Ja ennenkaikkea lupa tehdä virheitä ja vääriä valintoja, joiden kautta voi oppia mitä elämässään oikeasti haluaa tehdä. Se, että yritetään väkisillä tuutata lukiolaisia kustannustehokkaasti suoraan monivuotiseen jatko-opiskeluputkeen, tulee vain lisäämään väsymystä, ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Varsinkin kun ajetaan vielä mallia, jossa ensimmäisellä valinnalla pitäisi osua jotenkin maagisesti oikeaan. Opintoja kun ei enää tuosta vaan vaihdetakaan, jos opintotuki ei välttämättä riitäkään toisen tutkinnon suorittamiseen.

On siis suorastaan uskomatonta ajatella, että vaikka koulutukseen panostamisella on todistetusti suoria hyötyjä koko yhteiskunnan hyvinvointiin, terveyteen, sekä taloudellisen ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiseen, leikataan siihen käytettyjä varoja jatkuvasti. Omasta puolestani en voi olla kuin onnellinen siitä, että sain ainakin yhden korkeakoulututkinnon suoritettua niillä vähäisillä tuilla kitkuttamalla. Se ei kuitenkaan vähennä kokemaani vääryyden tunnetta vallitsevaa järjestelmää kohtaan, jossa jokaisella tulevalla opiskelijalla on vain entistäkin jyrkempi mäki kiivettävänään. Se tulee johtamaan siihen, että varsinkin pienituloisemmista yhä useampi joutuu jättämään opinnot kesken tai jopa kokonaan aloittamatta. Ja kun mietitään miten paljon korkeasti koulutettua työvoimaa meillä on jo nyt ilman töitä, tulee moni vähemmän kouluttautuneista tipahtamaan surutta kelkasta. Tämän kehityskulun ennustamiseen ei vaadita edes mitään yliluonnollisia ennustajan taitoja. Ne kaikki voi päätellä ihan vain tutkimalla koulutuksen merkitystä kansakuntien kehityksen historiassa. Jos siis päättää historiaa koskaan enää edes opiskella. Jos ei viitsi, niin totuus on tämä: koulutuksesta leikkaaminen on suurimpia harha-askeleita, joita yhteiskuntamme voi ottaa.

Kun tulevaisuus siis seuraavan kerran alkaa ahdistaa, ei siinä auta muu, kuin vetää syvään henkeä ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Sitä ei kuitenkaan koskaan voi tietää, mistä suunnasta se inspiraatio lopulta yllättää. Jos muistaa aina välillä elää myös ihan hetkessä, ei se maailmakaan tunnu muuttuvan niin nopeasti.

"Ja meidän piti mennä kunnon töihin - ja piti pitää tätä maata pystyssä."
Pariisin Kevät - Me ei olla teinejä enää (Meteoriitti 2008)

Puhu sanoilla jotka ymmärrän

T35... - Brooke Anderson (CC BY 2.0)

Tämän blogitekstin aihe nousi mieleeni, kun luin Iltalehden artikkelia Tähdet, tähdet -ohjelmasta, jossa tuomarina toimiva Maria Veitola kommentoi Erja Lyytisen esitystä negatiivisessa sävyssä pastissiksi. Tuon luettuani jäin pitkäksi toviksi pohtimaan mitäköhän Veitola koitti tuolla sanomallaan viestittää. Pastissi kun on erityisesti kuvataiteessa ja musiikissa käytetty termi, joka kuvaa alkuperäisestä poikkeavaa jäljitelmää. Pastissi eroaa parodiasta siten, ettei se pyri pilkkaamaan alkuperäistä teosta ja plagiaatista siinä mielessä, että se pyrkii olemaan selkeästi alkuperäisestä teoksesta erilainen. Eikö siis termin sananmukaisessa merkityksessä teoksesta tehty cover-kappale ole pastissi silloin, kun se poikkeaa alkuperäisestä tarpeeksi, ollen kuitenkin sille uskollinen jäljitelmä? Ja eikö juuri se yleensä ole cover-kappaleiden tarkoitus? Itse suorituksen tasosta se ei kerro arviointina yhtikäs mitään.

