Oppimisen lyhyt oppimäärä

Reflejos rojos - Arturo Espinosa (CC BY 2.0)

Jos voisit oppia minkä tahansa taidon, mitä haluaisit osata? Meillä kaikilla on varmasti sellaisia juttuja, joita tulee monesti mielessä pyöriteltyä: olisipa sitä kiva osata. Olipa kyseessä sitten vaikkapa jonkun instrumentin soittaminen, vieraan kielen puhuminen, kirjoittaminen, laulaminen, piirtäminen tai jonkun urheilulajin harrastaminen. Sitten kun asiaa on tarpeeksi pohdittu, yleensä tullaan tulokseen, että ei ole yksinkertaisesti aikaa harjoitella. Saatetaan kuvitella, että asia on niin vaikea, ettei sitä opi kuitenkaan. Miksi turhaan haaskata aikaa edes yrittämällä? Tämän kirjoitukseni tarkoituksena on pyrkiä omien kokemusteni pohjalta perustelemaan, että ihminen voi oppia melkein mitä tahansa, jos oikeasti vain haluaa.

En ole itse mikään pedagogi tai koskaan varsinaisesti opiskellut mitään opettamiseen liittyvää. Kirjoitan tässä tekstissäni omista kokemuksistani henkilönä, jolla on jatkuvasti jonkinlainen palava halu oppia uusia asioita. Jos olisin koira, olisin varmaankin bordercollie. Sen verran mitä olen koiraroduista kuullut aiheesta itseäni paljon enemmän ymmärtäviltä, ja toisinaan aikani kuluksi lueskellut, niin bordercollie vaatii omistajaltaan erittäin hyviä koulutustaitoja ja aktiivisuutta. Ne kun ovat sellaisia otuksia, jotka oppivat nopeasti, kaipaavat haasteita ja haluavat oppia aina vain uusia temppuja. Niin minäkin haluan.

Muistan kuinka pikkupoikana istuin joskus äitini kanssa urkujen edessä, tämän soittaessa Meksikon pikajunaa. Pikajuna Meksikon, halki kiitää yö jo on... Muistan kuinka jo tuolloin halusin osata soittaa sen itse uruilla ja äitini yrittikin sitä muutaman kerran minulle epätoivoisesti opettaa. Ongelma oli vain siinä, että siihen aikaan kärsivällisyyteni ei oikein riittänyt opettelemaan haastavalta tuntuvia asioita alusta asti. Se ei kuitenkaan koskenut kaikkia asioita. Olin myöskin innokas jalkapallon pelaaja ja kävinkin seurajoukkueen harjoitusten lisäksi usein potkimassa palloa ihan vain itsekseni. Muistan kun serkkuni pystyi pomputtelemaan palloa jalallaan niin pitkään, ettei kumpikaan meistä enää pysynyt laskuissa, ja ajatelleeni, että tuon minäkin haluan osata. Niinpä melkein jokaisena päivänä otin pallon ja menin kotini lähellä olevalle hiekkakentälle pomputtelemaan. Aluksi se tuntui hankalalta, enkä saanut pomputeltua palloa edes viittä kertaa. Olin kuitenkin päättänyt, että opin sen, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Niinpä jatkoin pomputtelua, kunnes eräänä päivänä sain pomputeltua palloa yli kymmenen kertaa. Viikon päästä niitä meni jo viisikymmentä. Jatkoin jalkapallon harrastamista ja jossain vaiheessa pomputtelusta tuli niin autonomista toimintaa, että pystyin pomputtelemaan käytännössä niin kauan kuin jaksoin sitä vain tehdä. Muistan miettineeni: miten tämä saattoikin joskus tuntua niin hankalalta?

Vaikka minulla olikin seurajoukkueessa valmentaja, ei kukaan varsinaisesti opettanut minua pomputtelemaan palloa. Harjoituksissa syöteltiin, koitettiin laukoa maaleja, puskettiin ja tehtiin kuntopiirejä. Pomputtelu oli sellaista, mitä tehtiin omalla ajalla tai ennen harjoituksia lämmitellessä. Muistan tuon kuitenkin ensimmäisenä sellaisena selkeänä muistona jostakin taidosta, jonka päätin opetella ihan omin päin ja lopulta myös opin. Niinpä kun olin samaan aikaan myös innokas skeittauksen harrastaja, tulin tulokseen, että jos kerta voin oppia pomputtelemaan palloa, voin ihan yhtä hyvin opetella itsekseni myös erilaisia temppuja rullalaudalla. Ensiksi jo laudalla pysyminen tuntui hankalalta ja muistan katselleeni muita skeittaavia poikia ihmeissäni, miten he pystyivät hyppäämään ilmaan niin, että lauta seurasi mukana. Jotkut jopa osasivat pyöräyttää laudan ympäri ilmassa ja laskeutua sen päälle aina oikein päin. Niinpä minäkin sitten aloin harjoittelemaan ollieta, ja kävin vähintään kerran päivässä vain pomppimassa lautani kanssa. Kohta sain laudan nousemaan ilmaan viisi senttiä, sitten kymmenen. Sen jälkeen kokeilin hypätä katukiveyksen yli. Kohta laitoin jo toisen laudan esteeksi ja hyppäsin sen yli. Ajattelin taas, eihän tämä nyt olekaan niin hankalaa. Sitten päätin kokeilla pyöräyttää lautaa hypätessäni. Ensimmäinen kerta kun kickflip tuli päälle, muistan vain tuulettaneeni ja huutaneeni.

