Pitäisikö perintöverosta luopua?

Piggy Bank - 401 (CC BY 2.0)

Sen jälkeen kun aktiivimallin kumoamista ja kansanedustajien sopeutumiseläkkeen poistamista vaativat Kumotaan HE 124/2017 vp ja Kansanedustajien sopeutumiseläke poistettava -kansalaisaloitteet saavuttivat eduskunnan käsittelyyn vaadittavat 50 000 kannatusilmoitusta, on kansalaisaloitteilla vaikuttamiseen alettu suhtautua entistä vakavammin. Jos ei muuten niin edes keskustelun herättämiseksi. Keskustelun herättäminen onkin mielestäni aina hyvä asia, joten linkkaan myös tämän viimeaikoina eniten somehuomiota keränneen kansalaisaloitteen tähän tekstini jatkoksi. Tarkoituksenani on perustella mikä kansalaisaloitteessa on vikana, ja tekstin lukija päättäköön itse ovatko argumenttini pitäviä, vai onko kansalaisaloite itsessään paremmin perusteltu. Kyseessä on siis kansalaisaloite Perintö- ja lahjaverosta luopuminen.

Kansalaisaloitteessa sanotaan, että perintö- ja lahjavero edistävät eriarvoisuutta ja toimivat Suomen talouden kehittymisen estokivinä. Verojen poistaminen luo mahdollisuuksia luomalla ja säilyttämällä työpaikkoja ja edistämällä kasvua. Tässä kohtaa on syytä huomioida, että perintö- ja lahjavero ovat progressiivisia veroja, joissa alle 20 000 euron arvoinen perintö ja alle 5000 euron arvoinen lahja ovat jo valmiiksi verosta vapaita. Progressiivisuus nousee asteittain perinnön tai lahjan arvon kasvaessa. Jos eriarvoisuutta mitataan yhteiskunnan näkökulmasta varallisuuserojen suhteen, verot eivät edistä eriarvoisuutta vaan pienentävät sitä. Kansantalouden näkökulmasta suurien perintöjen siirtyminen jälkipolville ilman veroa edistää pääoman kasautumista ja varallisuuserojen kasvua. Markkinataloudessa korkoa korolle -ilmiö kasvattaa valmiiksi suuria pääomia entistä suuremmaksi, mitä enemmän aikaa pääoman kasvamiselle annetaan. Perintövero hidastaa osaltaan suuntausta, jossa varallisuusasema periytyy voimakkaasti jälkipolville. Varallisuusaseman voimakas periytyminen johtaa puolestaan luokkayhteiskuntaan, jossa pääoma jatkaa keskittymistään useiden sukupolvien yli varakkaimmalle osalle väestöstä, kun taas vähävaraiset joutuvat jokaisen sukupolven kohdalla luomaan varallisuutensa itse. Tällaisessa yhteiskunnassa yhdestä luokasta toiseen siirtyminen hankaloituu, joka puolestaan passivoi yhteiskuntaa. Pääomien keskittymistä yli 300 vuoden ajanjaksolta yli 20 eri maassa tutkinut palkittu taloustieteilijä Thomas Piketty ehdottikin kirjassaan Pääoma 2000-luvulla, että varallisuuserojen jatkuvan kasvun hidastamiseksi optimaalinen perintöveroprosentti voisi olla niinkin korkea kuin 50-60%. Suomessa vero on siis selvästi tuota kevyempi.

Toinen kansalaisaloitteessa mainittu asia on perintö- ja lahjaverotuksen vaikutus yritystoimintaan. Kansalaisaloitteen mukaan vero vaikuttaa myös yrittäjyyteen ja sillä estetään tai ainakin vaikeutetaan pitkäaikaista yritystoimintaa pienten ja keskisuurten yritysten sukupolvenvaihdosten kohdalla. Ensinnäkin sukupolvenvaihdos on huomioitu niin perintö-, lahja- kuin tuloverotuksessakin mahdollisten sukupolvenvaihdoshuojennusten myötä. Esimerkiksi perintönä saatu maatilavarallisuus voidaan arvottaa niinsanottuun spv-arvoon joka tarkoittaa arvostamista vain 40% käyvästä markkinahinnasta. Esimerkiksi 300 000 euron arvoinen maatila voitaisiin siis arvostaa sukupolvenvaihdoshuojennuksen myötä 120 000 euroon, joka pienentäisi maksettavan perintöveron määrää ensimmäisessä veroluokassa 37 700 eurosta 11 300 euroon. Efektiivinen veroprosentti olisi siis alle 4 prosentin luokkaa varallisuuden käyvästä arvosta. Jos yritys kaatuu tuollaisista menoista, niin ehkä sen ei ollut markkinatalouden ajatusmalleja mukaillen tarkoituskaan jatkaa toimintaansa?

Kolmanneksi kansalaisaloitteessa puhutaan perintöveron moraalisuudesta, kun valtio rankaisee surijaa vaatimalla veroa yhteisestä omaisuudesta. Tämä kohta nyt on itsessään jo täysin virheellinen ja sympatiapisteitä kerätessään jo vähän huvittavakin. Ensinnäkin verot peritään vainajan varallisuudesta. Avioparien kohdalla käytetään tasinkomenettelyä, jonka mukaan yhteinen varallisuus jaetaan puoliksi ja jäljelle jäävä puolisko siirtyy perintönä perillisille. Avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei tee kaikesta puolisojen varallisuudesta yhteistä omaisuutta. Omistussuhteet säilyvät avioliitonkin aikana ja kaikki itse hankittu omaisuus kuuluu yksin sille puoliskolle joka sen on hankkinut. Jos avioehtoa ei ole, avioero- ja kuolintapauksissa kaikki omaisuus jaetaan puoliksi. Kun kansalaisaloitteessa siis puhutaan veron vaatimisesta yhteisestä omaisuudesta, on tulkinta suoraan virheellinen. Veroa vaaditaan vain vainajan perintönä siirtyvästä omaisuudesta, eikä esimerkiksi varakkaamman puoliskon tarvitse luovuttaa tasinkoa perillisille. Yhteisenä kotinakin käytettyyn asuntoon voi leski pidättää hallintaoikeuden, joten kuolintapauksen kohdalla valtio suojelee jo nykyiselläänkin lesken asemaa merkittävästi.

Perintöveroa ja perillisten oikeutta saatuun perintöön kokonaisuudessaan voidaan pohtia moraalin näkökulmasta vaikka kuinka. Loppujen lopuksi merkittävin asia on kuitenkin valtion näkökulmasta perintö- ja lahjaveroista saatujen verotulojen määrä. Vuonna 2016 noita verotuloja tuli perintö- ja lahjaverotuksen kautta yhteensä 523 miljoonaa euroa. Verosta luopuminen loisi siis yli 500 miljoonan euron verovajeen, jonka kuittaamiseksi verotusta pitäisi kiristää jostakin toisesta päästä. Mielestäni perintö- ja lahjaverotus on yksi oikeudenmukaisimmista verotuksen muodoista, sillä siinä verotetaan saajalleen täysin vastikkeetonta tuloa. Mielestäni kukaan ei ole automaattisesti oikeutettu kenenkään toisen omaisuuteen, eikä siten tällaisen tulon verottamiseen liity minkäänlaista moraalista rangaistusta. Perintö- tai lahjaverotus ei nykyisellään ole tietenkään täysin aukoton tai täydellinen järjestelmä. Sen poistaminen tilanteessa, jossa valtion vuosittainen budjetti on jo valmiiksi alijäämäinen, ei kuitenkaan tunnu erityisen hyvältä idealta. Tuon alijäämän kuittaamiseksi verotusta pitäisi kiristää jostakin toisesta päästä, tai sitten leikata menoista. Ja kun mietitään minkälaisia leikkauksia viimeaikoina on tehty esimerkiksi koulutukseen, sairaanhoitoon ja työttömien asemaan, suhtaudun kaikenlaisiin leikkauksiin hyvin kriittisesti. Asiasta voisi kirjoitella pitkästikin, mutta tyydyn vain lopuksi linkkaamaan Lauri Finérin erinomaisen kirjoituksen perintö- ja lahjaverotuksesta. Se kertoo enemmän kuin minä osaisin sanoillani kertoa.

"Näin kulutan aikaa, maatessani alla tämän taivaan."
Eppu Normaali - Näin kulutan aikaa (Imperiumin vastaisku 1988)

Yhteinen vihollinen

Faces - Geralt (CC0)

Laura Huhtasaaren maahanmuuttokriittisyydellä ratsastanut vaalikampanja lässähti lopulta presidentinvaaleissa alle 7 prosentin marginaaliin. On helpottavaa huomata, ettei suomalaisia saa äänestämään maan korkeimpaan virkaan keskittymällä pelkästään "me vastaan muut" -uhkakuviin. Populistisen politiikan keskeisenä teemana kun on yhdistää joukko ihmisiä tietyn aatteen taakse muodostamalla sitä uhkaava, usein paisuteltu vihollinen. Kokoomukselle niitä ovat laiskat työttömät, Perussuomalaisille maahanmuuttajat. Sanoihan tunnettu italialainen yhteiskuntafilosofi ja valtiomies Niccoló Machiavelli jo 1513 kirjoittamassaan kirjassa Ruhtinas, että taitava hallitsija kohdistaa kansan vihan kohti yhteistä vihollista. Koska olen kirjoitellut työttömistä jo useita kirjoituksia, keskitytään tällä kertaa maahanmuuttajiin. Voisivatko he olla kansallemme se yhteinen vihollinen?

Maahanmuuttajista puhuttaessa keskittyy keskustelu yleensä ääripäihin. Kokoomuslaisessa ajattelussa maahanmuuttajat ovat mahdollisuus talouskasvulle, samalla kun saadaan halpaa työvoimaa ja uusia kuluttajia markkinoille. Maahanmuuttokriittiset Perussuomalaiset puolestaan näkevät maahanmuuttajat rikollisina loisina, jotka muodostavat uhkakuvia niin Suomen taloudelle, turvallisuudelle kuin kulttuuriperinteellekin. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä tehdä rajanveto siihen, että Kokoomus haluaa maahanmuuttajia kehittyneistä valtioista, kun taas Perussuomalaiset pelkäävät erityisesti sodan jaloista pakenevia pakolaisia ja niiden mukanaan tuomaa islaminuskoa. Ottaen huomioon, että ulkomaalaistaustaisten määrä koko Suomen väestöstä on pienempi kuin Huhtasaaren äänisaalis presidentinvaaleissa, on maahanmuuttajiin kohdistuva keskustelu karannut mittasuhteiltaan täysin raameista.

Maahanmuuttokriitikoiden messias ja Perussuomalaisten "mestari" Jussi Halla-Aho kirjoitti aikanaan kirjoituksessaan Muutama täky Illmannin Mikalle, että "ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre." Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske pani kirjoituksen pohjalta vireille syytteen, josta korkein oikeus tuomitsikin Halla-Ahon 50 päiväsakkoon. Halla-Ahon mukaan syyte todisti oikeaksi sen, että sananvapauden rajat vaihtelevat tapauskohtaisesti ja syyte perustui tahalliseen väärinymmärtämiseen. En kuitenkaan siteerannut Halla-Ahoa puhuakseni sananvapaudesta, vaan tarttuakseni kommenttiin geneettisestä erityispiirteestä. Vaikka Halla-Ahon tavoitteena olisikin ollut tahallinen rajojen kokeileminen ja kärjistäminen, on näkemys geneettisestä eroavaisuudesta etniseen nationalismiin pohjautuvassa ajattelussa keskeinen lähtökohta. Se lähtee ajatuksesta, että ulkomaalaistaustaiset eroavat kantasuomalaisista jo synnynnäisiltä tekijöiltään. Tällä perustellaan esimerkiksi maahanmuuttajien väestön määrään suhteutettuna korkeampaa rikollisuutta, ja vahvistetaan ajattelumallia, jossa ihmiset erotellaan jo synnynnäisesti parempiin ja huonompiin - vihollisiin ja liittolaisiin.

Tilastokeskuksen laatimien tilastojen kanssa ei ole argumentoiminen. Ne osoittavat selvästi, että maahanmuuttajat tekevät suhteessa lähes kaksi kertaa enemmän rikoksia kantaväestöön verrattuna. Perussuomalaista ajattelumallia kannattavat lukijat voivatkin lopettaa lukemisen tähän ja lähteä juhlistamaan erävoittoa paikalliseen pubiin. Muille sanon sen verran, että johtopäätösten tekeminen yksittäisen tilaston pohjalta ei useinkaan kerro koko totuutta. Ei myös tässäkään tilanteessa. Tilasto, jossa rikoksia on mitattu pelkästään iän, sukupuolen ja kansallisuuden perusteella kun ei kerro mitään rikosten tekijöiden sosioekonomisesta, työllisyys- tai varallisuustilanteesta. Siksi onkin syytä ottaa tarkastelun kohteeksi toinenkin tilasto, jossa rikollisuutta on mitattu tekijän tulotason pohjalta. Se paljastaa nimittäin sen, että lähes kolme neljästä Suomessa tehdystä rikoslain mukaisesta rikoksesta tehdään henkilöiden toimesta, jotka ansaitsevat vuosittain vähemmän kuin 20 000 euroa. Mitä korkeammaksi tulotaso kasvaa, sitä vähemmän rikoslain mukaan rangaistavia rikoksia tehdään. Toisaalta tulotasojen kasvu ei vaikuta esimerkiksi verorikosten tai velallisen epärehellisyydestä johtuvien epäilyjen määrään. Kun nämä tilastot yhdistetään kantasuomalaisten ja ulkomaalaistaustaisten työllisyysasteen suureen eroon ja ulkomaalaistaustaisten selkeästi heikompaan asemaan työelämässä, alkaa näkemys kokonaisuudesta selkiytyä huomattavasti. Mitä jos maahanmuuttajat eivät olekaan geneettisesti sen taipuvaisempia tekemään rikoksia, vaan ajautuvat niihin kantasuomalaisten tavoin heikosta yhteiskunnallisesta asemastaan johtuen?

