Mahdoton yhtälö

Domino - Ivanacoi (CC0)

Työttömien aktivoiminen ja työllisyystilanteen parantaminen on yksi poliittisen päätöksenteon ikuisuuskysymyksistä. Työttömyyttä pidetään niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin piinaavana ongelmana. Työttömän näkökulmasta työelämän ulkopuolelle jääminen syrjäyttää ja eriarvoistaa, kun taas valtion taloudelle työttömät ovat painolasti, josta pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Vaikka keinot työttömyysongelmasta eroon pääsemiseksi eroavat vastaajasta riippuen reilusti, lähes poikkeuksetta jokainen ihminen näkee itse työttömyyden ongelmana. Työttömyystilannetta seurataankin jatkuvasti erilaisista graafeista, raportoidaan ja pyöritellään tilastoissa. Kun työttömyys sitten sattuukin nousemaan, on käsillä kriisin ainekset, joka täytyy nitistää heti alkuunsa. Jos työttömien määrä puolestaan laskee, poliitikot taputtelevat toisiaan olalle hyvin tehdystä työstä. Kysyitpä asiaa oikeastaan keneltä tahansa, vastaus ihanteelliseksi tilanteeksi on sama: täystyöllisyys, jossa jokainen kansalainen kantaa oman painolastinsa. Hallituksemme ajatuksissa tätä tavoitetta kohti päästään kuitenkin leikkaamalla työntekijöiden ja työttömien oikeuksia, pidentämällä työpäiviä, nostamalla eläkeikää ja lahjomalla yksityistä sektoria. Ajatus perustuu siihen, että jos yrityksillä on ylimääräistä varallisuutta ja työntekijöiden palkkaaminen on tarpeeksi edullista, yritykset kyllä ryhtyvät työllistämään nykyistä enemmän. Valtion velastakin päästään eron kunhan vain kiristetään vyötä ja tehdään enemmän töitä. Yhteiset talkoot, kaikki mukaan.

Tällainen ajattelumalli muodostaa kuitenkin mahdottoman yhtälön. Siitä tulee mieleen pikkulapsen lelu, jossa lapsi koittaa työntää neliönmuotoista palikkaa ympyränmuotoiseen reikään. Yksinkertainen totuus kun on tämä: teknologian, robotiikan ja automaation eksponentiaalinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa järkeviä töitä ei enää riitä kaikille. Yritykset käyttävät valtavia määriä rahaa entistä tehokkaampien innovaatioiden tekemiseen, joilla voidaan toimintaa optimoimalla karsia kuluista. Yrityksestä riippumatta työvoima on aina yksi kuluista merkittävimpiä, eli sellainen, josta jokainen voittoa tavoitteleva yritys haluaa aina karsia. Se ei ole yritysten tai yrittäjien vika, sillä lähes jokaisen yrityksen perimmäisenä tarkoituksena on jo lain määräämänäkin tuottaa omistajilleen voittoa. Uutta työvoimaa rekrytoidaan vain tilanteessa, jossa sen uskotaan tulevaisuudessa kasvattavan yrityksen liiketulosta ja mahdollistavan suuremmat voitot. Nykyisin kuitenkin melkein työtehtävästä riippumatta yksi henkilö pystyy tekemään koneiden avustamana moninkertaisen määrän töitä entisaikoihin verrattuna.

Ihmisten määrä ei kuitenkaan ole ainakaan Suomessa juurikaan kasvussa, joten paikallisilla markkinoilla ei ole hirveästi tilaa myynnin lisäämiselle. Yksittäiset yritykset voivat tietenkin kasvattaa markkinaosuuttaan, mutta lisäys tulee väkisinkin jonkun toisen yrityksen markkinaosuudesta. Tuottojen kasvattamiseksi onkin usein helpompaa ja riskittömämpää pyrkiä tuottamaan sama määrä tuotteita tai palveluita tuotantokuluja karsimalla, eli työvoimaa vähentämällä. Maailmanlaajuisilla markkinoilla kasvua on tietenkin vielä tarjolla, mutta maailman väestökään ei kasva ikuisesti. Ilman suurempia maailmanlaajuisia mullistuksia jossakin vaiheessa saavutaan väkisinkin pisteeseen, jossa tuotantotehokkuus vain jatkaa kasvuaan, vaikka kuluttajia on aikaisempaa vähemmän. Ihminen on kuitenkin tarvitsemiensa resurssien suhteen koko maailman tuotantopotentiaaliin verrattuna aika vaatimaton. Vaikka tuotteet ja palvelut olisivat aina vain entistä halvempia, yksi ihminen ei kuitenkaan tarvitse niitä hirveästi kulutuskapasiteettiaan enempää.