Nykyisin en enää käy skeittaamassa, enkä juurikaan pomputtele palloa. Taidot ovat tähän mennessä jo ruostuneet sen verran, ettei noista aikaisemmin opituista taidoista ole enää tänä päivänä ihan hirveästi iloa. Ne kuitenkin opettivat minulle sen, että voin oppia asioita, jos vain oikeasti haluan. Niinpä kun 14-vuotiaana sain lahjaksi ensimmäisen sähkökitarani, olin päättänyt myös oppia soittamaan sitä. Se oli tietysti aluksi juuri niin hankalaa, kuin ollien tekeminen oli rullalaudalla. Koko kitaran otelauta näytti ihan mitäänsanomattomalta, eikä minulla ollut hajuakaan mistä aloittaa. Aloin kuitenkin lueskella ohjeita netistä, katsella YouTube-videoita ja selailla tabulatuureja. Pikkuhiljaa aloin oppimaan ensimmäisiä sointuja, lyhyitä melodioita ja kohta jopa soittamaan kappaleita, jotka kuulostivat jo vähän samalle kuin alkuperäinen. Jokaikinen uusi opittu riffi, licki tai sointu oli kuin bensaa olisi laittanut liekkeihin. Sitä halusi aina vaan oppia enemmän, uusia ja entistä haastavampia kappaleita.

Sen jälkeen kun säestäminen alkoi onnistua, päätin myös ryhtyä laulamaan siinä sivussa. Siitähän ei tietenkään aluksi tullut yhtikäs mitään, kun käsien koordinoiminen samalla kun koittaa lukea sanoja ja laulaa niitä oikeassa nuotissa, oli aivan liikaa meikäläisen aivokapasiteetille. Mitä enemmän sitä kuitenkin yritti, sitä vähemmän siinä meni sekaisin. Jostain syystä kädet vain alkoivat toimia enemmän autonomisesti ja pystyin keskittymään pelkästään laulamiseen. En ole vieläkään mikään kitaravirtuoosi, saatika kovinkaan kummoinen laulaja, mutta kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen voin vain napata kitaran, valita kappaleen ja säestää sen ainakin sointuina ja laulaa, vaikka en olisi sitä ikinä aikaisemmin edes kokeillut. Se on juuri sitä, kun opitut asiat alkavat pikkuhiljaa muuttumaan automaattisiksi ja pystyt improvisoimaan tarpeellisen suoraan lennosta.

Sittemmin olen kitaran lisäksi opetellut soittamaan ainakin kelvollisella tasolla myös bassoa, hiukan rumpuja, huuliharppua ja pianoa. Koitan opiskella ainakin suhteellisen säännöllisesti myös piirtämistä, graafista suunnittelua ja kirjoittamista. Kirjoittamisen treenaamiseen tämä blogi onkin varsin mainio keksintö. Joululahjaksi itselleni olen suunnitellut kunnollisen kameran ostamista, sillä valokuvaaminen kiinnostaisi minua kovasti. Ja tiedän, että jos harjoittelen kuvaamista tarpeeksi, tulen siinä lopulta ainakin varsin hyväksi. Se kuitenkin riittäisi minulle. Joku haluaa olla omassa asiassaan loistava tai jopa maailman huipulla, minä puolestani haluan osata mahdollisimman monia taitoja itseäni tyydyttävällä tavalla.

Olkoon tämä kirjoitukseni siis rohkaisuna kaikille niille, jotka miettivät, että jonkun taidon osaaminen olisi metkaa. Oppiminen on sinusta itsestäsi kiinni. Ensimmäinen ja tärkein päätös on, että päättää oppia. Oppiminen kun ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii määrätietoista työtä ja toisinaan tuskastuttavalta tuntuvaakin harjoittelua. Välillä tuntuu, ettei kehitystä tapahdu ollenkaan. Siinä vaiheessa kun pitää pienen tauon ja kokeilee parin päivän päästä uudestaan, huomaa miten paljon siinä onkaan kehittynyt. Vaikka itseoppimani taidot ovat pääasiassa taiteellisia, uskon että samat säännöt pätevät minkä tahansa taidon oppimisessa. Jos siis haluat oppia jotakin, tee itsellesi palvelus ja päätä oppia. Harva asia tuntuu yhtä palkitsevalta kuin se, että päättää oppia jotakin, ja huomaa jonakin päivänä sitä aika hyvin osaavansa. Nyt kun uusivuosikin kolkuttelee ovella, mitäpä sanoisit sellaisesta uudenvuodenlupauksesta, että otat asioiksesi opetella jonkun uuden taidon, jonka olet aina halunnut osata?