Onneksemme oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on tehnyt aiheesta täyspitkän tutkimuksen, jonka tavoitteena on ollut selvittää maahanmuuttajien asemaa rikosten uhreina ja tekijöinä. Sen ehkä olennaisempana päätuloksena on toteamus, että "perheen sosioekonomisten tekijöiden (perherakenne, vanhempien työllisyys ja perheen taloudellinen tilanne) vakiointi kavensi maahanmuuttajanuorten rikostason eroa kantaväestöön nähden selvimmin Lähi-idän ja Afrikan alueen nuorilla." Eli juuri niillä nuorilla, joihin kaikista suurin osa maahanmuuttokritiikistä kohdistuu. Tutkimuksessa myös todetaan, että "- kaiken kaikkiaan taustatekijöiden vakiointi laski maahanmuuttajien rikosriskin kantaväestön tasolle kun tarkasteltiin laaja-alaista rikoskäyttäytymistä eli sitä, että nuori oli tehnyt monenlaisia rikostekoja." Kantaväestön tasolle. Tämä siis siitä huolimatta, että maahanmuuttajat joutuvat kokemaan tarkempaa kontrollia poliisin toimesta, nousevat helpommin epäillyiksi erilaisin rikoksiin ja joutuvat jatkuvasti kamppailemaan voimistuvaa yhteiskunnasta syrjäyttämistä vastaan.

Näiden tulosten pohjalta on vaikea tulla johtopäätökseen, että maahanmuuttajat voisivat olla se kansakuntamme yhteinen vihollinen. Jos maahanmuuttajilla olisi samanlaiset mahdollisuudet työllistyä ja integroitua yhteiskuntaan kuin kantasuomalaisilla, heidän osuutensa aiheuttamastaan rikollisuudesta varmasti pienentyisi. Tilastokeskuksen tilastoista ja oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tuloksista voidaankin päätellä selkeästi kansallisuutta merkittävämpi rikollisuuden aiheuttaja: tulotaso. Jos jokainen kansalainen ansaitsisi yli 20 000 euroa vuodessa, rikollisuuden määrä romahtaisi. Kelpaisiko yhteiseksi viholliseksi maahanmuuttajien sijasta siis työttömyys, matalapalkka-alat ja ihmisiä yhteiskunnasta syrjäyttävä poliittinen päätöksenteko?

"Where the speechless unite in a silent accord."
Pink Floyd - On the Turning Away (A Momentary Lapse of Reason 1987)

Vai että laiton lakko?

Protest - Francisco Osorio (CC BY 2.0)

Ihmisten kommentit keskustelupalstoilla kyllä jaksavat aina kummastuttaa. Viimeaikoina eniten puhututtanut aihe on varmasti ollut työntekijäliitto SAK:n, AKT:n, SEL:n ja Pro:n perjantaille masinoima mielenilmaus hallituksen luomaa aktiivimallia vastaan. Ensimmäisen kommentoijan mielestä lakko on laiton, sillä se ei aja työehtosopimukseen liittyvää asiaa. Toisen mielestä taas lakosta kärsivät vain sivulliset. Kolmannen mielestä koko poliittinen lakkoilu pitäisi kieltää lailla. Hallituksen käsikassarana toimiva, Persusta Pikku-Kokkariksi kääntynyt, Sampo Terho kritisoi lakkoa kovin sanoin syyttäen punavihreää oppositiota puutteellisen tiedon levittämisestä pelkoa lietsoakseen. Terhon mielestä tällaiset puoluepoliittiset operaatiot yhteisen hyvän kustannuksella ovat Sinisille vieraita. Sitaatti onkin ehkä parasta poliittista parodiaa aikoihin. Eikös se juuri ollut sama Sininen tulevaisuus, jonka puoluesihteeri matkusti auton takakontissa tekemään puoluepoliittisia operaatioita eduskuntaryhmän hajoamisen alla? Sama puolue, joka irtaantui kesken hallituskauden uudeksi puolueeksi ja käänsi kelkkansa ministerin paikkansa säilyttääkseen? Sama puolue, jolla on viisi ministerinsalkkua 2 prosentin kannatuksella?

Samassa ulostulossaan Terho kritisoi ay-liikettä siitä, ettei se toiminut rakentavasti yhdessä hallituksen kanssa kun aktiivimallia käsiteltiin eduskunnassa. Terholta on näköjään päässyt unohtumaan, että SAK irtaantui lain valmistelusta vastalauseena sille, ettei sen huomauttamiin ongelmiin reagoitu millään tavalla. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kiteytti asian osuvasti: "Kerroimme useaan otteeseen hallitukselle ja mallia valmisteille virkamiehille aktiivimallin ongelmista. Myös perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota sen puutteisiin. Jos palautetta ei kuunneltu valmisteluvaiheessa, kuinka se nyt yhtäkkiä otettaisiin todesta hallituspuolueiden keskuudessa?" Siinäpä se, kun hallitus ei lakia säätäessään välittänyt vähääkään lukemattomista asiantuntijalausunnoista tai edes perustuslakivaliokunnan huomautuksista. Huolimatta siitä, että aktiivimallia vastustava kansalaisaloite on kerännyt jo yli 135 000 kannatusta, pääministeri Juha Sipilä seisoo edelleen mallin takana, eikä joko ymmärrä tai suostu kuuntelemaan minkäänlaisia vastalauseita ministeriönsä laatimasta laista. Sen sijaan uhriutuminen onnistuu edelleen. Eikö kukaan ajattele lapsia, jotka eivät pääsekään nyt kouluun?

Mitä kansalaisten ja ay-liikkeiden sitten tulisi oikein tehdä, kun demokraattisesti valittu eduskunta säätää perustuslain kannalta ongelmallisia lakeja, jotka asettavat ihmisiä epäreilusti eriarvoistavaan asemaan? No toimia kuten demokraattisessa valtiossa toimitaan. Siinä missä eduskunnalla on valta säätää lakeja, on kansalaisilla ja työntekijäliitoilla oikeus järjestää rauhanomainen mielenilmaus säädettyjä lakeja vastaan. Viimeisenä keinona, eli silloin kun mikään muu ei enää auta, on järjestettävä lakko. Vaikka joku Iltalehden kommenttipalstalla kirjoittaisi mitä, on oikeus poliittisen lakon järjestämiseen turvattu YK:n ILO:n (International Labour Organization) säädöksillä, joita myös Suomi on sitoutunut noudattamaan. Poliittisen lakon ja mielenilmauksen saa järjestää tilanteessa, jossa poliittinen päätöksenteko vaikuttaa merkittävästi työntekijöiden tai heidän sidosryhmiensä taloudelliseen tai sosiaaliseen tilanteeseen. Perjantaisen lakon kieltäminen ei olisi siis käytännössä vain mahdotonta, vaan tekemällä niin Suomi ottaisi samalla vakavia askeleita poispäin demokratiasta ja kansainvälisistä ihmisoikeussäädöksistä. Laittoman lakon huutelu on sitäpaitsi varsin puolueellista tilanteessa, jossa hallitus oli alkuperäistä sopimusta rikkonut osapuoli. Se kun kilpailukykysopimuksesta sovittaessa lupasi, ettei työttömyysturvasta lähdetä yksipuolisesti leikkaamaan. Eipä.

Ymmärrän, että monelle tavalliselle kansalaiselle lakko aiheuttaa ongelmia arkisten askareiden suorittamiselle. Toisaalta voidaan kysyä, mitä hyötyä on lakosta jolla ei ole minkäänlaisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan? Joko on unohdettu, että pääasiassa juuri työntekijöiden järjestäytymisen ansiosta työntekijöillä ylipäätänsä on tänä päivänä velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia työmarkkinoilla? Jos joku tässä vaiheessa kysyy, miten aktiivimalli muka vaikuttaa työntekijöiden oikeuksiin niin minäpä kerron: työttömien ajaminen kohti työpakkoa ilman kohtuullista korvausta heikentää jokaisen palkansaajan asemaa, kun palkallista työtä korvataan erilaisilla palkattomilla työkokeiluilla ja harjoitteluilla. Samalla turvaverkkoa puretaan tilanteessa, jossa työttömyys voi koittaa yt-neuvotteluiden myötä käytännössä kenelle tahansa työntekijälle. Eihän tämä nyt mitään rakettitiedettä ole. Jos lakko kuitenkin harmittaa, niin syytökset voi ihan surutta osoittaa mielipuolisesti valtaansa käyttävän hallituksen suuntaan.

"Nämä laulut on kaikuja saarelta, kukaan kuule vain ei vastarannalta."
Dingo - Perjantai (Sinä ja minä 1993)

Mahdoton yhtälö

Domino - Ivanacoi (CC0)

Työttömien aktivoiminen ja työllisyystilanteen parantaminen on yksi poliittisen päätöksenteon ikuisuuskysymyksistä. Työttömyyttä pidetään niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin piinaavana ongelmana. Työttömän näkökulmasta työelämän ulkopuolelle jääminen syrjäyttää ja eriarvoistaa, kun taas valtion taloudelle työttömät ovat painolasti, josta pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Vaikka keinot työttömyysongelmasta eroon pääsemiseksi eroavat vastaajasta riippuen reilusti, lähes poikkeuksetta jokainen ihminen näkee itse työttömyyden ongelmana. Työttömyystilannetta seurataankin jatkuvasti erilaisista graafeista, raportoidaan ja pyöritellään tilastoissa. Kun työttömyys sitten sattuukin nousemaan, on käsillä kriisin ainekset, joka täytyy nitistää heti alkuunsa. Jos työttömien määrä puolestaan laskee, poliitikot taputtelevat toisiaan olalle hyvin tehdystä työstä. Kysyitpä asiaa oikeastaan keneltä tahansa, vastaus ihanteelliseksi tilanteeksi on sama: täystyöllisyys, jossa jokainen kansalainen kantaa oman painolastinsa. Hallituksemme ajatuksissa tätä tavoitetta kohti päästään kuitenkin leikkaamalla työntekijöiden ja työttömien oikeuksia, pidentämällä työpäiviä, nostamalla eläkeikää ja lahjomalla yksityistä sektoria. Ajatus perustuu siihen, että jos yrityksillä on ylimääräistä varallisuutta ja työntekijöiden palkkaaminen on tarpeeksi edullista, yritykset kyllä ryhtyvät työllistämään nykyistä enemmän. Valtion velastakin päästään eron kunhan vain kiristetään vyötä ja tehdään enemmän töitä. Yhteiset talkoot, kaikki mukaan.

Tällainen ajattelumalli muodostaa kuitenkin mahdottoman yhtälön. Siitä tulee mieleen pikkulapsen lelu, jossa lapsi koittaa työntää neliönmuotoista palikkaa ympyränmuotoiseen reikään. Yksinkertainen totuus kun on tämä: teknologian, robotiikan ja automaation eksponentiaalinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa järkeviä töitä ei enää riitä kaikille. Yritykset käyttävät valtavia määriä rahaa entistä tehokkaampien innovaatioiden tekemiseen, joilla voidaan toimintaa optimoimalla karsia kuluista. Yrityksestä riippumatta työvoima on aina yksi kuluista merkittävimpiä, eli sellainen, josta jokainen voittoa tavoitteleva yritys haluaa aina karsia. Se ei ole yritysten tai yrittäjien vika, sillä lähes jokaisen yrityksen perimmäisenä tarkoituksena on jo lain määräämänäkin tuottaa omistajilleen voittoa. Uutta työvoimaa rekrytoidaan vain tilanteessa, jossa sen uskotaan tulevaisuudessa kasvattavan yrityksen liiketulosta ja mahdollistavan suuremmat voitot. Nykyisin kuitenkin melkein työtehtävästä riippumatta yksi henkilö pystyy tekemään koneiden avustamana moninkertaisen määrän töitä entisaikoihin verrattuna.

Ihmisten määrä ei kuitenkaan ole ainakaan Suomessa juurikaan kasvussa, joten paikallisilla markkinoilla ei ole hirveästi tilaa myynnin lisäämiselle. Yksittäiset yritykset voivat tietenkin kasvattaa markkinaosuuttaan, mutta lisäys tulee väkisinkin jonkun toisen yrityksen markkinaosuudesta. Tuottojen kasvattamiseksi onkin usein helpompaa ja riskittömämpää pyrkiä tuottamaan sama määrä tuotteita tai palveluita tuotantokuluja karsimalla, eli työvoimaa vähentämällä. Maailmanlaajuisilla markkinoilla kasvua on tietenkin vielä tarjolla, mutta maailman väestökään ei kasva ikuisesti. Ilman suurempia maailmanlaajuisia mullistuksia jossakin vaiheessa saavutaan väkisinkin pisteeseen, jossa tuotantotehokkuus vain jatkaa kasvuaan, vaikka kuluttajia on aikaisempaa vähemmän. Ihminen on kuitenkin tarvitsemiensa resurssien suhteen koko maailman tuotantopotentiaaliin verrattuna aika vaatimaton. Vaikka tuotteet ja palvelut olisivat aina vain entistä halvempia, yksi ihminen ei kuitenkaan tarvitse niitä hirveästi kulutuskapasiteettiaan enempää.

