Algeriassa syntyneen ranskalaiskirjailija Albert Camus'n vuonna 1942 julkaistu Sivullinen oli yksi aikakautensa merkittävimpiä kirjallisia teoksia. Sivullinen on yksi Camus'n eksistentialismia käsittelevistä luomuksista, yhdessä teosten Rutto ja Sisyfoksen myytti kanssa. Siinä missä Rutto käsittelee eksistentialismia enemmän yhteiskunnallisesta näkökulmasta, ja Sisyfoksen myytti yksilön asemaa antiikin mytologioiden kautta ilmaistuna, keskittyy Sivullinen kertomaan tarinan ihmisestä nykypäivänä. Nykypäivä on tässä tapauksessa tietysti aika ennen toista maailmansotaa.
Kiinnostuin eksistentialismista, eli filosofisesta aatesuuntauksesta, joka korostaa ihmisen henkilökohtaisten kokemusten merkitystä ajattelussamme, aikanaan lukiolaisena. Siinä missä esimerkiksi Kantin transsendentaalinen metafysiikka, Platonin ideaoppi tai Berkeleyn subjektiivinen idealismi tuntuivat hankaloilta ja todellisuudesta irtaantuneilta käsitteiden pyörittelyltä, oli eksistentialismi alusta asti paljon helpommin lähestyttävissä. Eksistentialismin perimmäisenä ajatuksena kun on se, että ihmisyyttä ei ole mitenkään ennalta määritelty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse. Se ei toisaalta kuitenkaan pyri irtautumaan deterministisistä lainalaisuuksista, sillä samalla kun ihminen saa valita olemisen tapansa, on jokainen myös pakotettu se tekemään. Valitsematta jättäminenkin katsotaan valinnaksi.
Aloitin tutustumiseni eksistentialismiin luonnollisesti lukemalla sen suurimman oppi-isän, eli Jean-Paul Sartren esseitä. Sartren kirjoitukset tuntuivat heti alusta asti kotoisilta: hän kirjoitti selkeästi, ymmärrettävästi ja lainasi paljon muun muassa Kierkegaardia, Heideggeria, Husserlia ja Nietzscheä. Kaikki kirjailijoita, joiden ajatuksiin olin törmännyt jo aikaisemmin monissa eri yhteyksissä. Sartre oli myös vasemmistoon kallellaan oleva ateisti, joka kuitenkin vastusti kommunismia ja kirjoitti sen ongelmista armottomasti. Samaistuttavaa kosketuspintaa oli siis riittävästi. Sartren esseissä oli kuitenkin se ongelma, että ne olivat yleensä varsin asiapitoisia ja keskittyivät enemmänkin pohtimaan eksistentialismin lähtökohtia (eksistenssi ennen essentiaa), sen sijaan että olisivat tuoneet niitä osaksi ihmisyyttä ja elämää. Niinpä siirryin Sartresta seuraavaksi Albert Camus'n tuotantoon, joka sitten sytytti kerralla päässäni sen lampun, mistä eksistentialismissa oikeasti olikaan kyse.
Albert Camus'n Sivullinen kertoo nuoresta algerianranskalaisesta miehestä nimeltä Meursault. Eksistentialismin ilmentämiseksi tarina kumpuaa suoraan Meursaultin tajunnasta, eikä tarinassa ole mitään kaikkitietävää kertojaa. Meursault on siitä erikoinen päähenkilö, että tämän asenteena on täydellinen välinpitämättömyys kaikkea maailmassa tapahtuvaa kohtaan. Kun tarinaa kerrotaan tällaisen päähenkilön näkökulmasta, tuntuu koko maailma harmaalta, mitäänsanomattomalta ja tapahtumat merkityksettömiltä. Onkin siis suorastaan uskomatonta, miten Camus on onnistunut kirjoittamaan niin loistavan kirjan lähtökohdasta, jossa oikeastaan jokaisesta tapahtumasta on pyritty tekemään mahdollisimman lattea ja merkityksetön.
Tässä vaiheessa onkin sanottava, ettei kirja ole erityisen helppo luettavaksi. Sen ensimmäinen puolisko, jossa Meursaultin ajatusmaailmaa ja tavallista elämää esitellään, on paikoitellen puuduttavan tylsä. On kuitenkin myös huomioitava, että tämä on täydellisen tarkoituksenmukaista itse tarinan ja kirjoittajan pyrkimyksen kanssa. Siinä missä lukijalle päähenkilö näyttäytyy tunteettomana, yhteiskunnan ulkopuolelle lipuvana yksilönä, on Camus itse kommentoinut päähenkilöä mieheksi, jossa asuu syvä intohimo totuutta kohtaan. Hän ei siis suostu olemaan mitään mitä ei ole, esittämään tunteita joita ei tunne, tai sanomaan sanoja joihin ei usko. Ei edes vaikka oma henkensä olisi uhattuna.
Sen enempää itse tarinaa paljastamatta, voin sanoa Meursaultin joutuvat tilanteeseen, jossa hän joutuu miettimään koko maailmankatsomuksensa uudelleen. Hän alkaa rakentamaan merkitystä elämälleen pienistä palasista tilanteessa, jossa elämä uhkaa valua käsistä kuin hiekka tiimalasista. Camus'n tapa kuvata äärimmäisen minimalistisista lähtökohdista valtavaa elämänhalua ja suurta ymmärrystä kaikkia pieniä asioita kohtaan, jotka tuntuvat aluksi mitättömiltä, on sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa luettavaa. Jos Sivullisen ensimmäinen puolisko on vaikealukuisen tylsä, on kirjan toinen puolisko puolestaan aivan uskomattoman upeasti kirjoitettu. Alun, keskivaiheen ja lopun välinen kontrasti on valtava, joka tekee kokonaisuudesta vain entistäkin paremman. Loppu ei toimisi yhtään samalla tavalla, jos alku ei olisi saanut lukijaa turrutettua päähenkilön kokemaan mielentilaan.
Suosittelen eksistentialismiin tutustumista jokaiselle. Sartren eksistentialismikin on humanismia -essee on erinomainen aloitus, jota Camus'n Sivullinen jatkaa saumattomasti. Sivullinen on yksi niitä kirjoja, jotka jokaisen pitäisi mielestäni ainakin jossain vaiheessa elämäänsä lukea. Ei Camusta ole suotta palkittu Nobelin palkinnolla, tai Sivullista valittu Le Monde -lehden sadan 1900-luvun tärkeimmän kirjan listalle.
"I have become comfortably numb."
Pink Floyd - Comfortably Numb (The Wall 1979)