"Why don't you be the artist, and make me out of clay?"
Ellie Goulding - The Writer (Lights 2010)

Kun tulevaisuus alkoi ahdistaa

Student - Felix Imobersteg (CC BY 2.0)

Olen kirjoitellut tulevaisuuden monista varsin apokalyptisista uhkakuvista jo monesti, välillä totalitaristisen valvontayhteiskunnan muodossa, toisinaan tekoälyä peläten ja välillä ydinsotaa ennustaen. Tänään ajattelin kuitenkin kirjoitella asiasta maanläheisemmin ja massiivisilla muutoksilla pelottelematta. Tulevaisuus kun ahdistaa ja pelottaa monia jo ihan omassa arkisessa elämässäkin. Opetus- ja kulttuuriministeriön laatiman lukioselvityksen mukaan nykyiset lukiolaiset ovat ensimmäinen sukupolvi, jossa lapset ovat stressaantuneempia kuin vanhempansa. Niin surulliselta kuin tuo kuulostaakin, tuntuu se ihan järkeenkäyvältä, jos otetaan huomioon minkälaisessa maailmassa nykyiset lukiolaiset elävät.

Jos maailma on jossakin muuttunut, niin ainakin sen omassa muutosnopeudessa. Kun ennenvanhaan joku saattoi tehdä kokonaisen työuran enemmän tai vähemmän samanlaisissa hommissa, nykyisin monet työnkuvat voivat olla täysin erilaisia jo muutaman vuoden päästä. Kehitys polkee jatkuvasti eteenpäin ja etsii kustannustehokkaampia tapoja optimoida kaikkea mahdollista. Työntekijälle jää ainoaksi mahdollisuudeksi koittaa itse polkea tämän muutoksen edellä ja pitää osaamisensa relevanttina. Tilanteesta tulee vähän mieleen ne kentät Crash Bandicoot -peleistä, joissa juostaan karkuun sitä vyöryvää kiveä. Ja aika useinhan siinä mentiin littanaksi.

Palatakseni lukiolaisten (ja miksei myös muidenkin nuorten) stressiin, on helppo ymmärtää miten moinen tulevaisuus voi kuulostaa uuvuttavalta ja ahdistavalta. Varsinkin kun ikää on mittarissa alle parikymppiä ja pitäisi jo olevinaan olla käsitystä siitä mitä tulevaisuudessaan oikein haluaa tehdä. Jos jotain lukiolaisista tiedän, tai omasta elämästäni lukiolaisena muistan, ei siihen aikaan kovinkaan monelle ollut selvää minkälainen ihminen sitä itse edes on. Siitä on vielä aika pitkä matka tietämään minkä alan parissa haluaa tulevaisuudessaan töitä tehdä.

Onkin mielestäni absurdia pyrkiä ajamaan aloitteita, joissa lukio-opintojen merkitystä korostetaan entisestään jatko-opiskelun näkökulmasta. Voin omasta kokemuksestani sanoa, että meikäläistä kiinnosti lukioaikana kaikki muu kuin opiskeleminen. Tunneilta liu'uttiin oman moraalin mukaan kaikki mikä käytettävissä oli, ja oppikirjoihin laitettiin nenä kiinni yleensä vasta viimeisenä iltana ennen koetta. Jos edes silloinkaan. Opiskeluihin skarppaaminen alkoi vasta viimeisen vuoden ylioppilaskokeiden myötä ja niistä tulikin ihan kelvolliset arvosanat. Jos olisin silloin hoksannut, miten paljon olisin voinut omaan tulevaisuuteeni vaikuttaa tekemällä kaikkeni hyvien arvosanojen eteen, olisin istunut koko vuoden nenä kiinni kirjoissa. Se todellinen into muidenkin kuin taiteellisten asioiden oppimiseen puraisi kuitenkin vasta viime vuosina. Jos nyt siis haluaisin opiskella itselleni uuden tutkinnon tai ammatin, joutuisin tekemään aika merkittävästi enemmän töitä verrattuna siihen, jos olisin tehnyt sen työn jo lukiolaisena. Onneksi sentään hakeminen ei ainakaan vielä ole pelkästään ylioppilaskirjoitusten varassa. Muuten minultakin olisi jo monia ovia suljettu.

Ylioppilaskokeiden merkityksen korostaminen johtaa vääjäämättä tilanteeseen, jossa koko lukion aikaisen opetuksen painopistettä siirretään koskemaan merkittävämmin matemaattista ja tieteellistä osaamista. Se, että edes suunnitellaan lukiokokeiluja, joissa opiskelija voi halutessaan jättää yleissivistävässä lukiossa opiskelematta lainkaan historiaa tai yhteiskuntaoppia, on suorastaan naurettavaa, jos se ei olisi niin surullista. Historian tunteminen ja yhteiskuntaopin ymmärtäminen ovat äärettömän tärkeitä taitoja meille kaikille. Jos historiaansa ei tunne, ei myöskään voi oppia ennen meitä eläneiden virheistä, tai ymmärtää syitä sille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Yhteiskuntaoppi puolestaan opettaa valtavasti tärkeää tietoa jokaisen oikeuksista, velvollisuuksista ja mahdollisuuksista vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin.