Jos hallitus haluaisi oikeasti päästä tilanteeseen, jossa mahdollisimman suuri osa väestöstä voisi osallistua yhteiskunnan kustannuksiin työtä tekemällä, täytyisi tehdyn politiikan olla täysin päinvastaista. Eläkeikää pitäisi laskea, työpäiviä tai työviikkoja lyhentää ja poliittista päätöksentekoa kohdistaa kaikista heikoimmassa asemassa olevan väestön ostovoiman palauttamiseksi. Markkinaliberalistiseen ajatteluun hullaantuneessa politiikassa tällaista käännöstä on kuitenkin turha odottaa. Koska hallitus on päättänyt tehdä kaikki päätökset lyhytnäköisen yritysten paapomisen näkökulmasta, täytyy politiikan ymmärtämiseksi ottaa ajattelussa sama lähtökohta. Yrityksille lyhyemmät työpäivät ja täystyöllisyys ovat molemmat ongelmia. Ensinnäkin lyhyemmät työpäivät nostaisivat väkisinkin palkkauskustannuksia, sillä ammattiliitot eivät tulisi ikinä suostumaan lyhyemmistä työpäivistä tarpeeksi merkittäviin palkanalennuksiin. Tähän eivät suostu myöskään nykyisin työssä olevat, sillä se pienentäisi jo valmiiksi monen vaatimattomia tuloja. Sillä kasvattaisivatko lyhyemmät työpäivät jopa työntekijöiden tehokkuutta, kuten monissa tutkimuksissa on todettu, ei ole asian suhteen juurikaan merkitystä. Toisekseen jokaisen uuden työntekijän kouluttaminen, perehdytys ja sitouttaminen on yrityksille aikaa ja rahaa vievä prosessi. Tätä esimerkiksi Sipilä joko ei tajua, tai koittaa kerätä ristiriitaisia irtopisteitä mollaamalla yritysten työllistämishalua aktiivimallin toimimiseksi. Mitä vähemmän yrityksillä on työntekijöitä halutun tavoitteen saavuttamiseksi, sitä helpompaa ja kannattavampaa se on lähtökohtaisesti yritykselle. Yritykset kuitenkin joutuvat toimimaan lain puitteissa, joten ongelma ei ole yrityksissä, vaan lainsäädännössä.

Voi tuntua nurinkuriselta ajatella, että työttömyyden pieneneminen olisi yritysten näkökulmasta ongelma. Mitä useampi henkilö elättää itsensä palkkatuloilla, sitä enemmän markkinoilla on myös ostovoimaa ja tilaa investoinneille. Kysymys on kuitenkin ennenkaikkea vallasta. Mitä enemmän Suomessa on työttömiä avoimiin työpaikkoihin verrattuna, sitä enemmän valtaa yrityksillä on. Elinkeinoelämän keskusliitto nostaa agendalleen uskollisesti paikallisen sopimisen merkitystä työttömyysongelman ratkaisemisessa. Säännöllisin väliajoin lausunnoista esille pulpahteleva "paikallinen sopiminen" onkin tämän valtarakennelman ytimessä. Se sopii yrityksille erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa työttömiä on paljon ja avoimia työpaikkoja vähän. Kun kilpailu melkein mistä tahansa työstä on kovaa, voivat yritykset paikallisen sopimisen nimissä rekrytoida henkilöitä, jotka suostuvat tekemään töitä mahdollisimman pienellä korvauksella. Jos taas elettäisiin täystyöllisyyden utopiassa, valta kääntyisi työntekijälle. Jos avoimia työpaikkoja olisi enemmän kuin koulutettua työvoimaa, ja sitä kautta kilpailu osaavasta työvoimasta kovaa, voisivat hakijat neuvotella itselleen parempia työehtoja. Onkin sinänsä hullunkurista, että yritysjohtajien ennätyspalkkoja perustellaan juuri samalla periaatteella. Osaavista tekijöistä on kova kysyntä ja tehokkaan johtajan sitouttaminen mahdollisimman hyvällä palkkauksella johtaa parempiin tuloksiin. Sama ei kuitenkaan koske kaikkia vaihdettavissa olevia perusduunareita tuotannon tai palveluiden ytimessä.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ongelma on siinä, että keinot vaikuttaa tuntuvat monesti olevan vähissä. Hallitus on miehitetty liikemiehillä, joista esimerkiksi Juha Sipilän nousu miljonääriksi on malliesimerkki yhteiskunnan vedättämisestä hyväveli -verkostolla omaksi eduksi. Tuloerojen kasvaminen on pieni murhe todellisen ongelman, eli varallisuuserojen kasvun rinnalla. Varakkailla on selvästi köyhiä enemmän vipuvoimaa vaikuttaa valtion päätöksentekoon, joko lobbaamalla tai mainostamalla talousliberalistisen ajattelun yksipuolista totuutta, tai suoraan tukemalla haluamiensa poliitikkojen uudelleenvalintaa. Suomalaisessa politiikassa onkin tapana, että ensin yksi pääministeri käy vedättämässä kansaa, jonka jälkeen suunta on palkintotyöhön Eurooppaan hyvin hoidetusta puhalluksesta. Missäköhän Sipilä vaikuttaa parin vuoden päästä?

Demokratian näkökulmasta tässä ei oikein auta muu kuin kannustaa erityisesti niitä vähempiosaisia ja heikommin koulutettuja, eli kaikista yleisimpiä vaaleissa nukkujia, ahkerammin vaaliuurnille ja äänestämään puolueita, joille he ovat muutakin kuin numeroita tilastojen riesana. Eiköhän viisitoista vuotta Kokoomusta ja Keskustaa ole jo kertonut kaiken olennaisen siitä, kenen pöydässä oikeasti istuvat. Olisikohan jo aika kokeilla jotakin muuta?

"Me jäätiin rannalle, miettimään osaamme."
Tehosekoitin - Syntynyt köyhänä (Köyhät syntiset 1997)

Kansan palvelijat

Puppet - Yomare (CC0 1.0)

Sana ministeri juontaa juurensa latinalaiseen sanaan minus (vähemmän), joka jatkettuna muotoon minister tarkoitti alempiarvoista tai palvelijaa. Keskiajalla se alkoi vakiintua vanhoissa englannin ja ranskan kielissä tarkoittamaan köyhälistön ja aatelisten väliin jäävää ministerialis -luokkaa, jonka tehtäväksi jäi hoitaa hallinnollisia töitä, joihin aatelisilla ei itsellään ollut aikaa. Sittemmin sana on monissa maissa vakiintunut tarkoittamaan erityisesti julkishallinnon viroissa palvelevia korkeampia virkamiehiä ja -naisia. Ministerin eteen sitten lisätään erilaisia titteleitä riippuen miten tärkeästä tehtävästä oikein on kyse. Suomessa sanalla on kuitenkin varsin erilainen merkitys. Täällä ministeri ei ole kansan palvelija, vaan rahvaan yläpuolelle asettuva isäntä, jolla ei ole mitään tarvetta perustella päätöksiään alamaisilleen.

Kun pääisäntä Juha Sipilä nimesi vuonna 2017 työryhmän tehtävänään laatia esitys työllisyyden lisäämiseksi ja työttömyyden keston lyhentämiseksi, harva osasi ennustaa minkälainen Frankensteinin hirviö oli syntymässä. Mary Shelleyn romaanissa yksinäisyydestä kärsivä Frankenstein haluaa ansaita ihmisten hyväksynnän, mutta menettää lopulta toivonsa ja muuttuu pahaksi vihaten sekä itseään että luojaansa. Vika ei kuitenkaan ole varsinaisesti itse Frankensteinin, sillä ihmiset kammoksuvat tätä kuvottavan ulkomuotonsa vuoksi. Samaa voisi sanoa työryhmän laatimasta aktiivimallista. Jokainen varmasti hyväksyy sen tosiasian, että työttömän täytyy ottaa vastuuta omasta tilanteestaan. Työttömien aktiivisuutta pitää lisätä ja pääsyä työmarkkinoille helpottaa. Siinä missä Frankensteinin hirviö kasattiin kokeena palasista, myös aktiivimalli on yksi byrokraattinen sillisalaatti. Itse perimmäinen ajatus työllisyyden lisäämisestä on hyvä, mutta se kasattiin niin kammottavaan muotoon, ettei sitä voi jaloista aatteistaan huolimatta hyväksyä.

Jo ennen aktiivimallin käsittelyä eduskunnassa se tyrmättiin useiden asiantuntijoiden toimesta. Kansaneläkelaitoksen lakimies Antti Ristimäki nosti asiantuntijalausunnossaan heti esille aktiivimallin ongelmallisuuden tilanteessa, jossa työttömyysetuuden saajalla ei ole tosiasiallisesti mahdollisuutta täyttää aktiivimallin asettamia ehtoja. Oikeustieteen tohtori Jaana Paanetoja puolestaan totesi hallituksen esityksen olevan ristiriidassa perusoikeuksien kanssa ja toivoi asian tulevan esille perustuslakivaliokunnassa. Näin myös tapahtui, sillä perustuslakivaliokunta lausunnossaan analysoi, että "- koska työttömillä ei edellä todetuista ja erilaisista yksilöllisistä syistä ole yrityksistään huolimatta välttämättä mahdollista täyttää lain tarkoittamaa aktiivisuusvaatimusta, ehdotusta ei voida pitää perustuslain kannalta ongelmattomana." Aktiivimalli osoittautuikin ristiriitaiseksi ainakin perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuutta, 18 §:n oikeutta työhön ja elinkeinonvapautta sekä 19 §:n oikeutta sosiaaliturvaan koskevan perusoikeussääntelyn osalta. Aktiivimallia vastustavan tai kritisoivan asiantuntijalausunnon antoivat muunmuassa myös Työttömien keskusjärjestö ry, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Akava ry, SAK ry, Työttömyyskassojen yhteisjärjestö ja STTK ry. Sen ongelmallisuutta nykyisessä muodossaan kommentoivat lisäksi SOSTE:n, Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja Kainuun TE-toimiston asiantuntijalausunnot. Aktiivimallia kannattivat Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen yrittäjät ry. Viimeisin kertonee oleellisen.

Lukemattomista mallia kritisoivista lausunnoista ja perustuslakivaliokunnan huomautuksista huolimatta aktiivimalli puskettiin läpi hallituspuolueiden toimesta eduskunnassa äänin 103-89. Lakiehdotusta ei kannattanut yksikään sosiaalidemokraatti, vihreä, vasemmistoliittolainen, perussuomalainen, RKP tai kristillisdemokraatti. Sitä puolestaan kannattivat kaikki kokoomuslaiset, keskustalaiset ja siniset. Lain ongelmallisuus näkyi olleen hallituksen tiedossa, sillä kun lakia käsiteltiin eduskunnassa, joutui oppositio kritisoimaan lakia tyhjälle salille. Luulisi, että edes vastuuministeri Pirkko Mattila olisi viitsinyt saapua paikalle kuuntelemaan lain käsittelyä. Vastuuministerin mielestä täysistuntoa tärkeämpää oli kuitenkin pääseminen savusaunaan. Siksipä ei siis juurikaan ihmetytä, kun samainen ministeri kommentoi aktiivimallin kumoamista vaativan kansalaisaloitteen nostattamaa mediamylläkkää sanomalla, ettei kommentoi asiaa julkisesti. Satojen tuhansien ihmisten elämään vaikuttavia lakeja kyllä voidaan säätää, mutta perusteluja ei saa julkisesti edes vastuuministeriltä. Ei taida ministeri Mattilalle olla tuttu valtioneuvoston kanslian ministerin käsikirja? Ministerien toimintaa ohjaavia säädöksiä ja periaatteita koskevassa kolmannessa luvussa kun sanotaan hyvän hallinnon takeiksi sekä käsittelyn julkisuus, että oikeus saada perusteltu päätös. Myönnettäköön, että kyseessä on tosiaan hyvän hallinnon takeet. Huonosta hallinnosta ei puhuta sanallakaan. Voidaan siis sanoa Mattilan olevan siltä osin turvassa.

Vaikka aktiivimallin valmistelu, läpi puskeminen ja ministerien reagointi sitä seuranneeseen mediapyöritykseen on ollut lähinnä tragikoomista seurattavaa, ei tilanne juurikaan naurata. Siinä missä aktiivimalli puskettiin läpi vastusteluista huolimatta, tehtiin sama aikaisemmin jo tulojen ja varallisuuden seuraamista vaikeuttavan hallintarekisterin kanssa. Se puskettiin läpi Verohallinnon ja Keskusrikospoliisin lausunnoista huolimatta, joiden mukaan se hankaloittaa viranomaisten toimintaa harmaan talouden, talousrikosten ja veronkierron selvittelyssä.

Näiden päätösten nojalla hallituksemme, ja siinä sivussa monet selvästi päätöksiin perehtymättömät kansanedustajamme, ovat osoittaneet täydellistä välinpitämättömyyttä tilannetta paremmin ymmärtävien tahojen asiantuntijalausuntoihin lakeja säätäessään. Ministerit ovat osoittaneet olevansa kansan ja asiantuntijoiden yläpuolella samanlaisena suvereniteettina, kuin valistusfilosofi Thomas Hobbes kirjassaan Leviathan kuvaili. Siinä missä Hobbes kuvaili suvereniteetin vallan perustana kansalaisten tekemää yhteiskuntasopimusta, operoi osa ministereistämme noin kahden prosentin kannatuksella. Se on demokratian irvikuva, jonka voisi kuvitella löytyvän jostakin huonosta komediasta. Valitettavasti tuolla komedialla on merkittävät seuraamukset tavallisten suomalaisten elämässä, sillä hallitus ei ole vielä lähellekään valmis asioiden sotkemisoperaatiossaan. Seuraavaksi luvassa näyttäisi olevan lisää työttömien kyykyttämistä ja rikkaiden hyysäämistä. Muistan ajatelleeni Stubbin ja Kataisen hallitusten kohdalla, ettei tämä tästä ainakaan enää voi hullummaksi muuttua. Väärässä olin, meno muuttuu vain jatkuvasti kaistapäisemmäksi. Varsinaisia kansan palvelijoita nuo meidän ministerimme.

