Suosikit #7: Koskemattomat

Viimeisimmästä suosikistani vierähtikin jo yli kuukausi, joten palataanhan takaisin tähän aloittaamani sunnuntaiperinteeseen tällä kertaa elokuvan muodossa. Päivän elokuvana on Olivier Nakachen ja Eric Toledanon yhdessä ohjaama ranskalainen, tositapahtumiin perustuva Koskemattomat. Vuonna 2011 julkaistu Koskemattomat on yksi niitä harvoja elokuvia, jossa oikeastaan kaikki tuntuu toimivan juuri kuten kuuluukin. Siinä on loistavat henkilöhahmot, koskettava tarina, sujuva editointi- ja ohjaus, sopivasti huumoria, maaginen Ludovico Einaudin soundtrack ja se perustuu vieläpä kaikenlisäksi tositapahtumiin. Vaikea olla tykkäämättä!

Koskemattomat perustuu varjoliito-onnettomuudessa neliraajahalvaantuneen miljonäärin Philippen (François Cluzet) ja tämän henkilökohtaiseksi avustajaksi palkkaman Drissin (Omar Sy) elämään ja ystävyyteen. Siinä missä Philippe on onnetomuutensa myötä siirtynyt etuoikeutetusta asemasta muiden jatkuvaksi taakaksi, on Driss köyhistä slummiolosuhteista kotoisin oleva helppoheikki, jota työntekeminen ei juurikaan kiinnosta. Niinpä kun Philippe hakee itselleen uutta henkilökohtaista avustajaa, päättää tämä ottaa koeajalle työvoimatoimiston paikalle pakottaman Drissin. Driss ei edes halua kyseistä työtä, mutta hänen välinpitämätön asenteensa vakuuttaa Philippen kaikkien paikkaa hakeneiden nöyristelijöiden jälkeen. Rahapulasta kärsivä Driss siis muuttaa asumaan Philippen hulppeaan kartanoon ja alkaa opiskelemaan henkilökohtaisen avustajan tehtäviä perusteista lähtien.

Philippeä näyttelevän François Cluzetin ja Drissiä näyttelevän Omar Syn välinen kemia on äärimmäisen onnistunut. Molemmat tekevät elämänsä roolityön vaativissa rooleissa. Erityisesti Cluzetin kuvaus neliraajahalvaantuneen ihmisen sisäisestä kamppailusta täysin ympärilleen kääntyneessä maailmassa, olisi ansainnut suurempaa tunnustusta myös elokuvamaailman palkintogaaloissa. Sivurooleissa Yvonnea esittävä Anne Le Ny, Magalieta esittävä Audrey Fleurot ja erityisesti Drissin yksinhuoltajaäitiä esittävä Salimata Kamate onnistuvat myöskin roolisuorituksissaan hienosti.

Koskemattomat on elokuvana vaikuttava henkilökuvaus, jossa hyvin erilaisissa olosuhteissa kasvaneiden ja erilaisiin elämäntilanteisiin päätyneiden ihmisten kanssakäyminen muodostaa kontrastinsa kautta nerokkaita oivalluksia inhimillisyydestämme, ja siitä, mitkä asiat tekevät meistä sellaisia kuin olemme. Se on tarina sekä konkreettisesta että henkisestä onnettomuudesta kohti onnellisuutta ja syvempää ymmärrystä itsestä ja toisistamme. Ennenkaikkea se on kuitenkin koskettava tarina ystävyydestä, ja hyvänmielenelokuva viimeisen päälle.

Vuonna 2011 julkaistu Koskemattomat huomioitiin sekä parhaan ulkomaisen elokuvan BAFTA-, että Golden Globe -ehdokkuuksilla, ja tällä hetkellä se sijaitsee IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalla sijalla 38. Jos elokuva on siis vielä näkemättä, mitä ihmettä enää odotat?