Ei ihmisten arvoa yhteiskunnalle voi mitata pelkästään matemaattisen kapasiteetin tai tieteellisen osaamisen perusteella. Tarkoitukseni ei ole lainkaan vähätellä noiden taitojen tärkeyttä, mutta ei meistä jokainen voi olla tiedemies, lääkäri, tutkija tai ohjelmoija. En edes uskalla ajatella, miten paljon taiteelliset, kulttuurilliset tai monipuolista ajattelua syventävät oppiaineet kärsivät päättäjiemme ajattelumallin tiellä. Minulle lukiolaisena kaikista suurimpia oivalluksia tarjosivat juuri filosofian, historian, musiikin ja kuvataiteen opinnot. Ne rohkaisivat minua ajattelemaan vapaammin, laatikon ulkopuolelta ja ilmaisemaan asioita monipuolisesti erilaisilla keinoilla. Samalla ne loivat valtavasti valmiuksia tarttua mitä erilaisempiin haasteisiin ja innokkuutta haastaa itseäni jatkuvasti uusilla tavoilla.

Jos mietitään tulevaisuuden työntekijää, niin mielestäni tarvitaan juuri sellaisia ihmisiä, joilla on monipuolista osaamista ja kykyä heittäytyä rohkeasti uusiin haasteisiin. Taiteellisten, kulttuurillisten ja filosofisten taitojen osaamista ei voi - eikä tarvitse mitata samanlaisilla mittareilla kuin konkreettisempaa tieteellistä osaamista. Ne ovat molemmat yhtälailla tärkeitä, ja jättämällä toisen pois, jää väkisinkin ymmärrys ihmisistä, yhteiskunnasta, maailmasta ja sen ilmiöistä jollain tasolla vajaaksi. Lukiolainen on vielä nuori, ja nuorilla pitäisi olla aikaa tehdä ja kokeilla monia erilaisia asioita. Ja ennenkaikkea lupa tehdä virheitä ja vääriä valintoja, joiden kautta voi oppia mitä elämässään oikeasti haluaa tehdä. Se, että yritetään väkisillä tuutata lukiolaisia kustannustehokkaasti suoraan monivuotiseen jatko-opiskeluputkeen, tulee vain lisäämään väsymystä, ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Varsinkin kun ajetaan vielä mallia, jossa ensimmäisellä valinnalla pitäisi osua jotenkin maagisesti oikeaan. Opintoja kun ei enää tuosta vaan vaihdetakaan, jos opintotuki ei välttämättä riitäkään toisen tutkinnon suorittamiseen.

On siis suorastaan uskomatonta ajatella, että vaikka koulutukseen panostamisella on todistetusti suoria hyötyjä koko yhteiskunnan hyvinvointiin, terveyteen, sekä taloudellisen ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiseen, leikataan siihen käytettyjä varoja jatkuvasti. Omasta puolestani en voi olla kuin onnellinen siitä, että sain ainakin yhden korkeakoulututkinnon suoritettua niillä vähäisillä tuilla kitkuttamalla. Se ei kuitenkaan vähennä kokemaani vääryyden tunnetta vallitsevaa järjestelmää kohtaan, jossa jokaisella tulevalla opiskelijalla on vain entistäkin jyrkempi mäki kiivettävänään. Se tulee johtamaan siihen, että varsinkin pienituloisemmista yhä useampi joutuu jättämään opinnot kesken tai jopa kokonaan aloittamatta. Ja kun mietitään miten paljon korkeasti koulutettua työvoimaa meillä on jo nyt ilman töitä, tulee moni vähemmän kouluttautuneista tipahtamaan surutta kelkasta. Tämän kehityskulun ennustamiseen ei vaadita edes mitään yliluonnollisia ennustajan taitoja. Ne kaikki voi päätellä ihan vain tutkimalla koulutuksen merkitystä kansakuntien kehityksen historiassa. Jos siis päättää historiaa koskaan enää edes opiskella. Jos ei viitsi, niin totuus on tämä: koulutuksesta leikkaaminen on suurimpia harha-askeleita, joita yhteiskuntamme voi ottaa.

Kun tulevaisuus siis seuraavan kerran alkaa ahdistaa, ei siinä auta muu, kuin vetää syvään henkeä ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Sitä ei kuitenkaan koskaan voi tietää, mistä suunnasta se inspiraatio lopulta yllättää. Jos muistaa aina välillä elää myös ihan hetkessä, ei se maailmakaan tunnu muuttuvan niin nopeasti.