"Tässä on kopla ja kummisetä, pönäkästi koplaansa ohjaa."
Irwin Goodman - Kopla ja kummisetä (Keisari Irwin 1979)

Hyvinvointivaltion joutsenlaulu

The Dying Swan - Lowell Hendrix (CC BY 2.0)

Sanakirjamääritelmän mukaan hyvinvointivaltio on sellainen valtio, jossa on korkea kansalaisten elintaso ja hyvin järjestetty sosiaaliturva. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hyvinvointivaltiota rakennettiin Suomessa systemaattisesti lainsäädännöllä, jonka pyrkimyksenä oli taata mahdollisimman monelle tasa-arvoinen koulutus, terveydenhuolto ja pakolliset elinkustannukset kattava sosiaaliturva. Perustuslain 19 § mukaisesti jokaisella on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Tämän hyvinvointivaltiomallin hedelmiä kerättiin 2000-luvun alussa, kun Suomi sijoittui ihan maailman huipulle niin kirjoitustaitoa, matemaattista kuin tieteellistä osaamistakin mittaavissa PISA-kokeissa. Tuloeroja mittaava gini-kerroin oli ennätyksellisen alhainen, sen pysyessä 21% tuntumassa 70-luvulta 90-luvun loppuun asti. Velkaa valtiolla oli noin 63 miljardia euroa, sen ollen noin 45% vuosittaisesta bruttokansantuotteesta. Suomi keräsi valtavasti huomiota kansainvälisessä mediassa tasa-arvon lintukotona ja yhtenä maailman parhaimmista ja turvallisimmista valtioista elää. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hallituspolitiikassa on kuitenkin tehty täydellinen suunnanmuutos, jossa aikaisemmin rakennettua hyvinvointimallia on ryhdytty askel askeleelta purkamaan. Työntekijän oikeuksia on pienennetty kilpailukykysopimuksella, työttömän oikeuksia aktiivimallilla, opiskelijan oikeuksia opintotukiuudistuksella ja julkinen terveydenhuolto yritetään kaikin keinoin rampauttaa juostenkustulla sote-uudistuksella. Kaikkea tätä on perusteltu sillä, että Suomi elää yli varojensa, velkaa on liikaa ja kestävyysvaje sietämätön.

Aloitetaan ensimmäiseksi siitä, että Suomi ei ole kotitalous, vaikka poliitikot sanoisivat mitä. Sen taloutta ei voi yksinkertaistaa tällaisiin heittoihin kuten "yli varojen eläminen" tai "liikaa velkaa". Olen kirjoitellut siitä jo aikaisemmin kirjoituksessani valtion velasta, mutta velkaantuminen korreloi aina varallisuuden kanssa. Mitä enemmän maailmassa on velkaa, sitä enemmän on myös varallisuutta. Valtion näkökulmasta tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta sitä, että julkisen sektorin velkaantuessa yksityinen sektori vaurastuu. Ja kun poliitikoilla olisi ollut mahdollisuus korjata tätä epäsuhdannetta tekemällä tuloeroja pienentävää politiikkaa, keskittämällä lisää resursseja harmaan talouden ja veronkierron estämiseen, ja investoimalla valtion varallisuutta tuottavaan omaisuuteen, tehtiin täysin päinvastaista. Yhteisöjen tuloveroa laskettiin 24,5 prosentista 20 prosenttiin, hallintarekisteriä koskeva uudistus puskettiin läpi väkisillä, veronkiertäjät pyritään jatkuvasti armahtamaan tehokkaalla katumisella ja valtion tuottavaa omaisuutta enenevissä määrin yksityistämään tai yhtiöittämään. Valtion velkaantumista ja tuloerojen jatkuvaa kasvua voitaisiin hidastaa suuntaamalla leikkaukset ja veronkorotukset kaikista hyvätuloisimmalle osalle väestöstä, ja tukemalla ostovoimaa parantamalla vähävaraisten ja työttömien asemaa. Hallituksemme tekee kuitenkin juuri päinvastoin. Vähävaraisen vähistäkin tuloista leikataan, samalla kun hyväosaisille tarjotaan jatkuvasti uusia keinoja verotuksen minimoimiseksi. Kaikki tämä perustellaan sillä iänikuisella (ja loputtomia kertoja vääräksi todistetulla) trickle-down teorialla, jonka mukaan rikkaat tuovat hyvinvointia työpaikkoja luomalla. Vaan kun eivät tuo. Työpaikkoja luovat kuluttajat, jotka muodostavat mahdollisuuksia liiketoiminnan harjoittamiselle. Yritykset eivät investoi, jos kuluttajilla ei ole ostovoimaa. Ei vaikka kuinka verokevennyksillä tai yritystuilla lahjottaisiin.

Julkisessa keskustelussa esimerkiksi työttömyys ja työttömien tilanne on saatu käännettyä työttömien omaksi syyksi. Iltapäivälehdet etsivät säännöllisin väliajoin haastateltavaksi jonkun työttömän, jolla ei ole kiinnostustakaan työllistyä. Aika menee tietokonepelejä pelatessa ja kaljaa juodessa. Kun muita menoja ei ole, tuolla vähäisellä työmarkkina- tai toimeentulotuella pärjää kyllä. Näistä artikkeleista nousee aina haloo, jossa kaikki työttömät leimataan laiskoiksi työnvälttelijöiksi, joiden tuet pitäisi ottaa kokonaan pois. Suositun blogisivusto Salkunrakentajan kyselyssä aktiivimallin toimivuudesta, eräs kommentoija luonnehti työttömiä saamattomiksi tissiposkiksi, joiden on jo aikakin ryhtyä kantamaan osansa yhteiskunnan menoista. Samalla valmistellaan polkua aktiivimallin kautta kohti erityisesti Kokoomuksen suosimaa paikallista sopimista, jossa työnantaja voisi neuvotella työehdoista vapaammin työntekijän kanssa. Koska nykyisessä tilanteessa työntekijällä ei useinkaan ole varaa neuvotella työehdoista, tulee tämä johtamaan yritysten ehdoilla saneltavaan matalapalkka-alojen nousuun. Kokoomuksen mielestä työntekijäjärjestön kanssa neuvottelu on liian vaivalloista, koska niillä on yleensä tapana vaatia osa eduista myös työntekijöille. Ajatella!

Suurin ongelma tällaisen poliittisen kehityksen pysäyttämiseksi on siinä, että kansa on sujuvasti harhautettu miettimään ihan muita asioita. Esimerkiksi kohuttu aktiivimalli meni koko käsittelynsä ajan lähes täydessä mediapimennossa, kun media keskittyi ruotimaan alkoholilain mahdollisia vaikutuksia. Asia nousi tapetille vasta, kun mallin kumoamista vaativa kansalaisaloite keräsi uudelleenkäsittelyyn tarvittavat 50 000 ääntä reilussa viikossa. Toinen ongelma on siinä, että ihmisillä tuntuu olevan hankaluuksia erottaa yksilöiden tilannetta koko kansaa koskevasta lainsäädännöstä. Esimerkiksi työttömien aktivointimallia perustellaan sillä, että onhan työttömällä velvollisuus pyrkiä omatoimisesti työllistymään sosiaaliturvan saamiseksi. Eihän kukaan voi vain saada tuloja mitään tekemättä, samalla kun muut paiskivat töitä! Näkökulma on itsessään ihan ymmärrettävä ja oikeutettu, mutta se jättää kokonaan huomioimatta tällaisen lainsäädännön vaikutukset kokonaisuutena. Tilastokeskuksen tekemän arvion mukaan työttömiä oli vuoden 2017 marraskuussa 190 000 ja avoimia työpaikkoja 34 300. Ei tarvita kovinkaan kummoista matikkapäätä ynnäämään, että vaikka kaikki työttömät osoittaisivat haluttua aktiivisuutta työnhaussa, neljä viidestä työttömästä jäisi silti ilman työpaikkaa. Todellisuudessa luku on vieläkin suurempi, sillä esimerkiksi erilaisia osa-aikaisia tai satunnaisia työntekijöitä ei huomioida työttömyystilastoissa. Huolimatta siitä, että he monesti hakevat työttömien kanssa samoja työpaikkoja. Aktiivimalli ei siis tule tekemään työllisyysasteelle suurtakaan muutosta, vaan se leikkaa systemaattisesti monen työttömän sosiaaliturvaa. Se lieneekin ensimmäisiä Suomessa säädettyjä lakeja, jossa tilanteen uhria rangaistaan uhrina olemisesta.

Yhteiskuntafilosofi John Rawls esitti oikeudenmukaisen yhteiskunnan perustaksi oman oikeudenmukaisuusteoriansa. Oikeudenmukaisuusteorian alkuasetelmaksi Rawls esittää tietämättömyyden verhoa, jonka takaa oikeudenmukaisuuden periaatteet tulisi muodostaa. Tietämättömyyden verho on ajatuskoe, jossa ihmisen tulisi valita yhteiskunnan periaatteet tietämättä mihin yhteiskuntaluokkaan tulee itse kuuluvansa. Ajatuskoe johtaa tulokseen, jossa esimerkiksi ihonvärillä, sosiaalisella statuksella, varallisuudella tai sukupuolella on mahdollisimman vähän merkitystä yksilön oikeuksien, mahdollisuuksien ja vapauksien toteutumisessa. Haluaisitko sinä, että vähempiosaisista ja sairaista pidettäisiin mahdollisimman hyvää huolta, silläkin edellytyksellä että yksilön mahdollisuus rikastumiseen saattaisi hankaloitua? Vai olisiko tärkeämpää, että jokainen on asemastaan huolimatta omillaan ja oman onnensa seppä? Jos nyt syntyisit uudestaan yhteiskuntaan, tietämättä lainkaan sukupuoltasi tai ihonväriäsi, onko sinulla jotain synnynnäisiä tai perinnöllisiä sairauksia, tai köyhät vai varakkaat vanhemmat, minkälainen sen yhteiskunnan tulisi olla?

Minulle tuon ajatuskokeen lopputulos on selvä. Nykyinen hallituspolitiikka luo eriarvoisuutta, kasvattaa tuloeroja, heikentää yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä, jakaa kansaa kohti perinnöllistä luokkayhteiskuntaa ja samalla murentaa vuosikausia rakennettun hyvinvointivaltion perustaa. Tuon politiikan taustalla on parempaan asemaan päässeiden yksilöiden tavoite turvata oma selustansa ja ajaa omia etujaan (näennäisesti vaikeaselkoiseen talousjargoniin häivytettynä), jossa pohjoismaisen universalismin aate nähdään vain kapulana rattaissa. Siitä tulee mieleen sosiaalipsykologi Paul Piffin tekemä sosiaalinen tutkimus, jossa tutkimuskohteet laitettiin pelaamaan monopolia, jota oli heidän tietämättään peukaloitu pakottamaan toinen pelaaja voittajaksi. Pelaajat, jotka eivät tienneet pelaavansa voittavalla puolella, alkoivat uskoa pelin edetessä yhä enemmän ja enemmän voittamisen olevan heidän oman erinomaisuutensa ansiota. Sama on nähtävissä myös oikessa elämässä. Varakkailla ja hyväosaisilla on lähes poikkeuksetta taipumusta ajatella, että varallisuus on ansaittu täysin omalla ahkeruudella ja hyvillä päätöksillä. Samalla ajatellaan, että kaikilla muillakin olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä parempaan asemaan, jos vain tekisivät enemmän töitä ja olisivat fiksumpia. Todellisuudessa varallisuusasema periytyy entistä voimakkaammin ja jokaisen menestystarinan taustalla on satoja muuttujia. Omilla toimilla on tietenkin vaikutusta, eikä tarkoituksenani ole vähätellä kenenkään menestystä. Yhteiskuntaamme kuitenkin muutetaan jatkuvasti kohti mallia, jossa menestys on mahdollista entistä pienemmälle osalle väestöstä. Se ei ole hyväksyttävä suunta kehitykselle. Jatkuessaan se on kerran kukoistaneen hyvinvointivaltion joutsenlaulu.

"On enää valokuvat kellastuneet - ne selaat taas uudelleen, ja taas uudelleen."
Yo - Joutsenlaulu (Nuorallatanssija 1984)

Kohti Kokoomushallitusta (jälleen kerran)

Gallup Joulukuu 2017 - Helsingin Sanomat

Vaikka seuraaviin eduskuntavaaleihin onkin aikaa noin puolitoista vuotta, jäi Hesarin viimeisin kannatus-gallup alitajuntaani vaivaamaan. Huolimatta lukuisista viimeaikoina tehdyistä ja suunnitelluista eriarvoisuutta lisäävistä uudistuksista, olennaisimpina kilpailukykysopimus, opintotukiuudistus, erilaiset työttömien aktivointimallit, suunnitteilla olevat tiestön ja rautateiden yhtiöittämiset ja sote-uudistus, Kokoomuksen kannatus jatkaa kasvamistaan. Se ei sinänsä ole itsessään ihme, sillä Kokoomus on profiloitunut erityisesti yrittäjien, työllistäjien ja hyvätuloisten puolestapuhujana. Kaikki tehdyt uudistukset ovat helpottaneet yrityksiä kulujen karsimisessa ja mahdollistaneet suurempien voittojen tekemisen. Niinpä siis jokainen itseään hyvätuloisena pitävä asettuu mielummin Kokoomuksen kelkkaan, huolimatta siitä, onko Kokoomuksen politiikasta itselle etua vai ei. Tärkeämpää on asettaa itsensä asemaan, jossa uskotellaan kuuluvansa tähän jatkuvasti pienenevään hyväosaisten joukkoon.