"Someday we will foresee obstacles, through the blizzard."
Syd Matters - Obstacles (Someday We Will Foresee Obstacles 2005)

Suosikit #6: Albert Camus - Sivullinen

Algeriassa syntyneen ranskalaiskirjailija Albert Camus'n vuonna 1942 julkaistu Sivullinen oli yksi aikakautensa merkittävimpiä kirjallisia teoksia. Sivullinen on yksi Camus'n eksistentialismia käsittelevistä luomuksista, yhdessä teosten Rutto ja Sisyfoksen myytti kanssa. Siinä missä Rutto käsittelee eksistentialismia enemmän yhteiskunnallisesta näkökulmasta, ja Sisyfoksen myytti yksilön asemaa antiikin mytologioiden kautta ilmaistuna, keskittyy Sivullinen kertomaan tarinan ihmisestä nykypäivänä. Nykypäivä on tässä tapauksessa tietysti aika ennen toista maailmansotaa.

Kiinnostuin eksistentialismista, eli filosofisesta aatesuuntauksesta, joka korostaa ihmisen henkilökohtaisten kokemusten merkitystä ajattelussamme, aikanaan lukiolaisena. Siinä missä esimerkiksi Kantin transsendentaalinen metafysiikka, Platonin ideaoppi tai Berkeleyn subjektiivinen idealismi tuntuivat hankaloilta ja todellisuudesta irtaantuneilta käsitteiden pyörittelyltä, oli eksistentialismi alusta asti paljon helpommin lähestyttävissä. Eksistentialismin perimmäisenä ajatuksena kun on se, että ihmisyyttä ei ole mitenkään ennalta määritelty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse. Se ei toisaalta kuitenkaan pyri irtautumaan deterministisistä lainalaisuuksista, sillä samalla kun ihminen saa valita olemisen tapansa, on jokainen myös pakotettu se tekemään. Valitsematta jättäminenkin katsotaan valinnaksi.

Aloitin tutustumiseni eksistentialismiin luonnollisesti lukemalla sen suurimman oppi-isän, eli Jean-Paul Sartren esseitä. Sartren kirjoitukset tuntuivat heti alusta asti kotoisilta: hän kirjoitti selkeästi, ymmärrettävästi ja lainasi paljon muun muassa Kierkegaardia, Heideggeria, Husserlia ja Nietzscheä. Kaikki kirjailijoita, joiden ajatuksiin olin törmännyt jo aikaisemmin monissa eri yhteyksissä. Sartre oli myös vasemmistoon kallellaan oleva ateisti, joka kuitenkin vastusti kommunismia ja kirjoitti sen ongelmista armottomasti. Samaistuttavaa kosketuspintaa oli siis riittävästi. Sartren esseissä oli kuitenkin se ongelma, että ne olivat yleensä varsin asiapitoisia ja keskittyivät enemmänkin pohtimaan eksistentialismin lähtökohtia (eksistenssi ennen essentiaa), sen sijaan että olisivat tuoneet niitä osaksi ihmisyyttä ja elämää. Niinpä siirryin Sartresta seuraavaksi Albert Camus'n tuotantoon, joka sitten sytytti kerralla päässäni sen lampun, mistä eksistentialismissa oikeasti olikaan kyse.

Albert Camus'n Sivullinen kertoo nuoresta algerianranskalaisesta miehestä nimeltä Meursault. Eksistentialismin ilmentämiseksi tarina kumpuaa suoraan Meursaultin tajunnasta, eikä tarinassa ole mitään kaikkitietävää kertojaa. Meursault on siitä erikoinen päähenkilö, että tämän asenteena on täydellinen välinpitämättömyys kaikkea maailmassa tapahtuvaa kohtaan. Kun tarinaa kerrotaan tällaisen päähenkilön näkökulmasta, tuntuu koko maailma harmaalta, mitäänsanomattomalta ja tapahtumat merkityksettömiltä. Onkin siis suorastaan uskomatonta, miten Camus on onnistunut kirjoittamaan niin loistavan kirjan lähtökohdasta, jossa oikeastaan jokaisesta tapahtumasta on pyritty tekemään mahdollisimman lattea ja merkityksetön.