"Ja meidän piti mennä kunnon töihin - ja piti pitää tätä maata pystyssä."
Pariisin Kevät - Me ei olla teinejä enää (Meteoriitti 2008)

Pörssisijoittamisen alkeet

Graph with Stacks.. - Ken Teegardin (CC BY-SA 2.0)

Yksi asia kummastuttaa minua monesti: Se kuinka pieni osa suomalaisista sijoittaa pörssiin. Jos jätetään laskuista kaikki alle 18 ja yli 65 vuotiaat, on sijoittajia vain noin joka neljännes. Kuitenkin lähes jokainen tuntuu haaveilevan omistusasunnossa asumisesta, joka on ihan samalla tavalla sijoittamista. Siinä missä pörssiin sijoittaminen eroaa asuntosijoittamisesta, on sijoittamisen aloittamiseksi tarvittavan pääoman määrä. Usein pörssiin sijoittamatta jättämistä perustellaan sillä, ettei ole ylimääräistä rahaa tai se koetaan liian monimutkaiseksi ja hankalaksi. Tämän tekstin tarkoituksena on kuitenkin perustella noista molemmat väittämät vääriksi ja toivottavasti kannustaa mahdollisimman moni sijoittamaan pörssiin. Se kun on koko kansakuntamme etu, että yritysten liiketoiminnasta tulevat tuotot jakautuvat mahdollisimman laajasti koko väestöllemme, sen sijaan että se olisi vain pienen porukan yksinoikeus.

Kiinnostuin itse sijoittamisesta vakavissani parisen vuotta sitten ollessani työharjoittelijana pankissa. Siellä kuin sijoittaminen tuli usein aiheeksi niin asiakkaiden kuin työkavereidenkin kesken. Palavereissa puolestaan käytiin läpi koko pankin sijoituksia, syitä niiden taustalla ja tehtyjä tuottoja. Päätin ryhtyä perehtymään aiheeseen myös omatoimisesti ja teinkin siitä myös opinnäytetyöni. Samalla aloitin myös sijoittamaan osan vähistä varoistani ja sitä kautta kokeilemaan sitä ihan itsekseni.

Se mitä olen pörssiin sijoittamisesta parin vuoden aikana oppinut on ainakin se, ettei se ole ensinnäkään lainkaan hankalaa tai vaadi kovinkaan kummoista pääomaa. Itse aloitin noin 50 euron kuukausittaisilla säästöillä, joka on sittemmin noussut työelämään siirryttyäni muutamaan sataseen kuussa. Tiedän, ettei kaikilla ole mahdollisuutta sijoittaa edes sitä 50 euroa, mutta onneksi sijoittamisen voi aloittaa vaikka jo 20 euron kuukausittaisella panostuksella. Sen kun saa kasaan jo jättämällä pari heräteostosta ostamatta tai katsomalla kaupassa vähän tarkemmin mitä ostoskoriinsa laittaa. Suosittelenkin sijoittamisen aloittamista sellaisella summalla, jonka irrottaminen budjetista ei vaikeuta arkipäiväisistä menoista ja laskuista selviytymistä.

Suurin virhe jonka sijoittaja voi tehdä, on lykätä sijoittamispäätöksen tekemistä. Aika on sijoittajan suurin ystävä, koska pitkässä juoksussa indeksit ovat pakotettuja kasvamaan talouden mukana. Yhdysvaltain S&P 500 pörssin keskimääräinen kasvu 90 vuoden aikana on ollut 9,8% vuodessa. Jos siis olisit 90 vuotta sitten sijoittanut 20 euroa S&P 500 indeksiin, olisi sen arvo tänä päivänä noin 15 000 euroa. Helsingin pörssistä ei valitettavasti yhtä kauaskantoista tilastoa ole olemassa, mutta uskon sen noudattavan hyvin samankaltaisia arvoja. Kun pörssisijoittamista joskus arkikielessä verrataan kasinoihin tai uhkapelaamiseen, on ajatus erittäin harhaanjohtava. Lyhyellä aikavälillä indeksit kyllä saattavat vaihdella suuriakin välejä (ja yksittäiset osakkeet sitäkin suurempia), mutta kun otetaan käsiteltäväksi tarpeeksi pitkä aikaväli, nuo muutokset ovat historian aikana tasapainottuneet aina noin 7-9% vuosikasvuun. Koska selitys ei taida kertoa ihan kauheasti sijoittamiseen vähemmän perehtyneelle, koitan selittää asiaa konkreettisemmin.

Aloitetaan yksinkertaisella selityksellä osakesijoittamisesta. Osakkeita ostaessaan sijoittaja saa omistukseensa osan yrityksestä. Tällöin jos yritys tekee toiminnallaan liikevoittoa, voi se jakaa osan voitoistaan osinkoina takaisin omistajilleen, eli sijoittajille. Jos yrityksellä menee hyvin, yleensä myös osakkeen arvo nousee, koska yhä useampi haluaa päästä yrityksen omistajaksi. Tällöin aikaisemmin ostettujen osakkeiden arvo nousee. Eli jos sijoittaja päättää myydä osakkeensa, saa hän osakkeista maksamansa hinnan ja myyntihinnan välisen erotuksen verran tuottoa. Tällainen tuotto katsotaan pääomatuloksi, josta maksetaan 30% veroja.