Kokoomuksen tärkein peluri on viimeisen noin kahden ja puolen vuoden aikana ollut Keskustan Juha Sipilä, joka on yritysjohtajan elkein ajanut läpi "pakollisia" uudistuksia suoraan Kokoomuksen oppikirjasta. Hallintarekisteriuudistus puskettiin läpi väkisillä, ja leikkauksia vähäosaisille tehtyihin tulonsiirtoihin on tehty järjestelmällisesti. Kaikkea tätä on perusteltu velkaantumisen aiheuttaneella pakkotilanteella, joka ei jätä muita vaihtoehtoja. Tätä "yli varojen" elämistä alkoi ensimmäisenä lobata kuuluvasti 2011 pääministeriksi valittu Kokoomuslainen Jyrki Katainen, jota seuraava Kokoomuspääministeri Alexander Stubb sitten jatkoi saumattomasti. Sipilä on sittemmin hypännyt samaan kelkkaan, samaa mantraa hokien. Tästä velkaantumisesta on syytetty edellisiä hallituksia, liian kovaa verotusta, kallista hyvinvointimallia, vasemmistoa, sosiaalidemokratiaa, maahanmuuttajia ja milloin mitäkin. On sinänsä aika huvittavaa, että jokainen hallitus viimeisen kymmenen vuoden aikana on syyttänyt velkaantumisesta erityisesti edellisen hallituksen kyvyttömyyttä vaikuttaa tilanteeseen. Ja jos katsotaan, mitkä puolueet hallitusta ovat viimeiset viisitoista vuotta vetäneet, niin sieltä löytyy aina ne kaksi samaa: Kokoomus ja Keskusta. Kun siis seuraavissa eduskuntavaaleissa Kokoomus tai Keskusta esiintyy taas puolueena, joka tulee pysäyttämään velkaantumisen, lisäämään työpaikkoja ja tuomaan hyvinvointia kaikille, kannattaa muistaa kuka vallitsevasta tilanteesta on ennenkaikkea vastuussa.

Vaikka varsinkin viimeiset kymmenen vuotta on tehty jatkuvasti kipeitä leikkauksia liittyen työehtoihin, opiskelijoiden asemaan, terveydenhuoltoon ja sosiaalietuuksiin, ei velkaantumista ole saatu käännettyä laskuun. Sen sijaan velkaa on enemmän kuin pitkään aikaan koskaan aikaisemmin. On tietysti epäreilua syyttää velkaantumisesta pelkästään Kokoomusta ja Keskustaa, sillä erityisesti 2007 alkanut globaali finanssikriisi ajoi useita Euroopan valtioita ahdingon partaalle. Jokainen kansantaloudesta jotakin ymmärtävä kuitenkin tajuaa, ettei velkaantumista pysäytetä, tai tuottavuutta lisätä ihmisten ostovoimasta leikkaamalla. Työehtoihin ja palkkoihin tehdyt leikkaukset eivät työllistä yhtään enempää ihmisiä, jos yrityksillä ei ole syitä tehdä uusia investointeja. Kaikki näistä leikkauksista saadut hyödyt ovat valuneet suoraan yrityksille, jotka ovat jakaneet ne samantien ulos omistajilleen osinkoina. Vaikka myyntiä ei ole tehty sen enempää, on voittoja pystytty kasvattamaan kuluja minimoimalla. Ja koska suurempien voittojen tavoittelu investointeja tekemällä on vallitsevassa taloustilanteessa hankalaa, ovat yritykset tyytyneet maksamaan omistajilleen ennätysosinkoja. Huolimatta siitä, että erityisesti Kokoomus on vuosikausia lobannut "trickle-down" -käsitteen puolesta, jossa yritysten tukeminen kasvattaa työllisyyttä ja tuo hyvinvointia kaikille. Vaan kun ei tuo.

Koska kansantaloustiede ei ilmeisesti suostu luopumaan ajattelumallistaan, jossa koko talous kuvataan talouskasvun näkökulmasta, ja toimivat yritykset nähdään suurimpina yhteiskunnallisina hyväntekijöinä, ajattelin nyt kirjoittaa erilaisen näkökulman. Oikeastaan on ehkä parempi, jos annan palkitun taloustieteen tohtorin Thomas Pikettyn puhua puolestani. Kirjassaan Pääoma 2000-luvulla Piketty jakaa talouskasvun osuvasti sekä demografiseen, että taloudelliseen komponenttiin. Se tarkoittaa sitä, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä nopeampaa on myös talouden kasvaminen. Ja puolestaan kun väestön kasvu hidastuu, hidastuu samalla myös talouskasvu. Vahvalla väestönkasvulla on tasa-arvoistava vaikutus, sillä se vähentää aiemmilta sukupolvilta perityn varallisuuden merkitystä. Jokaisen sukupolven on jossain mielessä luotava oma maailmansa. Kun väestönkasvu puolestaan pysähtyy, kasvaa aikaisempien sukupolvien kartuttaman pääoman painoarvo. Tästä voidaan tehdä suora yhteys myös talouskasvuun - kun talouskasvu hidastuu tai pysähtyy, aikaisemmin omistetun pääoman merkitys kasvaa. Väestönkasvun hidastuessa tulevaisuudessa, on Piketty esittänyt mahdollisuudeksi talouskasvun jäävän alle 0,5% vuositasolle 2050-luvulta eteenpäin. Siinä on aika suuri ero siihen, kun tänä päivänä alle 2% vuosittaista talouskasvua pidetään huonona ja kauhistellaan.

Syy miksi nostin talouskasvun merkityksen esille kirjoituksessani on se, että sillä on valtava merkitys siihen, millä tavalla talous tulee toimimaan erilaisilla markkinoilla. Maissa, joissa väestön määrä kasvaa hitaasti tai jopa pienenee, yksityisen pääoman määrä kasvaa suhteessa julkiseen pääomaan. Kasvun hidastuessa yritykset alkavat uusien investointien sijasta leikata entistä enemmän kuluista pitääkseen jo aikaisemmin saavutetut voitot ennallaan. Tämä johtaa siihen, että pääoman tuotto suhteessa pääoman kokoon kasvaa, joka puolestaan johtaa siihen, että pääoma keskittyy yhä pienemmälle ja pienemmälle osalle väestöstä. Väestön koon pienentyessä nämä aikaisempien sukupolvien kerryttämät pääomat siirtyvät suoraan perillisille, jotka voivat jatkaa pääoman kerryttämistä entisestään. Ne, jotka sattuvat syntymään huonompaan asemaan, joutuvat taistelemaan jatkuvasti hankalampia olosuhteita vastaan, koska ihminen ei työtä tekemällä tienaa ikinä nopeammin kuin pääoma. Nykyiset olosuhteet tulevat väkisinkin kasvattamaan tuloeroja ja muodostamaan luokkayhteiskuntia, joissa synnytty asema määrittää entistä vahvemmin aseman myös tulevaisuudessa. Tällaisiin olosuhteisiin kasvaminen tekee ihmisistä kyynisiä ja kasvattaa radikaalisten liikkeiden suosiota.

On siis vaikea järjellisesti ajatella, miksi Kokoomuksen kannatus on yli 20 prosentin luokkaa, kun sen ajama kapitalistinen ideologia ajaa viimekädessä paljon pienemmän väestön asiaa. Kokoomuksen kannattajien keskuudessa onkin menossa jatkuva tuolileikki, johon kannattajat eivät edes itse tajua osallistuvansa. Ajamalla uudistuksia, joilla heikennetään työntekijöiden asemaa, pienennetään yritysten investointihalukkuutta ja mahdollistetaan ennätysosinkojen jakaminen, luodaan yhteiskuntaa, jossa pääoma tulee kertymään aina vain pienemmälle osalle väestöstä. Moni niistä, joka pitää itseään nyt hyväosaisena, tulee tipahtamaan pois leikistä, kun tuoleja ei enää riitäkään kaikille. Jossain vaiheessa jo nyt keskustelussa näkyvä radikalisoituminen tulee näkymään entistä enemmän myös katukuvassa, kun pakkotyöhön pakotetut palkattomat työttömät ja muut vähempiosaiset lopultakin kyllästyvät pienen porukan jatkuvaan ahterin parruttamiseen, ja alkavat vaatia oikeuksiaan oman käden kautta. Todennäköisesti tämä eriarvoisuus saadaan kuitenkin laitettua maahanmuuttajien, vasemmistosuvakkien tai natsien syyksi, jonka jälkeen kansa tappelee keskenään herrojen nauraessa partaansa. Ja sitten tulee taas Kokoomus pelastajana paikalle, luvaten tarjota töitä ja hyvinvointia kaikille. Pieni präntti vaan jää kansalta lukematta. Se missä sanotaan: töitä kyllä riittää, kunhan osa tekee palkatta.

"How many times can a man turn his head, pretending he just doesn't see?"
Bob Dylan - Blowin' In The Wind (The Freewheelin' Bob Dylan 1963)

Joko olisi syytä huolestua?

The Sleep of Reason - August Brill (CC BY 2.0)

Itsenäisyyspäivän juhlintaan mahtui muutakin kuin linnanjuhlat, puolustusvoimien paraatit, sankarivainajien kunnioittamiset ja jumalanpalvelukset kirkoissa. Se toi ensimmäistä kertaa oikeasti esille sen, miten paljon kannatusta kansallissosialismilla uhkaa olla maassamme. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että kymmenen vuoden päästä uusnatsit marssivat avoimesti kulkueessa kaduilla, olisin nauranut päin naamaa. Olinhan juuri silloin opiskellut juurta jaksain toisen maailmansodan tapahtumat, syyt ja jälkiseuraukset. Natsi oli jo sanana sellainen, että jopa kaikista radikaaleimmat oikeistolaiset varoivat sen käyttämistä. Miten kukaan muka kehtaisi 2010-luvulla avoimesti kannattaa yhtäaikaa rotuoppia, juutalais- ja muukalaisvastaisuutta, sekä homoseksuaalisuuden ja demokratian vastustamista? Seuraavaksi kadulla varmaan marssiikin Ku Klux Klan haamuviitoissaan.

Poliisin mukaan äärioikeistolaiseksi miellettävä 612-soihtukulkue keräsi itsenäisyyspäivän marssille noin 2800 osallistujaa. Tämän lisäksi avoimesti kansallissosialistiselle Kohti vapautta! -marssille osallistui noin 300 uusnatsia. Kun aikaisempina vuosina uusnatsien kulkueissa on nähty korkeintaan kymmeniä ja parhaimmillaankin vähän yli sata ihmistä, oli aatetta avoimesti julistamassa jo useampi sata. Tämän lisäksi aatteelle ainakin myönteistä valoa esittäviä marssi tuhansia. Mitä helvettiä?

Kun Suojelupoliisin turvallisuuvastaava Kari Harju vuonna 2011 kommentoi, ettei Suojelupoliisi ole toistaiseksi huolissaan Suomen vastarintaliikkeestä, esittäisin 6 vuotta myöhemmin kysymyksen: Joko alkaisi olla aika? Ymmärrän, että tuohon aikaan kansallissosialistista aatetta ajavat järjestöt olivat erittäin pienessä marginaalissa. Niillä oli kannattajia korkeintaan kymmeniä ja touhu vaikutti ulospäin lähinnä puuhastelulta. Ja jos joku tässä vaiheessa ajattelee, että muutama tuhatta äärioikeistolaista ei ole vielä kovin paljon, niin kyllä se on. Jos mietitään kansallissosialistien menestyksekkäintä valtaannousua Adolf Hitlerin johdolla Saksassa, ei puolue silloinkaan ollut järin suuri. Pieni vähemmistö vallankahvaan päästyään alkoi järjestelmällisesti hävittämään kaikkea vastarintaa ja pakotti pelon ilmapiiriä lietsomalla vastustajiaan hiljaiseksi. Jos mietitään vaikka tilannetta Itä-Saksassa DDR:n aikaan, tuskin sielläkään ihan kauhean moni kannatti vallitsevaa politiikkaa. Pelko siitä, että itse joutuu Stasin hampaisiin oli kuitenkin niin suuri, että sitä heitettiin pahimmillaan jopa perheenjäsenet rekan alle, jos sillä pystyi pelastamaan oman nahkansa.