Jos hallitus haluaisi oikeasti päästä tilanteeseen, jossa mahdollisimman suuri osa väestöstä voisi osallistua yhteiskunnan kustannuksiin työtä tekemällä, täytyisi tehdyn politiikan olla täysin päinvastaista. Eläkeikää pitäisi laskea, työpäiviä tai työviikkoja lyhentää ja poliittista päätöksentekoa kohdistaa kaikista heikoimmassa asemassa olevan väestön ostovoiman palauttamiseksi. Markkinaliberalistiseen ajatteluun hullaantuneessa politiikassa tällaista käännöstä on kuitenkin turha odottaa. Koska hallitus on päättänyt tehdä kaikki päätökset lyhytnäköisen yritysten paapomisen näkökulmasta, täytyy politiikan ymmärtämiseksi ottaa ajattelussa sama lähtökohta. Yrityksille lyhyemmät työpäivät ja täystyöllisyys ovat molemmat ongelmia. Ensinnäkin lyhyemmät työpäivät nostaisivat väkisinkin palkkauskustannuksia, sillä ammattiliitot eivät tulisi ikinä suostumaan lyhyemmistä työpäivistä tarpeeksi merkittäviin palkanalennuksiin. Tähän eivät suostu myöskään nykyisin työssä olevat, sillä se pienentäisi jo valmiiksi monen vaatimattomia tuloja. Sillä kasvattaisivatko lyhyemmät työpäivät jopa työntekijöiden tehokkuutta, kuten monissa tutkimuksissa on todettu, ei ole asian suhteen juurikaan merkitystä. Toisekseen jokaisen uuden työntekijän kouluttaminen, perehdytys ja sitouttaminen on yrityksille aikaa ja rahaa vievä prosessi. Tätä esimerkiksi Sipilä joko ei tajua, tai koittaa kerätä ristiriitaisia irtopisteitä mollaamalla yritysten työllistämishalua aktiivimallin toimimiseksi. Mitä vähemmän yrityksillä on työntekijöitä halutun tavoitteen saavuttamiseksi, sitä helpompaa ja kannattavampaa se on lähtökohtaisesti yritykselle. Yritykset kuitenkin joutuvat toimimaan lain puitteissa, joten ongelma ei ole yrityksissä, vaan lainsäädännössä.

Voi tuntua nurinkuriselta ajatella, että työttömyyden pieneneminen olisi yritysten näkökulmasta ongelma. Mitä useampi henkilö elättää itsensä palkkatuloilla, sitä enemmän markkinoilla on myös ostovoimaa ja tilaa investoinneille. Kysymys on kuitenkin ennenkaikkea vallasta. Mitä enemmän Suomessa on työttömiä avoimiin työpaikkoihin verrattuna, sitä enemmän valtaa yrityksillä on. Elinkeinoelämän keskusliitto nostaa agendalleen uskollisesti paikallisen sopimisen merkitystä työttömyysongelman ratkaisemisessa. Säännöllisin väliajoin lausunnoista esille pulpahteleva "paikallinen sopiminen" onkin tämän valtarakennelman ytimessä. Se sopii yrityksille erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa työttömiä on paljon ja avoimia työpaikkoja vähän. Kun kilpailu melkein mistä tahansa työstä on kovaa, voivat yritykset paikallisen sopimisen nimissä rekrytoida henkilöitä, jotka suostuvat tekemään töitä mahdollisimman pienellä korvauksella. Jos taas elettäisiin täystyöllisyyden utopiassa, valta kääntyisi työntekijälle. Jos avoimia työpaikkoja olisi enemmän kuin koulutettua työvoimaa, ja sitä kautta kilpailu osaavasta työvoimasta kovaa, voisivat hakijat neuvotella itselleen parempia työehtoja. Onkin sinänsä hullunkurista, että yritysjohtajien ennätyspalkkoja perustellaan juuri samalla periaatteella. Osaavista tekijöistä on kova kysyntä ja tehokkaan johtajan sitouttaminen mahdollisimman hyvällä palkkauksella johtaa parempiin tuloksiin. Sama ei kuitenkaan koske kaikkia vaihdettavissa olevia perusduunareita tuotannon tai palveluiden ytimessä.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ongelma on siinä, että keinot vaikuttaa tuntuvat monesti olevan vähissä. Hallitus on miehitetty liikemiehillä, joista esimerkiksi Juha Sipilän nousu miljonääriksi on malliesimerkki yhteiskunnan vedättämisestä hyväveli -verkostolla omaksi eduksi. Tuloerojen kasvaminen on pieni murhe todellisen ongelman, eli varallisuuserojen kasvun rinnalla. Varakkailla on selvästi köyhiä enemmän vipuvoimaa vaikuttaa valtion päätöksentekoon, joko lobbaamalla tai mainostamalla talousliberalistisen ajattelun yksipuolista totuutta, tai suoraan tukemalla haluamiensa poliitikkojen uudelleenvalintaa. Suomalaisessa politiikassa onkin tapana, että ensin yksi pääministeri käy vedättämässä kansaa, jonka jälkeen suunta on palkintotyöhön Eurooppaan hyvin hoidetusta puhalluksesta. Missäköhän Sipilä vaikuttaa parin vuoden päästä?

Demokratian näkökulmasta tässä ei oikein auta muu kuin kannustaa erityisesti niitä vähempiosaisia ja heikommin koulutettuja, eli kaikista yleisimpiä vaaleissa nukkujia, ahkerammin vaaliuurnille ja äänestämään puolueita, joille he ovat muutakin kuin numeroita tilastojen riesana. Eiköhän viisitoista vuotta Kokoomusta ja Keskustaa ole jo kertonut kaiken olennaisen siitä, kenen pöydässä oikeasti istuvat. Olisikohan jo aika kokeilla jotakin muuta?

"Me jäätiin rannalle, miettimään osaamme."
Tehosekoitin - Syntynyt köyhänä (Köyhät syntiset 1997)