Varsinkin sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa sanojen alkuperäisillä merkityksillä nakataan monesti vesilintua. Olipa kyse sitten rasismista, feminismistä, sosiaaliturvasta tai vaikka monista aatesuuntauksista, niin tulkintoja löytyy yleensä yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Se on sinänsä aika kummallista, kun miettii, että yleensä sanoille on aika tarkkaan määritellyt kehykset siitä, mitä niillä tarkoitetaan ja minkälaisessa kontekstissa. Jos halutaan käydä mielekästä ajatustenvaihtoa, täytyy molemmilla osapuolilla olla käsitys siitä, mistä tarkalleenottaen puhutaan. Omien sanojen tai merkitysten keksiminen on kieltämättä varsin hauskaa puuhaa, mutta julkiseen keskusteluun se ei oikein sovi.

Jos vaikka aloitetaan viimeaikoina siitä paljon puhutusta, eli rasismista. Rasismilla tarkoitetaan ihmisen etniseen taustaan tai biologisiin erilaisuuksiin perustuvaa eriarvoista kohtelua, eli syrjintää. Rasismi perustuu siis eriarvoiseen kohteluun sellaisten biologisten ominaisuuksien pohjalta, joihin ihminen ei voi mitenkään itse vaikuttaa. Tästä varsin yksinkertaisesta selityksestä huolimatta rasismikorttia käytetään jatkuvasti puolin ja toisin jos jonkinlaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi kriittinen suhtautuminen uskontoon tai maahanmuuttoon katsotaan usein rasismiksi. Suhtautumisen taustalla voi kyllä olla oikeasti rasistisiakin ajatuksia, mutta puhtaasti sanan kieliopillisessa merkityksessä siitä ei ole kyse. Uskontoon kuuluminen ei esimerkiksi ole synnynnäistä, joten uskonnon tai uskonnollisen instituution kritisoiminen ei voi olla rasismia. On kuitenkin syytä huomioida aina asiaan linkittyvä konteksti. Kaikissa uskonnoissa valinnanvapaus ei ole samanlaista. Eli sellaisissa yhteisöissä, jossa uskontoon kuuluminen ei yleensä ole yksilön vapaa valinta, on tällaisen henkilön syrjiminen uskonnon perusteella rasismia. On siis syytä erotella keskenään aatetta ja henkilöä koskeva kritiikki. Sama koskee myös maahanmuuttoa. Maahanmuuttoa ja siihen liittyvää politiikkaa pitäisi voida kommentoida ja kritisoida avoimesti. Toisaalta maahanmuuttajiin kohdistuva syrjintä puhtaasti maahanmuuttajastatukseen perustuen on rasismia.

Toinen vähintään yhtä paljon tulkintoja herättävä sana on feminismi. Tulkitsijasta riippuen sitä käytetään joko tasa-arvon synonyyminä, pelkästään naisien etuja ajavana liikkeenä ja toisinaan jopa kuvaamaan naispuolista sovinistia. Aloitetaan helpoimmasta: Feminismi ja sovinismi ovat toistensa vastakohtia. Ei kuitenkaan siinä mielessä, että miehet olisivat sovinisteja ja naiset feministejä, kuten aina toisinaan saa erilaisilta palstoilta lukea. Sovinismi aatesuuntauksena tarkoittaa ajatusta siitä, että joku henkilö, kansa tai vaikka sukupuoli on luonnostaan toista parempi tai huonompi. Sovinistisesti ajatteleva voi siis olla niin mies kuin nainenkin. Feminismi puolestaan alkoi aatesuuntauksena ajatuksesta parantaa naisten asemaa miehiä vastaavalle tasolle, eli se siis tavoittelee asemaa jossa kumpikin sukupuoli on yhdenvertainen. Radikaalifeminismi ja siihen kärkkäimmillään linkittyvä miesviha, eli misandria, jonka mukaan miehet ovat pilanneet maailman, on siis oikeasti sovinismia ja feminismin alkuperäisen ajatuksen täysi vastakohta. Tarkoittaako feminismi siis tasa-arvoa?