Suurin ongelma uusnatsien toiminnassa on siinä, ettei siinä ole mitään oikeaa logiikkaa. Marssitaan näennäisesti itsenäisyyden puolesta porukalla, jota johdetaan Ruotsista. Mukaan kelpaavat kaikkien maiden äärioikeistolaiset, sillä eihän Vastarintaliikettä edes kiinnosta mikään Suomen itsenäisyys. Verkkosivuillaan se mainitsee tavoitteekseen vahvan pohjoisen valtiorakenteen, johon tulee kuulua ainakin Suomi, Ruotsi, Norja ja mielellään muutkin pohjoismaat. Tarkoituksena on rakentaa Pohjoisen valtakunta. Eli samalla kun taistellaan kaikenlaista monikulttuurisuutta, liittovaltiomallia ja Eurooppalaista talousyhteisöä vastaan "suomalaisuuden nimissä", kannatetaan selvästi suomalaisia vahvemmin tällaisen liittomallin rakentamista. Jos asia ei olisi vakava, olisi se lähinnä huvittavaa, miten paljon kansainväliset rajat ylittävää yhteistyötä uusnatsit tekevät isänmaallisuuden nimissä monikulttuurisuutta vastustaessaan. Uusnatseille tämä ei tietenkään ole ongelma, kunhan apu tulee valkoisilta Pohjolan heteromiehiltä. Onhan vastarintaliikkeen manifestin tärkeimpänä kohtana mainittu alkuperäisen verenperimän vaaliminen. Lienee tässä vaiheessa edes turha selittää, mistä tämä alkuperäinen verenperimä oikein tulee. Vastaus ei nimittäin miellyttäisi ainakaan näitä uusnatseja. No hitto vieköön, sanotaan kuitenkin: Aasiasta.

Minä uskon, että jokainen syntyvä ihminen on kuin tyhjä taulu. Jokainen läheinen alkaa taiteilla viivoja ja sävyjä tälle tyhjälle kankaalle, kunnes siihen alkaa muodostua kokonaisia kuvioita. En jaksa hetkeäkään uskoa, että esimerkiksi rotuoppiin uskominen tai juutalaisten vastustaminen olisi millään tavalla synnynnäistä. Se johtuu siitä, että jossain vaiheessa näihin tyhjiin tauluihin on joku päättänyt piirtää sellaisia kuvioita. Uskon kuitenkin myös, että jokaiselle ihmiselle on vähän vanhemmaksi kasvettuaan annettu myös kynä ja pyyhekumi, jolla piirtää uusia kuvioita omaan tauluunsa tai pyyhkiä osa vanhoista pois. Jos niitä on kuitenkin jo pienestä asti vahvistettu, voi niiden kumittaminen olla äärimmäisen työlästä.

Suurin ongelma uusnatsien kanssa dialogia yrittäessä on se, että heillä on niin vahva näkemys omasta maailmankuvastaan, ettei heidän kanssaan voi väitellä edes faktoihin perustuen. Kaikki lakien puitteissa toimivat uutistoimistot ovat valehtelijoita ja kaikki omaa maailmankuvaa vastustavat näkemykset valheita. Siksi on mukavampaa lukea asioita MV-lehdestä, jotka vahvistavat entisestään sitä olemassaolevaa käsitystä maailmasta. Lehdestä, jolla ei ole missään uutispiireissä minkäänlaista arvostusta, eikä sen juttujen taustalla tarvitse olla lainkaan tutkivaa journalismia. Edes kirjoittajilla ei tarvitse olla minkäänlaista alan tutkintoa, kunhan mielipiteet sopivat teemaan. Siinä vaiheessa kun käsitys on tarpeeksi vahva, ei tarvitse enää kyseenalaistaa mitään. Totuuden tietää jo ajattelemattakin. Tällainen ajattelumalli on itselleni aivan käsittämätön. Rakastan asioiden tutkimista, selvittämistä ja syvällistä keskustelua. Joskus se menee väittelyksi, mutta yleensä ne vain asettavat omat näkemykset sopivaan puntariin. Toisinaan tulee huomattua, ettei asioita olekaan ajatellut ihan niin loppuun asti kuin on luullut.

Päättäjät hei, olisiko aika ottaa asia kriittisen tarkastelun kohteeksi? Samalla kun pohditaan maahanmuuttoa ja siitä aiheutuvia ongelmia, ummistetaan silmät sille, että keskuudessamme kasvaa ongelma ihan omasta takaa. Vastarintaliikkeen kieltäminen lailla oli hyvä alku, mutta se ei selvästikään estänyt itse aatteen levittämistä propagandalippuineen päivineen. Kansallissosialismi on äärimmäisen vaarallinen, vihapuheeseen ja väkivaltaan pohjautuva aate, joka on uhka koko yhteiskunnallemme ja kaikelle mitä olemme saaneet sadassa vuodessa aikaiseksi. Syrjivän, rasistisen ja avoimesti väkivaltaisen aatteen levittämistä ei voi lakaista sananvapauden alle. Sen suhteen pitäisi olla nollatoleranssi, kuten sentäs toisen maailmansodan jälkeen tajuttiin. Täytyykö täälläkin ryhtyä sulkemaan ihmisiä keskitysleireille, ennen kuin asia otetaan vakavasti?

"Että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua."
Sanni - Että mitähän vittua (Sanni 2016)

Eläköön satavuotias!

Finland - CGP Grey (CC BY 2.0)

Tämä viisiosainen kirjoitukseni käsittelee Suomi 100 -hengessä Suomen historiaa ja kansakuntamme suurimpia saavutuksia. Ensimmäinen kappale on hieman humoristisempi, kaksi seuraavaa aihealueen kunnioituksesta vakavampia, neljäs käsittelee enimmäkseen kulttuuria ja poliittista kehitystä, ja viimeinen on lähinnä omaa pohdintaani Suomen mahdollisesta tulevaisuudesta. Kirjoitus on aika pitkä, joten sitä ei ole välttämättä tarkoituskaan lukea kokonaan kerralla. Aloittakaamme.

~ 1: Kivikaudesta Kalevalaan ~

Ensimmäiset hullut taivalsivat tänne Pohjolan perukoille jääkauden jälkeen, noin 9000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Vaikea kuvitella mikäköhän riivaus ajoi esi-isiämme kyhäämään töllejä tähän hyiseen erämaahan. Siitä huolimatta niin vain tehtiin ja kahjoista kahjoimmat asuivat niinkin kaukana pohjoisessa kuin nykyisen Rovaniemen kupeessa. Tuolta ajalta ei ole kauheasti tietoa nykypäivään säilynyt, mutta todennäköisesti jo silloin uitiin avannossa, painittiin karhujen kanssa, syötiin oravia ja niin perkeleesti puolukoita.

Tuohon aikaan kehitys oli sanalla sanoen hemmetin hidasta ja menikin melkein 8000 vuotta ennen kuin joku päätti pronssikaudella kyhätä ensimmäisen saunan. Mikäköhän älynväläys tuohonkin ratkaisuun ihmisen ajoi? Kaivettiin maahan kuoppa, kerättiin keskelle kiviä, peitettiin ne taljoilla ja pistettiin alle tuli palamaan. Ja sitten mentiin sinne savuun istumaan. Jos miettii miksi paikallinen kehitys on ollut niin hidasta, ei tarvitse kuin funtsia tuota kuviota. Siinä sitä porukka harveni kun hulluimmat sammuivat kiukaalle ja lopuiltakin surkastui aivosolut siinä savussa.

Jumalattomista olosuhteista ja omituisista perinteistä huolimatta täällä eli kansa, johon oli jo äidinmaidosta iskostettu sisu ja perkeleenmoinen itsepäisyys. Periksi ei siis annettu, joskin meni vielä ainakin tuhat vuotta, ennen kuin sivistyksen ensiaskeleet ylsivät Pohjolaankin. Ajanlaskumme alkua kutsutaan Suomen historiassa vanhemmaksi roomalaiseksi rautakaudeksi, koska Tonavalle asti työntynyt Rooman valtakunta kuljetti teknologista ja aatteellista kehitystä jopa Suomeen asti. Ohraa voitiin nyt niittää rautaisilla sirpeillä, eikä kaikki vapaa-aika enää mennyt oravien perässä nälissään juostessa.

Kun nykypäivän suomalainen miettii kansakuntamme historiaa, niin yleensä ensimmäisenä mieleen nousee varhaisella keskiajalla kukoistanut viikinkien kulttuuri. Jossain välissä oli joku hoksannut, että sen sijaan, että käännettäisiin päivät pitkät nauriita pellosta, olisi helpompaa vain kääntää toisten nauriit. Kaikkien nykypäivän Odinin viikinkien harmitukseksi on kuitenkin todettava, että suomalainen viikinkikulttuuri oli löydettyjen ryöstösaaliiden vähäisyydestä päätellen länsinaapureihimme verrattuna varsin vähäistä. Kyllä täälläkin tosin rähinöitä arvostettiin, josta kertoo ainakin se, että viikinkiaikaisista suomalaisista haudoista on löytynyt enemmän aseita, kuin muualta Skandinaviasta keskimäärin. Ja Odinista puheenollen Suomessa palvottiin Ukkoa, Tapiota, Perkelettä, Seppoa ja Ilmarista. En sitten tiedä miten hyvin esimerkiksi Ukon Sotilaat sointuisi suussa, mutta olisi se ainakin nimenä historiallemme uskollisempi.

Suomi alkoi lopultakin kiinnostaa muutakin maailmaa noin 850 vuotta sitten, kun ensimmäiset katolisen kirkon ristiretkeläiset löysivät tiensä eteläiseen Suomeen. Seurasi yli 100 vuotta käännytystyötä, rähinöitä ja sotimista, ennen kuin Suomen eteläinen puolisko saatiin kyykättyä osaksi muodostuvaa Ruotsin kuningaskuntaa. Koska kukaan nykyinen suomalainen ei ilolla mieti ajatusta ruotsalaisten talutusnuorasta, niin hypätään tarinassa suoraan 1500-luvulle, jolloin suomalainen kulttuuri, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, alkoi ottaa ensiaskeleitaan. Yksi suurimpia kiitoksia tästä kuuluu Mikael Agricolalle, joka loi pohjan suomenkielen kirjalliselle muodolle. Ilman Agricolaa pitäisi tämäkin teksti tuutata varmaankin ruotsiksi, venäjäksi tai hitto vieköön savoksi. Riippuen siitä, kuka olisi ensimmäisenä päättänyt omia kielelliset oikeudet.

Noin kolme sataa vuotta - ja varmaankin tuhat sotaa ja yksi vallanvaihdos Venäjän alaisuuteen - myöhemmin Elias Lönnrot päätti aikansa kuluksi kyhätä eepoksen nimeltä Kalevala. Lopultakin saatiin kansakuntamme muinaiset uskomukset ja mytologia yksiin kansiin ja luotiin siinä sivussa pohjat yli sata vuotta myöhemmin syntyneen Peter Jacksonin tulevalle elokuvantekijän uralle. Ilman Kalevalaa kun esimerkiksi Tolkienin Taru Sormusten Herrasta olisi voinut olla ihan eri kirja, eikä siten Jacksonilläkään olisi välttämättä ollut yhtä hienoa eeposta filmatisoitavaksi. Tai jos mietitään vaikka historiamme hienointa taidemaalaria Akseli Gallen-Kallelaa, niin tiedä sitten mitä hän olisi päätynyt ilman Kalevalaa inspiraation lähteenä maalaamaan. Jonkin verran Gallen-Kallelan tuotantoa ihmetelleenä, veikkaisin sen kuitenkin olleen jotakin aika uskomattoman hienoa.

~ 2: Itsenäistyminen ja sisällissota ~

Jo 1800-luvun loppupuolella alkanut välien kiristyminen Euroopassa johti lopulta historiamme ehkä raaimpaan sotaan vuonna 1914, kun Itävallan kruununprinssi Frans Ferdinand murhattiin Sarajevossa. Tämä aloitti ketjureaktion, jonka seurauksen Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle saman vuoden heinäkuussa. Vaikutusvaltansa lisäämiseksi Balkanilla Venäjä asettui sodassa Serbian puolelle, kun taas Saksa antoi tukensa Itävalta-Unkarille. Kahden rintaman sotaa pelätessään Saksa asetti tavoitteeksensa kukistaa läntisen arkkivihollisensa Ranskan kuudessa viikossa. Kun Saksa aloitti Schlieffen-suunnitelman mukaisen hyökkäyksensä Ranskaan Belgian kautta, antoi se syyn myös Iso-Britannialle julistaa sodan Saksaa vastaan. Myöhemmin sotaan liittyivät vielä Italia, Bulgaria, Kiina, Japani, Kreikka, Yhdysvallat, Osmanien valtakunta ja muita pienempiä valtioita. Ensimmäinen maailmansota oli alkanut.

Kun ensimmäinen maailmansota vuonna 1917 johti Venäjän keisarikunnan hajoamiseen ja poliittiseen valtataisteluun Venäjän tulevaisuudesta, katsottiin tilaisuuden koittaneen itsenäistymiselle myös Suomessa. Suomen suuriruhtinaskunta julistautuikin itsenäiseksi tasan sata vuotta sitten 6. joulukuuta 1917. Maailmansodan suurimpien sotatantereiden ulkopuolelle jäänyt Suomi katsoikin sitten asioikseen olla trendikkäästi maailman menossa mukana, ja järjesti sisällissodan sitten ihan keskenään. Osapuoliksi muodostuivat pääasiassa työväenliikkeisiin kuuluvien ja Venäjän tukemien punaisten joukko, jota vastaan asettui Suomen senaatin johtamat ja Saksan tukemat valkoiset. Taistelu oli viimekädessä poliittisten ideologioiden yhteentörmäys, jossa valkoiset kannattivat porvarijohtoista, kapitalismiin pohjautuvaa monarkiaa, kun taas punaiset halusivat Suomessa toteutettavan sosialistista kommunismia.