Kuinka sitten aloitteleva sijoittaja voi tietää minkä yrityksen osakkeita kannattaa ostaa? Se onkin vaikeampi kysymys, johon on yleensä yhtä monta vastausta kuin on vastaajaakin. Tästä syystä monet sijoittamisesta kiinnostuneet kääntyvätkin oman pankkinsa puoleen ja aloittavat sijoittamisen sijoittamalla pankin hallinnoimaan rahastoon. Rahaston tarkoituksena on se, että useat sijoittajat voivat koota yhdessä isomman summan rahaa, jonka sitten alan ammattilaisena toimiva salkunhoitaja sijoittaa näkemyksensä mukaan parhaisiin osakkeisiin tai muihin rahoitusinstrumentteihin. Tällöin asiakkaalle ei jää muuta tehtävää, kuin siirtää haluamansa summa rahastoon ja jättää kaikki sijoittamispäätökset toisen henkilön tehtäväksi.

En kuitenkaan voi suositella pankkien tarjoamia rahastoja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne perivät sijoituspalveluistaan niin merkittäviä kuluja. Usein pankit perivät jopa 2-3% vuosittaisia hallinnointikuluja, joka syö valtaosan mahdollisista tuotoista. Jos keskimääräinen kasvu vuodessa on noin 7-8% luokkaa, jää siitä sijoittajalle ehkä 4-5%, josta on vielä lunastettaessa maksettava verot. Ei ihan kauhean suuri palkinto riskin ottamisesta. Voittaa se tietysti talletus- ja sijoitustilit, mutta miksi tyytyä siihen, jos tuon koko 7-8% keskimääräisen vuosituoton voi saada ihan yhtä helposti itsekin?

Tarkoitan nyt suoraan indeksiin sijoittamista. Tämä siis tarkoittaa sijoittamista rahastoon, joka automaattisesti jakauttaa salkkunsa sen seuraaman indeksin suurimpien yritysten omistusten mukaisesti. Esimerkiksi jos sijoitat Helsingin pörssin OMXH25-indeksiä seuraavaan indeksirahastoon, jakautuu sijoituksesi noin 10% Nokian, 10% Koneen, 10% Sammon, 10% UPM-Kymmenen, 7% Fortumin jne. osakkeisiin. Indeksiin sijoittamalla saat samalla hyvän hajautuksen sijoituksillesi, sillä yksittäisten yritysten ongelmat eivät näy vielä merkittävästi sijoitustesi arvossa. Hajautuksen voi moninkertaistaa sijoittamalla eri pörssien indeksiä seuraaviin indeksirahastoihin. Kaiken huippuna on se, että yleensä aktiivisesti hoidetut sijoitussalkut, eli rahastot joiden hoitaja päättää itse valita osakkeet joihin rahasto sijoittaa, häviävät passiivisesti indeksiään seuraaville rahastoille. Eli sijoittamalla suoraan indeksiin voitat suurimman osan ammattilaisten hallinnoimista sijoitusrahastoista.

Itse omistan indeksirahastoja jotka seuraavat niin Suomen, Ruotsin, Tanskan, Norjan, Yhdysvaltojen kuin Saksan pörssienkin indeksejä. Vaikka omistusteni arvo ei ole rahallisesti suuri, omistan minimaalisia osuuksia varmaankin jo tuhansista yrityksistä. Tässä vaiheessa yksittäisen yrityksen konttaaminen ei näy sijoituksissani ollenkaan, vaan se perustuu globaalisti vallitsevaan taloustilanteeseen. Eli niin kauan kun seuraamillani markkinoilla on enemmän voittoa kun tappiota tekeviä pörssiyrityksiä, tulee niiden voitoista pikkupikkuriikkinen siivu myös minun salkkuuni. Enkä maksa näistä kuin noin 0,25% kokonaiskuluja, koska hallinnoin kaikkia sijoituksiani itse. Vaikka tuollainen parin prosentin ero saattaa tuntua mitättömältä, on sen vaikutus kuitenkin vuosikymmeniä kestävän sijoitusprosessin aikana massiivinen korkoa korolle -ilmiöstä johtuen. Korkoa korolle -ilmiön vaikutusta voit tutkailla tarkemmin tällä erinomaisella laskurilla.

Avaa siis itsellesi arvo-osuustili vaikka heti. Itse käytän sijoittamiseen Nordnetin palvelua, jota voin vilpittömästi suositella myös muille. Nordnet kun tarjoaa sisäänheittotuotteena vielä täysin kuluttoman Superrahasto Suomi indeksirahaston. Voit siis sijoittaa suoraan OMXH25-indeksiin maksamatta lainkaan minkäänlaisia kuluja. Jos olet sijoittamisen suhteen laiska, on Nordnetilla tarjolla myös automaattinen (ja sekin kuluton) kuukausisäästöohjelma, jossa sen ohjelmisto sijoittaa haluamasi summan haluamiisi rahastoihin (jopa rahastoille on mallisalkkuja eri riskitasoille) kerran kuukaudessa. Laitat sen siis vain kerran päälle ja loput tapahtuu itsestään, kunhan muistat ainakin kerran kuussa siirtää sijoitustilillesi kuukausisäästöön asettamasi summan.