Se on kysymys jota olen pohtinut melkoisesti. Mitä suurempi kuilu sukupuolten välisen tasa-arvon välillä on, sitä helpompaa ihmisten ja varsinkin miesten on feminismiä aatesuuntauksena tukea. Maailmassa on vielä valtavasti valtioita, joissa naisen asema on miehiin verrattuna erittäin sorrettu ja alistettu. Mitä lähemmäksi sukupuolten välistä tasa-arvoa siirrytään, sitä hankalammaksi feminismin käsite monien mielessä muuttuu. On tutkitusti tilastoitu, että esimerkiksi Suomessakaan sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteudu kaikilla elämänaloilla. Kuitenkin kun tällaisessa tilanteessa puhutaan sukupuoleen jo terminä sitoutuneesta feminismistä, aletaan sitä kokea yhä enemmän uhkana, jossa sen kannattajat muuttuvat mielikuvissa naisten ylivaltaa ajaviksi sovinisteiksi.

Pidän itseäni feministinä. Mitä lähemmäs sukupuolten välistä tasa-arvoa kuitenkin saavutaan, sitä hankalampaa tasa-arvon edistämiseksi on mielestäni käyttää sanaa feminismi. Se on sanana sellainen, johon monet liittävät tunnelatauksen, joka vesittää sanoman alkuperäisen tarkoituksen. Samalla se luo vastakkainasettelua aiheesta, jossa sille ei ole tarvetta. Feminismi-termin käytössä keskustelu meneekin monesti eipäs-juupas -väittelyksi, kun kaksi erilaista tulkintaa osuu vastakkain. Mitä hyötyä siinä vaiheessa on alkaa sivistämään toista osapuolta sanakirjan määritelmällä, kun päässä oleva määritelmä on jo valmiiksi voimakkaampi? Eikö vain voitaisi hitto vieköön puhua kaikkien ihmisten yhteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista? Siinä on paljon pienempi tunnelataus ja se on kaikkien osapuolten moraalisesti helpompi hyväksyä. Pohjimmiltaan ainakin alkuperäinen periaate on kuitenkin sama. Tietenkään yhtä hyvää rähinää sillä ei saa aikaiseksi.

Tiedän kyllä, että feminismi-sanan kritisoiminen missään muodossa herättää monissa samanlaisia vastalauseita, kuin itse feminismin käyttäminen jossain toisissa. Ovathan feminismin edustajat aikanaan ajaneet Suomessakin valtavasti merkittäviä tasa-arvoa edistäviä uudistuksia läpi puhtaalla tahdonvoimallaan. Keskustelin asiasta hyvän ystäväni kanssa, joka piti minua täysin sivistymättömänä luolamiehenä, jos en tekstissäni mainitse feminismin nykyisintä akateemista muotoa, eli intersektionaalista feminismiä. Intersektionaalisen feminismin (s. 15-26) tarkoituksena on pyrkiä asettumaan kaikkien syrjintää kokevien vähemmistöjen puolelle, ja toteuttaa tasa-arvoa yhteiskunnallisesti tavalla, johon tasa-arvon mitäänsanomaton käsite ei itsessään pysty.

Nostan käteni pystyyn - en keksi itse aatteelle mitään eettisesti pätevää vastalausetta. Voin vain sanoa, että sen nimi on yhtä osuva, kuin työpaikkani uuden työaika -ohjelmiston työtilan nimi: "Palvelukysynnän hallintatyökalun hankinta -projekti." Yritä siinä sitten käydä fiksua keskustelua, kun toinen osapuoli ei välttämättä osaa edes koko sanaa sanoa. Tai jos osaa, niin ei muista mistä se alkoi, tai mihin se päättyi. Enkä oikeastaan ymmärrä sitäkään käsitystä, miten hankalamman sanan käyttäminen edistäisi tasa-arvon toteutumista. Jos halutaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa ajava aate, ja tehdä se oikeasti toimivaksi, täytyy sitä kuvaavan sanan olla lyhyt, ytimekäs ja tarpeeksi neutraali. Tähän onkin monesti ehdotettu suoraan englannin kielen tasa-arvosta väännettyä ekvalismia. Mielestäni se ei kuitenkaan tuo juurikaan mitään uutta suomalaiseen tasa-arvon käsitteeseen, mutta olisi sitä ainakin helpompi kansantajuisesti lobata isolle massalle. Ja eikö se kuitenkin ole lopulta homman perimmäinen tarkoitus? Saada isot massat seisomaan aatteen takana, joka pienentää eriarvoisuutta ja edistää myös vähemmistöjen asemaa. Akateemikot voivat minun puolestani pohtia semantiikkaa keskenään norsunluutornissaan.