Vajaat neljä kuukautta kestäneet, ja kymmeniä tuhansia ihmishenkiä vaatineet, taistelut päättyivät pääosin lopulta Carl Gustaf Emil Mannerheimin johtamien valkoisten voittoon, kun punaisen puolen valitsema Suomen kansanvaltuuskunta joutui perääntymään Helsingistä 8. huhtikuuta. Meni kuitenkin vielä yli kuukausi ennen sodan loppumista, kun viimeisetkin venäläiset saatiin ajettua pois Inon linnoituksesta. Johtajiensa pakenemisesta katkeroituneet punaiset antautuivat sankoin joukoin, jonka jälkeen erityisesti punakaartilaiset suljettiin vankileireille. Noilla vankileireillä kuoli sittemmin yli kymmenen tuhatta suomalaista, ja ajanjaksoa onkin pidetty yhtenä Suomen historian synkimmistä hetkistä.

Valkoisten voiton myötä alettiin rakentaa itsenäistä, uutta Suomea. Ensimmäisenä ajatuksena oli muuttaa Suomi monarkiaksi ja Suomelle etsittiinkin itsenäisyyden ensimmäinen vuosi kuningasta jopa Saksasta asti. Lokakuun yhdeksäntenä päivänä 1918 Suomen eduskunta valitsikin Suomen kuninkaaksi Saksan Hessenin maakreivin ja keisari Vilhelm II:n lankomiehen Friedrich Karlin. Kun Saksa kuitenkin samana vuonna hävisi ensimmäisen maailmansodan, myös Suomessa tultiin toisiin ajatuksiin kuninkaan nimittämisestä. Niinpä Suomen hallitusmuodoksi päädyttiinkin vuotta myöhemmin vahvistamaan tasavalta. Ei siis ollut kovinkaan kaukana, ettei tänä päivänä täälläkin pällisteltäisi ihmeissään kuninkaallisten toilailuja.

Itsenäistymistä ja tasavallaksi julistautumista seuranneet vuodet olivat kuitenkin sodan jäljiltä hankalia. Radikaalisimmat sosiaalidemokraatit yrittivät järjestäytyä uudelleen Suomalaisena Kommunistisena Puolueena, mutta oikeistohallitus kuitenkin totesi puolueen laittomaksi. Kommunisteja vastaan järjestäytyi fasistinen Lapuan liike, jonka tavoitteena oli terrorisoida työväenjärjestöjen järjestäytymistä ja taistella kommunismia vastaan, muunmuassa järjestämällä muilutuksia. Muiluttaminen maasta ulos alkoi kuitenkin käydä tylsäksi, kun viinankin juominen kiellettiin kieltolain nojalla. Niinpä neuvokkaat suomalaiset päättivätkin yhteistuumin ryhtyä muiluttamaan ihmisten sijasta viinaa rajojen ulkopuolelta sisälle Suomeen. Vielä kun 1930-luvulla maailmanlaajuinen lama kurjisti elämää Suomessakin, alettiin vihollisia etsiä toistemme sijasta ulkopuolelta. Mikään ei yhdistä suomalaisia samalla tavalla kuin yhteinen tarve päästä toilailemaan kännissä. Tulevan vuosikymmenen tapahtumat tietäen, ei voi kun sanoa tuon yhtenäistymisen tapahtuneen kreivin aikaan.

~ 3: Toinen maailmansota ~

Mustana torstaina 24. lokakuuta 1929 Yhdysvalloissa puhjennut suuri lama laittoi liikkeelle maailmanlaajuisen aallon, jonka seurauksena maailmantalous romahti ja työttömyys kipusi monissa maissa ennätyslukemiin. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan ankarista sotakorvauksista ja määräyksistä kärsivässä Saksassa tämä käynnisti valtavan poliittisen vastarinnan purkauksen. Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen natsipuolue lupasi poistaa työttömyyden ja kumota Saksalle häpeällisenä koetut määräykset. Valtaan päästyään Hitler kielsi kaikki muut puolueet ja nousi siten Saksan diktaattoriksi. Samoihin aikoihin fasistiset puolueet nousivat valtaan myös Italiassa, Espanjassa, Itävallassa, Portugalissa ja monissa muissa laman kourissa kärsivissä maissa.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Venäjästä irtaantuneen Suomen suhteet idässä nousevaan Neuvostoliittoon pysyivät 1930-luvulla sanalla sanoen viileinä. Saksan ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat vielä sitäkin kylmemmät, ja fasismin ja kommunismin välinen vastakkainasettelu loi valtavasti kitkaa maiden välille. Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen menettäminen ensimmäisessä maailmansodassa oli valtava isku puolustautumiselle mahdollista Saksan hyökkäystä vastaan. Se menetti lähes kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset, joka heikensi tärkeän Leningradin, eli nykyisen Pietarin, puolustuksellista asemaa. Hitlerin johtama Saksa puolestaan janosi oikeutta ensimmäisessä maailmansodassa kokemilleen vääryyksille, ja alkoi aseistautua Kansainliiton estelyistä huolimatta. Saksa ei kuitenkaan halunnut joutua kahden rintaman sotaan, eikä Neuvostoliitto ollut vielä valmis mittaviin sotatoimiin, joten ne sopivat keskenään Molotov-Ribbentrop-sopimuksella hyökkäämättömyydestä 23. elokuuta 1939. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta, jossa Itä-Eurooppa, Baltian maat ja piskuinen Suomi jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken.

Viikko sopimuksen tekemisen jälkeen 1. syyskuuta Saksa hyökkäsi Puolaan ja aloitti sillä toisen maailmansodan. Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Saksalle Puolalle antamiensa turvatakuiden mukaisesti. Tuki Puolalle oli kuitenkin lähinnä poliittista ja Saksa asetettiin kauppasaartoon. Uudenlaista salamasota-taktiikkaa käyttävä Saksa kuitenkin nujersi Puolan nopeasti ja miehitti siitä valtaosan, samalla kun Neuvostoliitto miehitti sen itäiset osat. Tämän jälkeen Neuvostoliitto aloitti neuvottelut Suomen ja Balkanin maiden kanssa, joiden tavoitteena oli saada maat luovuttamaan alueitaan vapaaehtoisesti Neuvostoliitolle puolustusasemien järjestelemiseksi. Neuvotteluiden epäonnistuttua, Neuvostoliitto aloitti sotaa julistamatta hyökkäyksen Suomeen 30. marraskuuta 1939. Neuvostoliiton propagandan mukaan suomalaiset olivat aloittaneet ampumisen ensiksi niinsanotuilla "Mainilan laukauksilla", mutta Venäjä on sittemmin myöntänyt kyseessä olleen false flag -operaatio, jonka perusteella valloitus voitiin aloittaa. Suomen talvisota oli alkanut.

Neuvostoliiton ensimmäinen hyökkäys pakotti suomalaiset perääntymään, kunnes eteneminen pysähtyi kuuluisaan Mannerheim-linjaan. Neuvostosotilaat pyrkivät läpäisemään linjan 9 päivän ajan siinä onnistumatta, jonka aikana se koki suuria menetyksiä. Kokeneet suomalaiset metsänkävijät aloittivat sissihyökkäykset, joilla onnistuttiin aiheuttamaan Neuvostoliitolle valtavia miestappioita. Tammikuun alussa 1940 aloitettu, ja paremmin valmisteltu, Neuvostoliiton toinen suurhyökkäys kuitenkin onnistui murtautumaan paikoitellen läpi Mannerheim-linjasta, joka pakotti suomalaisia vetäytymään taaksepäin. Talvisessa maastossa eteneminen oli kuitenkin hidasta ja vetäytyvät suomalaiset onnistuivat hidastamaan sitä entisestään. Neuvostoliiton miesylivoima oli kuitenkin niin massiivinen, että se onnistui tunkeutumaan jatkuvasti syvemmälle maahan. Sen kokemien miestappioiden lukumäärä, hidas eteneminen ja Saksan hyökkäyksen uhka kuitenkin aloittivat rauhanneuvotteluihin valmistautumisen. Suomi oli kärsinyt sodassa myös merkittäviä tappioita ja sen parhaiten varustellut puolustuslinjat oli valloitettu, joten 105 päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen osapuolet sopivat rauhasta Moskovan rauhansopimuksella. Rauhansopimuksen ehtoina Suomi joutui luopumaan suuresta osasta Karjalaa, Sallaa ja pienempiä alueita. Koko maan valloitukselta oli kuitenkin vältytty ja sisukkaasti taistellut Suomi sai pitää itsenäisyytensä.

Kun Saksan johtamat Akselivallat olivat saaneet vuoden 1941 alkuun mennessä valloitettua suurimman osan Euroopasta, kohdisti Hitler katseensa Neuvosto-Venäjälle. Sunnuntaina 22. kesäkuuta 1941 Akselivallat käynnistivät operaatio Barbarossana tunnetun hyökkäyksen, johon myös suomalaiset myöhemmin osallistuivat. Suomessa Barbarossa nähtiin mahdollisuutena palauttaa talvisodassa menetetyt alueet, mutta hyökkääminen Neuvosto-Venäjälle nähtiin ongelmallisena perustella talvisodasta toipuvalle kansalle. Kun Neuvosto-Venäjä aloitti pommitukset Helsingissä pari päivää Saksan hyökkäämisen jälkeen, sai Suomi syyn liittyä mukaan Saksan hyökkäykseen. Saksan ja Suomen yhdistetyt voimat olivat liikaa Neuvostoliitolle, joka joutuikin perääntymään pitkälle sisämaahan. Onnistuneet aluevaltaukset alkoivat vahvistaa Suomessa itsenäistymisen jälkeen heränneitä ajatuksia Suur-Suomen rakentamisesta.

Saksalaisten eteneminen pysähtyi kuitenkin Leningradiin ja Stalingradiin, joita ei saatu pitkistä ja tuhoisista taisteluista huolimatta valloitettua. Lopulta Yhdysvaltojen liittyminen sotaan käänsi vaakakupit lopullisesti Liittoutuneiden puolelle ja Akselivaltojen valtakausi alkoi luhistua. Samalla Neuvostoliitto aloitti uuden suurhyökkäyksen saksalaisia ja suomalaisia vastaan, jotka olivat kolme vuotta kestäneestä sodasta uupuneita. Vuoden 1944 aikana Neuvostoliitto työnsi rajoja takaisin pitkälle Suomen valloittamien alueiden yli ja Suomi joutui lopulta irrottautumaan sodasta myöntyen raskaisiin rauhanehtoihin: Suomi joutui muun muassa luopumaan talvisodan aikana menettämiensä alueiden lisäksi Petsamosta, ja vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi Neuvostoliitolle. Lisäksi Suomelle määrättiin maksettavaksi sotakorvauksina 300 miljoonaa yhdysvaltain dollaria. Suur-Suomi-aate unohdettiin ja Suomi joutui nöyrtymään osaansa sotaa lietsoneena takapajulana.

~ 4: Takapajulasta kehityksen kärkeen ~

Sotien jälkeisen Suomen rakenne muuttui merkittävästi suurten ikäluokkien ja karjalaisten siirtolaisten vuoksi. Aikaisemmin maatalousvaltainen Suomi alkoi teollistua, ja sen myötä myös kaupungistua nopeasti. 1950-lukua on Suomessa pidetty kulttuurin kukoistamisen aikana: Alvar Aallosta tuli maailmanlaajuisesti tunnettu modernistisen arkkitehtuurin mestari, muun muassa Kaj Franck ja Tapio Wirkkala toivat suomalaisen muotoilun maailmankartalle, ja vuonna 1951 Armi Ratia perusti Marimekon. Hienosti alkaneen 50-luvun huipensivat vuonna 1952 järjestetyt Helsingin kesäolympialaiset, ja samana vuonna Armi Kuusela valittiin kaikkien aikojen ensimmäiseksi Miss Universumiksi. Sotakorvaukset Neuvosto-Venäjälle saatiin maksettua loppuun ja oli aika keskittyä jälleenrakentamaan Suomea.

Jälleenrakennuksen myötä Suomesta alettiin rakentaa pikkuhiljaa hyvinvointivaltiota. Lainsäädäntöön lisättiin laki lapsilisistä ja kansaneläkettä uudistettiin. Koneellistumisen myötä sähkö, viemäröinti ja vesijohdot yleistyivät rakennuksissa. Uusia rakennuksia rakennettiin paljon ja aikakauden suosituin rakennusmalli oli puolitoistakerroksinen, puurakenteinen ja harjakattoinen rintamamiestalo. Ruuaksi syötiin läskisoosia, vihanneksia, makkarakastiketta ja hernekeittoa, kunnes 1950-luvun lopulla myös esimerkiksi hedelmät ja einesruuat alkoivat yleistyä kaupoissa. Parantuneiden olosuhteiden myötä lapsikuolleisuus laski viidessätoista vuodessa yli puolella ja vastasyntyneiden elinajanodote kasvoi samassa ajassa lähes kymmenellä vuodella. Sotavuosina tuli tunnetuksi lause: "Meitä on liian vähän", jota sodan jälkeen alettiinkin porukalla ahkerasti kumoamaan. 40- ja 50-lukujen vaihteessa suomalaisia syntyikin vuosittain noin 100 000, kun nykyisin syntyvyys on noin 60 000 henkeä vuodessa.

1960-luvulle siirryttäessä suomalaiset saivat ensimmäistä kertaa koteihinsa lähetyksiä myös television välityksellä, kun Yleisradio alkoi lähettää TV1 ja TV2 kanavia. Samalla joukkoon liittyi ensimmäinen mainostelevisiokanava, joka on sittemmin tunnettu nimellä MTV3. Aikakauden tunnetuin suomalainen oli eittämättä Urho Kaleva Kekkonen, joka toimikin Suomen presidenttinä yhteensä 25 vuotta. Nykyisin perustuslain 54 § estää samaa henkilöä toimimasta presidenttinä yhtäjaksoisesti kahta kautta pidempään. Sisäinen muuttoliike Suomessa vahvistui ja yhä suurempi osa väestöstä muutti maaseudulta etelän kaupunkeihin. Erityisesti keskioluen ja Koskenkorvan kulutus lisääntyi merkittävästi, tanssilavakulttuuri kukoisti ja ensimmäiset pikaruokalat avattiin 1970-luvulle siirryttäessä. Kansa seurasi joukolla televisiosta Münchenin kesäolympialaisia, joissa Lasse Virén ikonisesta kaatumisestaan huolimatta voitti 10 000 metrin olympiakultaa uudella maailmanennätysajalla.