Vaikka olenkin koulutukseltani myynnin ja markkinoinnin ammattilainen, en halua myydä kenellekään unelmaa johon en itse usko. Jos siis avaat tilin Nordnetiin, voit seurata sijoituksiani reaaliajassa Shareville -palvelussa (nimim. Kettu29). Sijoitusstrategiani on osta ja unohda, jossa tavoitteena on muodostaa pitkässä juoksussa noin 50/50 allokaatio suorien osakkeiden ja indeksirahastojen välille. Jos sijoittaminen puolestaan tuntuu liian pelottavalta, mutta minun sijoitukseni kuitenkin herättivät uteliaisuutesi, niin ainahan riittää kun avaat vain ilmaisen arvo-osuustilin. Varsinaisesti sijoittamaanhan ei kukaan pakota, joskin minä suosittelen ainakin kokeilemaan. Vaikka sitten ihan muutamalla kympillä. Harrastus on varsin hauska, mielenkiintoinen ja pitkässä juoksussa todennäköisesti myös aika tuottoisa.

"Grab that cash with both hands and make a stash."
Pink Floyd - Money (The Dark Side of the Moon 1973)

Mitä videopeleistä voi oppia?

Remote - Erin Perry (CC BY 2.0)

Yleensä kun mediassa puhutaan videopeleistä ja pelaamisesta, keskittyy keskustelu valitettavan usein pelkästään pelaamisen haittavaikutuksiin: Milloin liiallinen pelaaminen aiheuttaa keskittymishäiriöitä, nukkumisvaikeuksia tai ahdistusta, milloin taas erityisesti nuorilla pelaamiseen käytetty aika on pois opiskelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä tai muusta kehittävämmästä toiminnasta. Oman osansa kritiikistä ovat saaneet erityisesti nuorten suosimat FPS (first person shooter) - sotapelit, joiden pelätään tekevän käyttäjistään aggressiivisempia ja romantisoivan moraalisesti arveluttavia aihepiirejä. Samaa voi sanoa esimerkiksi kauhupeleistä tai peleistä jotka sisältävät seksuaalista sisältöä.

Sanottakoon heti alkuun, ettei kirjoitukseni tarkoituksena ole kieltää olemassa olevia ja tutkitusti todistettuja pelaamisesta aiheutuvia riskejä. Liiallisen pelaamisen haittavaikutukset ovat tutkittuja tosiasioita, samoin kuin väkivaltaisten pelien vaikutus pelaajan suhtautumisesta väkivaltaan. On kuitenkin harmittavaa, että pelaamisen kaikki opettavat ja positiiviset vaikutukset jäävät usein tämän toisen ääripään alle. Pelaamiseen, kuten moneen muuhunkin asiaan pätee siis se sama vanha sääntö; kohtuus kaikessa.

Voin rehellisesti sanoa, että nuorempana edellä mainittu sääntö unohtui minulta monesti. Kuuluin varmasti siihen ryhmään, jolle liiallisesta videopelien pelaamisesta muodostui jo merkittäviä riskejä. Saatoin pelata helpostikin kahdeksan tuntia yhteen putkeen edes huomaamatta ajan kulua. Vanhempani kyllä puuttuivat asiaan ja otimme siitä varsinkin isäni kanssa usein yhteen. "Taasko sinä pelaat noita pip-pup-pelejä?" Oli isäni suosikkilausahdus - minusta ärsyttävin. Minulla kuitenkin oli paljon muitakin harrastuksia; pelasin jalkapalloa, soittelin kitaraa bändissä ja vietin paljon aikaa ystävieni kanssa esimerkiksi nuorisotalolla pingistä pelaten. Voin vain kuvitella, että tilanne on vielä paljon hankalampi vähemmän aktiivisten nuorten perheissä. Tänä päivänä voin kuitenkin todeta, että isäni oli asian suhteen monesti oikeassa.

Pelaamisen määräni on vähentynyt varmasti aika suoraviivaisesti korreloivassa kaaviossa nousevan ikäni kanssa. Yksinkertaisin syy tähän on ajan puute. Nykyään vaan ei ole aikaa pelata samanlaisia määriä kuin nuorempana. Vähentynyt vapaa-aikakin tulee käytettyä usein muiden harrastusten parissa; taiteilemalla, lukemalla kirjoja, katselemalla elokuvia tai ystäviä nähdessä. Vielä toisinaan kuitenkin elämään mahtuu onneksi päiviä, jolloin voi puhtaalla omatunnolla uppoutua videopelien maailmaan murehtimatta lainkaan todellisuuden eri nurkista kurkottelevista velvollisuuksista. Videopelit kun ovat eskapismin ultimaattisin muoto.