Sanojen tulkinta ei rajoitu kuitenkaan vain sosiaalisessa mediassa käytävään keskusteluun, vaan sitä tapahtuu jatkuvasti myös politiikassa ja lainsäädännössä. Esimerkiksi Kelan sivuilla opintotuen määrän sanotaan viimeisimpien lakimuutosten pohjalta kasvaneen, koska opintolainaa saa nykyisin enemmän. Vaikka opintolaina kuuluu yhtenä osana opintotuen kokonaisuuteen yhdessä opintorahan ja asumislisän kanssa, on mielestäni silti vähintäänkin arveluttavaa käyttää lainasta nimitystä tuki. Kyseessä onkin lähinnä poliittinen kannanotto, jolla pyritään perustelemaan opintorahaan ja asumislisään tehtyjä leikkauksia. Sama pätee esimerkiksi sosiaaliturvaan liittyvissä kannanotoissa. Varsinkin kunnilla tuntuu menevän monesti sekaisin, mitä sosiaaliturvalla, työttömyydellä ja kuntouttavalla työtoiminnalla oikeastaan tarkoitetaan. Sanat toimivat siis monesti vallan välineenä, joilla halutaan saada aikaiseksi tiettyjä reaktioita, kieliopillisista merkityksistä niin kauheasti välittämättä. Koska Uuninpankkopoika Saku Timonen kirjoitti aiheesta erinomaisen artikkelin, en syvenny siihen kuitenkaan sen enempää.

Olisiko siis liikaa pyydetty, jos pyrittäisiin varsinkin julkisessa keskustelussa käyttämään sellaisia termejä ja sanastoa, jonka myös toinen osapuoli voi helposti ymmärtää? Vähimmäisvaatimuksena olisi edes se, että kirjoittaja itse ymmärtää käyttämiensä sanojen merkityksen. Monesti kun tuntuu, että edes se ei ole ihan itsestäänselvyys. Kuten Aki Tykki laulussaan sen hienosti ilmaisi; puhu siis sanoilla jotka ymmärrän, runoilla jotka käsitän. Eli tee kuten sanon, älä niin kuin minä teen. Kirjoittaja nimimerkillä: "Jokainen hieno sana on mahdollisuus."

"Sinuun tarvii tekstityksen, salaisuuksien selittäjän, kertojan kaikkitietävän."
Happoradio - Puhu äänellä jonka kuulen (Kaunis minä 2008)

Oikealta käännettyä vasemmistolaisuutta

Boat - Ana Karenina (CC BY 2.0)

Olen monesti koittanut miettiä, minkälaisilla toimenpiteillä yhteiskuntaamme voisi muuttaa kaikille parempaan suuntaan. Tällaisten toimenpiteiden pitäisi kuitenkin olla realistisesti toteutettavissa, mutta samalla oikeastaan mistä tahansa näkökulmasta katsottuna oikeudenmukaisia. Ongelma on siinä, että ihmisten näkökulmat oikeudenmukaisuudesta eroavat merkittävästi. Yhden mielestä sosiaaliturvan saaminen ilman työpanosta on väärin, toisen mielestä pakkotyö on vielä sitäkin pahempi. Köyhän näkökulmasta toisen isommat tulot tuntuvat epäreilulta, paremmin toimeentulevan mielestä on väärin joutua elättämään näitä köyhiä. Miten kummassa tällaisesta maailmasta löytyy toimenpiteitä, joihin kaikki ovat edes jossain määrin tyytyväisiä?