Tässä vaiheessa onkin sanottava, ettei kirja ole erityisen helppo luettavaksi. Sen ensimmäinen puolisko, jossa Meursaultin ajatusmaailmaa ja tavallista elämää esitellään, on paikoitellen puuduttavan tylsä. On kuitenkin myös huomioitava, että tämä on täydellisen tarkoituksenmukaista itse tarinan ja kirjoittajan pyrkimyksen kanssa. Siinä missä lukijalle päähenkilö näyttäytyy tunteettomana, yhteiskunnan ulkopuolelle lipuvana yksilönä, on Camus itse kommentoinut päähenkilöä mieheksi, jossa asuu syvä intohimo totuutta kohtaan. Hän ei siis suostu olemaan mitään mitä ei ole, esittämään tunteita joita ei tunne, tai sanomaan sanoja joihin ei usko. Ei edes vaikka oma henkensä olisi uhattuna.

Sen enempää itse tarinaa paljastamatta, voin sanoa Meursaultin joutuvat tilanteeseen, jossa hän joutuu miettimään koko maailmankatsomuksensa uudelleen. Hän alkaa rakentamaan merkitystä elämälleen pienistä palasista tilanteessa, jossa elämä uhkaa valua käsistä kuin hiekka tiimalasista. Camus'n tapa kuvata äärimmäisen minimalistisista lähtökohdista valtavaa elämänhalua ja suurta ymmärrystä kaikkia pieniä asioita kohtaan, jotka tuntuvat aluksi mitättömiltä, on sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa luettavaa. Jos Sivullisen ensimmäinen puolisko on vaikealukuisen tylsä, on kirjan toinen puolisko puolestaan aivan uskomattoman upeasti kirjoitettu. Alun, keskivaiheen ja lopun välinen kontrasti on valtava, joka tekee kokonaisuudesta vain entistäkin paremman. Loppu ei toimisi yhtään samalla tavalla, jos alku ei olisi saanut lukijaa turrutettua päähenkilön kokemaan mielentilaan.

Suosittelen eksistentialismiin tutustumista jokaiselle. Sartren eksistentialismikin on humanismia -essee on erinomainen aloitus, jota Camus'n Sivullinen jatkaa saumattomasti. Sivullinen on yksi niitä kirjoja, jotka jokaisen pitäisi mielestäni ainakin jossain vaiheessa elämäänsä lukea. Ei Camusta ole suotta palkittu Nobelin palkinnolla, tai Sivullista valittu Le Monde -lehden sadan 1900-luvun tärkeimmän kirjan listalle.

"I have become comfortably numb."
Pink Floyd - Comfortably Numb (The Wall 1979)

Suosikit #5: Neil Young - Harvest

Neil Young on ollut yksi suurimpia idoleitani jo niin kauan, että sisäisessä monologissani yleensä vain siteeraan häntä mestariksi. Mestarilla kun on kyky tehdä yksinkertaisesta äärimmäisen kaunista, puhuttelevaa ja rauhoittavaa. Young todistaa oikeaksi sen, että loistava muusikko ei tarvitse mitään muuta kuin soittimen ja jotakin sanottavaa. Malliesimerkki mies ja kitara -muusikosta, joka on tehnyt useita loistavia albumeita, ja klassikoita löytyy monelta vuosikymmeneltä. Mielestäni kuitenkin 1972 julkaistu Harvest on kaikista ehyin kokonaisuus, josta en keksi mitään huonoa sanottavaa - hyvää sitäkin enemmän. Siksi se sopiikin hienosti suosikkien listalleni.

Ensikosketukseni Neil Youngin musiikkiin sain lukion ensimmäisen vuoden aikana, kun Harvest -levyltäkin löytyvä Heart of Gold -kappale sattui soimaan jollakin radiokanavalla. Muistan kuinka ensimmäistä kertaa kuullessani tuon kappaleen, minulle jäi pakottava tarve selvittää kuka kappaleen esittäjä oikein oli. Niinpä sitten kotiin päästyäni heti ensimmäiseksi YouTube auki ja hakukenttään "heart of gold". Onneksi lause mainittiin laulussa niin monesti, ettei kappaleen löytäminen tuottanut kovinkaan suuria vaikeuksia. Ja kun kappaleen lopulta löysin, kuuntelin sen ainakin viisi kertaa peräkkäin ja päätin, että menen seuraavana päivänä kirjastosta lainaamaan Youngin levyjä. Tuohon aikaan kun Spotify oli vielä tuntemattomuus, minulla oli tapana käydä hakemassa kirjastosta levyjä ja tallettaa ne iTunesin soittolistalle. Spotifyn käyttämisen helppous onkin tehnyt musiikin löytämisestä vähän liiankin helppoa, josta on kadonnut se uuden albumin hypistely käsissään ennen ensimmäistä kuuntelua. Siinä hetkessä on kuitenkin aina ollut jotain... käsin kosketeltavaa. Heh. Ja tuota fiilistä on aina toisinaan ikävä.