Ehkä kaikista merkittävin tasa-arvoa ja hyvinvointiyhteiskuntaa edistävä uudistus tehtiin 1980-luvun alussa, kun peruskoululailla pyrittiin takamaan kaikille nuorille varallisuusasemasta tai asuinpaikasta huolimatta yhdenvertainen koulutus. Uudistus alkoikin pian kantaa hedelmää ja vuonna 2000 tehdyssä PISA-mittauksessa Suomi oli kaikista mitatuista maista ensimmäinen lukutaidossa, kolmas luonnontieteissä ja neljäs matemaattisessa osaamisessa. 1980-luvulla koittaneen nousukauden aikana tehtiin myös merkittäviä uudistuksia julkiseen terveydenhoitoon ja erilaisia sosiaalietuuksia, kuten sairausvakuutuslakia, työttömyysturvaa, toimeentulotukea ja eläkejärjestelmää kehitettiin lähemmäs nykyistä muotoaan. Muun muassa näiden uudistusten myötä Suomi nousi 2000-luvulle siirryttäessä elinaikaa, koulutus- ja elintasoa mittaavalla inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) kaikista korkeimpaan erittäin korkean HDI:n kategoriaan. Tätäkin suurempi saavutus, ainakin monien suomalaisten muistoissa, on tietenkin vuonna 1995 voitettu ensimmäinen jääkiekon maailmanmestaruus. Ennen milleniumin vaihtumista urheilua juhlittiinkin oikein urakalla, kun Mika Häkkinen voitti kaksi Formula ykkösten maailmanmestaruutta.

2000-luvulle siirryttäessä merkittävin tapahtuma Suomessa oli varmasti Nokian nousu (ja myöhemmin tuho) kansainvälisesti suurimmaksi matkapuhelinten valmistajaksi. Vahvasti metsäteollisuuteen painottuneessa Suomessa tajuttiin, että luonnonvarojen suhteen varsin köyhässä Pohjolassa oli parempi tuottaa korkealaatuisia palveluita, kuin keskittyä yksinkertaisten tuotteiden alkutuotantoon. Suomesta tulikin pian maa, joka tunnettiin erityisesti korkeasti koulutetusta työvoimastaan ja teknologian osaamisestaan, joista tuoreimpina esimerkkeinä Rovion ja Supercellin kaltaiset pelitalot. Jos aikanaan Kalevala, Alvar Aalto, Lasse Virén, Urho Kekkonen, korkeat PISA-tulokset, Mika Häkkisen maailmanmestaruudet, Nokia tai edes jääkiekon maailmanmestaruus eivät tuoneet Suomea koko maailman tietoon, niin viimeistään sen teki vuonna 2005 Lordi Euroviisut voittaessaan. Tuossa vaiheessa voitiin kansakuntana yhteistuumin todeta, että nyt jos koskaan ollaan kaikki saavuttamisen arvoinen saavutettu. Vai ollaanko? Missä Suomi menee nyt ja miltä sen tulevaisuus mahtaa näyttää?

~ 5: Olemassaolon suuri kysymysmerkki ~

Jos historiasta voidaan mitään päätellä, niin mittasuhteet kasvavat teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Kun aikanaan yhteisöt rajoittuivat kyliin, sitten kaupunkeihin ja lopulta pieniin valtioihin, niin nykyisessä globaalissa maailmassa yhteisöt ovat valtavasti suurempia. Maiden koko on keskimäärin kasvanut ja lähes jokainen maa kuuluu johonkin itseään suurempaan unioniin tai liittoon. Kehityksen voi havaita ihan Suomessakin, jossa kuntien määrä on jatkuvasti vähentynyt kuntaliitosten myötä. Tällainen kehitys on vain ihan luonnollista, kun sekä tiedon kuin ihmistenkin liikkuminen paikkojen välillä on merkittävästi helpottunut. Ennen oli hankalaa hallinnoida suuria alueita, mutta nykyisin tieto liikkuu ympäri maailmaa sekunteissa ja vieraisiin valtioihinkin matkustaminen lasketaan päivien sijasta tunneissa. Nykyisen Suomen päätösvaltakin on vuosien saatossa merkittävästi pienentynyt Suomen liityttyä ensiksi vuonna 1955 Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja neljäkymmentä vuotta myöhemmin Euroopan Unioniin. Näiden lisäksi Suomea sitoo valtava määrä erilaisia kansainvälisiä sopimuksia, joita sen on erilaisten sanktioiden nojalla noudatettava.

Konservatiivisen ajattelijan mielestä tällainen kehityskulku ei tietenkään käy päinsä, vaan Suomen pitäisi mitä pikimitten sulkea kaikki rajat, erota Euroopan Unionista, eurosta ja kaikista sen toimintaa rajoittavista kansainvälisistä sopimuksista. Tällainen ajattelu on kuitenkin melkoisen naiivia, sillä globaali talous, tiedonkulku ja osallistuminen maailman poliittiseen päätöksentekoon vaatii kaikilta osapuolilta yhteisiä pelisääntöjä. Olemme kuitenkin viimekädessä kaikki yhteisvastuussa planeetastamme, sen ihmisistä ja muista elinmuodoista. Vaikka Suomi onkin verrattain pieni ja väkiluvultaan vähäinen maa, on sillä kuitenkin kokoaan enemmän vaikutusvaltaa muiden pohjoismaiden nojalla kansainvälisessä päätöksenteossa. Siitä itsensä ulos sulkeminen ja sisäänpäin tuijottaminen olisi ilman muiden osapuolten mahdollisia sanktioitakin vähintäänkin kapeakatseinen tapa ajatella omiin asioihin vaikuttamisesta.

En ole mikään liittovaltiomallin suurin kannattaja, mutta kehityssuunnan realiteetit ymmärtäen sellainen tulee nykyistä vahvemmassa muodossaan toteutumaan joskus tulevaisuudessa. Se ei välttämättä tarkoita edes sitä, että Suomi olisi esimerkiksi Euroopan Unionin yksi osavaltio samalla tavalla kuin vaikkapa Texas on Yhdysvalloissa. Kansainvälinen yhteistyö tulee kuitenkin jatkuvasti lisääntymään ja kaikkien monikulttuurin vastustajien harmiksi myös kulttuurit tulevat jatkossa sekoittumaan entisestään. Se on kehityskulku, jota ei voi estää muuten, kuin tuhoamalla käytössä olevaa teknologiaa, rajoittamalla mahdollisuutta matkustaa muihin maihin ja tekemällä politiikkaa, joka tähtää tulevaisuuden sijasta historiaan. En jaksa hetkeäkään uskoa, että tällainen ajattelumalli saisi niin suurta kannatusta, että tästä päästäisiin kansainväliseen sopuun, jossa jokainen valtio alkaisi tuijotella vain sisällepäin ja vahtimaan pelkästään omia rajojaan. Suomi nimittäin ei voi tehdä tällaista politiikkaa omin päin, huolimatta siitä mitä perussuomalainen kansanedustaja saattaakin kirjoitella Twitterissä.

Nyt kun nämä kehityksen todennäköiset suuntaviivat on aseteltu, on syytä pohtia minkälaisia toimenpiteitä Suomi voi tehdä kansalaistensa hyvinvoinnin turvaamiseksi ja kehittämiseksi. Olen kirjoitellut näistä jo jonkun verran, joten siteeraan ensiksi kirjoitustani koulutuksen tärkeydestä ja sanon, että koulutuksesta leikkaaminen on suurimpia harha-askeleita, joita yhteiskuntamme voi tällaisessa tilanteessa ottaa. Tarvitsemme kouluttautunutta ja yleissivistynyttä väestöä, jolla on kykyä sopeutua monipuolisesti nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan. Poliittista aktiivisuutta pitää kehittää ja ihmisiä tulee kannustaa osallistumaan julkiseen keskusteluun. Loukkaantumisen kulttuurista pitäisi pyrkiä eroon ja olla valmiita keskustelemaan asioista rehellisesti faktoihin ja tilastoihin perustuen, sen sijaan että heitellään puolin ja toisin populistisia olkiukko-argumentteja. Kädenvääntö asioista ei saa johtaa päätöksentekoon, jossa tehdään lopulta päätöksiä, joka ei miellytä kumpaakaan osapuolta. Sananvapautta on puolustettava, mutta vihapuhe ja kansanryhmää kohtaan kiihottaminen ei ole sananvapautta - se on kiusaamista. Maahanmuuton ongelmista pitää kuitenkin pystyä rehellisesti puhumaan ja tehdä poliittikkaa, joka ottaa huomioon rajalliset resurssimme ja kansalaisten keskuudessa kasvavan ahdingon. Työttömille pitää pystyä tarjoamaan oikeita töitä, eikä palkkatyötä saa korvata työttömyyskorvauksen oikeuttamiseen vaadittavalla pakkotyöllä. Se on kaikkien tavallisten suomalaisten ongelma, jos palkansaajien määrä vähenee, vaikka töitä tehdään yhtä paljon.

Oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi politiikkaa ei voida tehdä pelkästään siitä ajatuksesta, että turvataan kaikille näennäisesti samat mahdollisuudet. Ihmiset tulevat eriarvoisista olosuhteista, joten poliittisessa päätöksenteossa pitäisi kohdistaa voimavarat kaikista heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen. Me muut kyllä pärjätään ihan hyvin jo sillä mitä on. Kuka tahansa voi kuitenkin tipahtaa tuohon heikompiosaisen asemaan esimerkiksi sairastumisen tai työttömyyden seurauksena. Meidän pitää pyrkiä tekemään kaikkemme, jotta heillä olisi mahdollisuus ponnistaa takaisin osalliseksi yhteiskuntaamme. Syrjäytymisen estäminen tai vähävaraisen tukeminen ei ole pelkästään moraalisesta ja empaattisesta näkökulmasta jokaisen velvollisuus, vaan se on myös kansakuntamme etu. Työttömyys, sairaudet ja yhteiskunnasta tipahtaneet maksavat meille kaikille valtavasti. Mitä suurempi porukka meillä on tätä kelkkaa vetämässä, sitä isompaa kelkkaa myös jaksamme vetää. Tässä ei ole kyse pelkästään siitä miten kakku jaetaan, tai miten suuri kakku meillä yhteensä on. Tässä on kyse siitä, että meillä on sekä iso kakku, että mahdollisimman paljon ihmisiä jotka siitä saa edes sellaisen osan, jolla voi elää ihmisarvoista elämää. Ei kai se nyt hitto vieköön oikeasti ole muilta niin paljon pois ja siten niin kammoksuttava ajatus?

Meillä on yksi maailman oikeudenmukaisimmista, tasa-arvoisimmista ja turvallisimmista yhteiskunnista. Se on yksi maailman demokraattisimpia valtioita, jossa voimme ainakin yleensä luottaa siihen, että meillä on apua saatavilla ja laki joka suojelee kaikkien oikeuksia. Se on kulttuurissamme asia, jota meidän tulisi kaikilla keinoillamme vaalia ja viedä eteenpäin. Varsinkin tällaisena juhlapäivänä on hyvä juhlistaa omaa kulttuuria ja sen saavutuksia, mutta se ei ole mikään syy sulkea silmiään kaikelta pahalta mitä maailmassa tapahtuu. Suomen tulee olla edelläkävijä ja suunnannäyttäjä oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentajana, jossa ihmisille sallitaan vapaus olla sellaisia kuin ovat, jos se ei rajoita toisten oikeuksia. Tämä oikeuksien rjaoittaminen koskee siis ihan yhtälailla yksilönvapauksia rajoittavia uskontoja, vasemmistoanarkisteja kuin uusnatsejakin. Ihmisten tuomitseminen etukäteen on oikeusvaltion kaikkien periaatteiden vastaista. Jokaiselle pitää antaa mahdollisuus ja yhteisten pelisääntöjen rikkomisesta tulee seurata rangaistus. Sitä varten meillä on olemassa poliisi, lakia säätävä elin, valtavasti viranomaisia ja puolustusvoimat. Emme tarvitse siihen katupartioita tai oman käden oikeutta. Ne eivät suojele ketään, mutta luovat sitäkin enemmän ennakkoluuloja ja pelkoja ihmisten keskuudessa.

Toivottavasti tämä lyhkäinen kirjoitukseni herätti jonkunlaisia ajatuksia ja otan mielelläni vastaan kaikenlaiset mielipiteet näkemyksistäni. Erityisesti eriävät mielepiteet ovat mielenkiintoisia, sillä ne pakottavat minut tulkitsemaan sanomisiani uudessa valossa. Joten jos ajatuksia heräsi, niin ole hyvä ja kirjoita niistä. Tärkeintä kuitenkin on, että muistamme kommunikoida keskenämme, emmekä sulkeudu omiin pieniin kupliimme. Näiden sanojen myötä toivotan sinulle, joka jollain ihmeellä tänne asti jaksoit lukea, erittäin hyvää itsenäisyyspäivää - olkoon se yhtä hieno ja ikimuistoinen kuin satavuotias Suomemme ansaitsee!

"Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa."
Jean Sibelius - Finlandia, Op. 26 (1899)