Politiikka on jatkuvaa kompromissien tekemistä. Valitettavasti tällaiset kompromissit jäävät monesti puolitiehen, koska molemmat osapuolet roikkuvat liian tiukasti kiinni omissa näkemyksissään. Sen jälkeen saadaan aikaiseksi jonkinlainen sekasotku, joka ei loppujen lopuksi miellytä oikein kumpaakaan osapuolta. Tällaista ryhmäkäyttäytymistä voisi verrata Abilenen paradoksiin; siinä joukko ihmisiä päättää yhdessä tehdä toimenpiteen jota kukaan ei oikeasti edes halua.

Yhteiskuntafilosofiassa ratkaisua etsitään usein altruismista, josta valistusajan filosofit J.S. Mill ja Jeremy Bentham muodostivat utilitarismin käsitteen. Sen mukaan yhteiskunnassa tulisi tehdä päätöksiä, jotka hyödyttävät ja tuovat onnellisuutta mahdollisimman suurelle osalle väestöä. Vaikka ajatus kuulostakin ensialkuun varsin kelvolliselta, on siinä kuitenkin yksi kammottava aukko: Sillä voidaan perustella vähemmistöihin kohdistuvaa sortoa, syrjintää ja väkivaltaa, jos se johtaa valtaosalle ihmisiä parempaan elintasoon.

On silti kuitenkin erikoista, että yhteiskuntapolitiikka on jo vuosisatojen ajan kääntynyt ratkaisussaan juuri altruismin vastakohdan egoismin puoleen. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta egoismilla tarkoitetaan yhteiskuntamallia, jonka ainoa tehtävä on yksilön vapauksien turvaaminen. Liberalistisen aatesuuntauksen edustajat kärkenään John Locke ja Adam Smith ovat sittemmin lisänneet tälle toisen tärkeän tehtävän; ihmisten omistusoikeuksien turvaamisen. Näistä lähtökohdista sai alkunsa moderni kapitalismi.

Kapitalismin perustana on liberalistinen ajattelu, jonka mukaan yhteiskunta hyötyy kaikista eniten silloin, kun jokainen pyrkii ajamaan vain omaa etuaan. Tätä on perusteltu sillä, että yrityksistä vain tehokkaimmat ja tuottavimmat menestyvät, mikä vääjämättä johtaa jatkuvaan teknologian kehitykseen, parempiin tuotteisiin ja matalampiin hintoihin. Siinä on kuitenkin yksi utilitarismin ongelmaa vastaava aukko; se johtaa vääjämättä lopulta myös siihen, että lähes kaikki tuotanto on pienen vähemmistön omistuksessa. Kun utilitaristisessa ajattelussa (jota voidaan nähdä myös kommunismin ja fasismin taustalla) suuri joukko menee vähemmistön edelle, on kapitalismin lopputulos päinvastainen. Kummassakin ajattelumallissa on se ongelma, ettei se ota huomioon koko väestöä. Onnellinen yhteiskunta ei siis voi olla utilitaristinen eikä puhtaasti liberalistinen. Sen pitää olla jossakin näiden kahden välimaastossa ja sitä varten meillä on olemassa laki.

Suomen lainsäädännön tuhansista eri pykälistä löytyisi varmasti moniakin lakipykäliä, joiden muuttamiselle olisi tarvetta. Koko lainsäädännön läpi selaaminen ei kuitenkaan tunnu mielekkäältä ajatukselta ainakaan juuri nyt, joten aloitetaan prosessi yksi kerrallaan. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ensimmäinen ajatukseni tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomiseksi olisi yksityishenkilöiden pääomatuloverotuksen keventäminen erityisesti pienistä pääomatuloista. Vaikka mielestäni progressiivisuutta voitaisiin lisätä astetta kovemmin myös yli 30 000 euroa pääomatuloja tienaavien kohdalta, sellaisen läpivieminen olisi tuskallisen vaivalloinen vääntö siitä saataviin etuihin verrattuna. Tällä hetkellä pääomatuloista maksetaan 30 prosentin pääomatulovero ja 30 000 euroa ylittävältä osalta 34 prosenttia. Ajatuksenani olisi siis se, että veroprosenttia pienennettäisiin alle 30 000 euron pääomatulojen osalta. Tämä tietysti voi kuulostaa erikoiselta verosihteerin sanomana, sillä se lisää suoraan valtion kestävyysvajetta ja pienentää pääomatuloista saatavaa tulovirtaa. Sille on kuitenkin selkeä tarkoitus.