Mitä pelaaminen sitten on opettanut minulle? Jos aloitetaan mielestäni kaikista tärkeimmästä, on se varmasti vaikutus kielitaitooni. Pelaamalla englanninkielisiä pelejä altistuu jatkuvasti uudelle ja entistä monipuolisemmalle sanastolle. Peleissä etenemiseksi kun on melkoisen tärkeää ymmärtää mitä peleissä täytyy tehdä, sitä monesti huomaa googlailevansa uusia tuntemattomia sanoja pelissä edetäkseen. Sanavarasto karttuu, kielitaito kehittyy, eikä sitä edes tajua opiskelevansa. Nykyisin puhun ja kirjoitan arkikäytössä sujuvaa englantia. Se on valtavan hyödyllinen taito sekä työmarkkinoilla kuin omassa elämässäkin. Sujuva kielitaito avaa lukemattoman määrän portteja tiedon hakemiselle sekä sosiaalisten kontaktien muodostamiselle ympäri maailmaa.

Toinen varsinkin työelämässä ja opiskelussa keskeinen taito on kyky käyttää tietokonetta ja hakea tietoa monipuolisesti ja nopeasti. Suurin osa nykypäivänä tehtävistä töistä keskittyy tavalla tai toisella erilaisten tietoteknisten laitteiden ympärille. Näiden laitteiden toimintametodien ymmärtäminen on merkittävä etu ja suurin yksittäinen syy metodien ymmärtämiselle on aikanaan kukoistanut kiinnostus videopeleihin. Pystyn myös kirjoittamaan tietokoneella erittäin nopeasti, mikä vähentää käytettyä aikaa esimerkiksi erilaisten esseiden tai tutkimusten kirjoittamisessa, kuin myös työtehtävissä kaikenlaisten kirjausten, viestien tai sähköpostien lähettämisessä.

Kaikki videopelien opettamista taidoista eivät kuitenkaan ole yhtä helposti mitattavissa kuin kirjoitusnopeus tai kielitaito. Esimerkiksi strategiapelit ovat varmasti vaikuttaneet kykyyni ajatella asioita nopeasti monesta eri näkökulmasta ja ratkaisemaan ongelmia tietyn määräajan puitteissa. Varsinkin verkossa pelatessa (olipa kyse sitten shakista, Riskistä tai vaikka Warcraft III:sta) sitä joutuu jatkuvasti luomaan strategioita, taktiikoita ja muuttamaan niitä pelin edetessä vastustajan päihittämiseksi.

Mitä taas tulee roolipeleihin, ne ovat opettaneet valtavan määrän järjestelmällisyydestä, kärsivällisyydestä ja tavoitteellisuudesta. Varsinkin verkossa pelattavat roolipelit kun monesti keskittyvät ainakin jossain määrin grindaamiseen (eli tietyn toimenpiteen toistamiseen useita kertoja) sitä huomaa, ettei haluttuun lopputulokseen pääse ihan päivässä tai kahdessa. Tämä pakottaa pelaajan luomaan itselleen tavoitteita, pilkkomaan niitä pieniin osiin ja lähtemään purkamaan edessä odottavaa vyyhtiä palanen kerrallaan. Se on taito jonka merkitys erityisesti opiskellessa korostuu. Tutkinnon suorittamiseksi kun tulee monesti kerätä 180, 210 tai jopa 300 opintopistettä ja itsensä motivoiminen jokaisen yksittäisen pisteen keräämiseksi voi monesti tuntua hankalalta. Kun on jo nuorena oppinut pilkkomaan vastaavanlaiset tavoitteet pieniksi palasiksi (jos tänään suoritan tämän verran, kuukaudessa se on tämän verran ja vuodessa tämän verran) ajattelu on helppo siirtää koskemaan myös opiskelua. Nyt opiskelenkin töiden ohella avoimessa yliopistossa finanssioikeutta omaan tahtiini, täysin omasta halustani. Tiedän kuinka paljon opintopisteitä pystyn suorittamaan vuodessa ja kauanko minulla kestää haluttuun lopputulokseen pääseminen. Sen jälkeen on helppo keskittyä jokaiseen yksittäiseen kurssiin kokonaisuus kerrallaan.

Viimeisin videopelien kautta tekemäni oivallus tapahtui muutama kuukausi sitten mitä erikoisimmassa paikassa: Grubbyn (Warcraft III maailmanmestari ja Heroes of the Storm -pelaaja) livestriimiä Twitchistä seuratessani. Neuvoessaan katsojiaan pelaamisessa Grubby sanoi jotain uusien asioiden opettelemisesta, mitä en ole tänä päivänäkään unohtanut. Vapaasti suomennettuna se meni jotakuinkin näin: "Aina kun alat opetella jotain uutta taitoa, mielesi haluaa jatkuvasti tehdä asiat tavalla jolla olet ne aikaisemmin oppinut. Uuden taidon opiskelu vaatii siis määrätietoista työtä. Sinun täytyy altistaa aivosi tälle uudelle ajatukselle ja alkaa toteuttamaan sitä hitaasti ja palanen kerrallaan. Lopulta aivosi alkavat hyväksyä tämän uuden toimintamallin, jonka jälkeen myös kehosi alkaa seurata perässä. Tämän jälkeen opettelu helpottuu ja alat huomata, että teet asioita automaattisesti ja ajattelematta oikein."

Sinä iltana aloitin opiskelemaan pianon soittamista vakavissani.

"This is my idea of fun: Playing video games."
Lana Del Rey - Video Games (Born to Die 2012)