Ensinnäkin pääomatuloverojen osuus koko yksityishenkilöiden tuloveroista on vain noin 8 prosenttia. Valtaosa, eli lähes 92 prosenttia yksityishenkilöiltä kerätyistä veroista koostuu siis ansiotuloveroista ja noin puolikas prosentti Yle-verosta. Kun pääomatuloverojen osuus yksityishenkilöiltä kerätyistä veroista on noin 2,5 miljardia euroa vuosittain, ei sen keventämisestä aiheutuvat menetykset ole valtion budjetin mittakaavassa kovinkaan suuria. Kevennyksen ei edes tarvitsisi olla kovinkaan iso - esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto ehdotti vuosittain 1500 euron verovapautta listatuista yhtiöistä saaduille osingoille. Mielestäni tämä olisi erinomainen aloitus, sillä se kannustaisi suoraan pienempituloisia ihmisiä ryhtymään sijoittajiksi. Se ei myöskään olisi syrjivää suurempituloisia kohtaan, sillä se koskisi samalla tavalla kaikkia sijoittajia. Vaikutus kuitenkin piensijoittajien käyttäytymiseen olisi selvästi merkittävämpi.

Mitä suurempi osa väestöstä sijoittaa erityisesti paikallisiin yrityksiin, sitä suuremmalle joukolle myös näiden yritysten tekemät tuotot jakaantuvat. Kun taas tuotot jakaantuvat takaisin sille osalle väestöä, joka niistä myös suurimman osan kuluttaa, kasvaa samalla yritysten potentiaalinen kenttä uusille investoinneille. Tämä taas lisäisi työllisyyttä, kasvattaisi kulutusta ja toisi lisää verotuloja. Pienessä mittakaavassa tietenkin, mutta tärkeintähän olisi saada pyörä pyörimään oikeaan suuntaan.

Pelkkä kannustin ei itsessään tietenkään riitä, vaan tarvitaan lisää konkreettisia toimenpiteitä suomalaisten sijoitusinnokkuuden lisäämiseksi. Erityisesti pörssisijoittaminen koetaan kasinon kaltaisena uhkapelinä, vaikka niillä ei ole oikeasti mitään tekemistä keskenään. Taloustiedon opetusta tulisi lisätä, pääsyä sijoitusmarkkinoille helpottaa ja pyrkiä sitä kautta saamaan mahdollisimman suuri osa tavallisista työntekijöistä myös edes jossain määrin omistavaan luokkaan. Näin voisimme oikeasti alkaa rakentamaan yhteiskuntaa, jossa olemme kaikki samassa veneessä - sen ikuisen työntekijöiden ja omistajien vastakkainasettelun sijasta.

Kun esitin näitä pohdiskeluja ystävälleni, totesi hän siihen näin; aika oikealta käännettyä vasemmistolaisuutta. Mietin miten oivaltavasti sanottu, sillä sitähän se juuri on. Ja sitä politiikankin pitäisi mielestäni olla. Siis sitä että otetaan molemmista näkökulmista ne parhaat puolet ja mietitään sitten miten ne voitaisiin yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatuksesta innostuneena päätinkin, että julkaisen torstaina muutamia vinkkejä pörssisijoittamisen aloittamiseksi. Jos sillä saataisiin vaikka yksikin uusi sijoittaja lisää näille markkinoille, olisi se jo pieni askel eteenpäin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

"Kaikki samassa veneessä kellutaan, läpi avaruuden purjehditaan."
Sakari Kuosmanen - Pieni Sydän (Pieni Sydän 2002)