Heart of Goldista tuli mulle nopeasti yksi niistä elämäni tärkeistä biiseistä. Tiedättehän kun jokaisella ihmisellä on ainakin muutama sellainen kappale, joka tuntuu koskettavan juuri omaa itseä ja omaa elämää jotenkin kaikista muista kappaleista poikkeavalla tavalla. Mulle sellaisia kaikkeuden hienoimpia, henkilökohtaisia kappaleita ovat Heart of Goldin lisäksi David Bowien Ziggy Stardust, John Mayerin Slow Dancing in a Burning Room, Stereophonicsin Dakota ja Placebon versio Running Up That Hill -kappaleesta. Noiden lisäksi on tietysti satoja muita suosikkeja ja tärkeitä kappaleita. Nuo viisi kuitenkin jäisivät jäljelle, jos pitäisi valita vain viisi kappaletta, jotka voisin ottaa mukaan autiolle saarelle kuunneltavaksi.

Vaikka Heart of Goldin erinomaisuudesta, sen koskettavasta sanomasta ja ytimiin yltävästä huuliharpusta voisi varmaankin kirjoittaa kokonaisen tekstin, on se kuitenkin vain se kirsikka jos Harvest on albumina itse kakku. Se on albumi, jolla Young kertoo kymmenen erilaista tarinaa lauluiksi naamioituna. Ne kertovat ihan tavallisista asioista ja pienistä hetkistä, samalla kun ne kuvaavat yhteiskuntaa ja käsittelevät vahvojakin teemoja kuten yksinäisyyttä, ikääntymistä, kuolemaa ja köyhyyttä. Kantrimusiikin sanoitusten yleisin ongelma on kliseisiin takertuminen, joissa lauletaan köyhästä maanviljelijästä, joka lähtee hakemaan tyttöä kaupungilta lava-autollaan. Välillä juodaan viskiä, jauhetaan tupakkia ja etsitään sitä uutta kulkematonta polkua elämälle. Youngin musiikki ei mielestäni olekaan kovin perinteistä kantria, vaan se muistuttaa monin paikoin enemmän esimerkiksi Bob Dylanin runoilevaa folkmusiikkia. Siksi onkin hauska huomata useita Harvest albumille piilotettuja viittauksia Dylaniin. Esimerkiksi albumin avausraidan Out on the Weekend toisessa säkeistössä käytetään termiä big brass bed, joka tuli tutuksi kolme vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Dylanin Lay, Lady, Lay kappaleella. Varsinkin albumin päättävä Words (Between the Lines of Age) voisi sanoitustensa puolesta olla suoraan Dylanin kynästä ja muistuttaakin monin paikoin Dylanin mestariteosta Like A Rolling Stonea. Sehän onkin vain sopivaa kahden maailmankaikkeuden taitavimman sanoittajan välillä.

Kaikista parhaiten kätköön jäänyt helmi Harvest -levyltä on sen kolmas raita A Man Needs a Maid. Se alkaa yksinäisellä pianolla ja saa kappaleen muistuttamaan vähän Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Wateria. Kappale kuitenkin kasvaa kokoajan isommaksi kun upea Lontoon sinfoniaorkesteri liittyy taustalle ja nostaa tarinan kokonaan uudelle tasolle. Itse tarina on itseironinen kuvaus henkilöstä, jonka omat epävarmuudet luovat säröjä parisuhteiden muodostamiselle. Se on mielestäni hauskasti sanailtu ja sopivan metaforallinen, että kuuntelija voi löytää siitä useita erilaisia tulkintoja. A Man Needs a Maid onkin mielestäni täydellinen kappale, johon subjektiivinen ihailuni tai objektiivisuuteen pyrkivä analyysini ei pystyisi puhkomaan reikiä.

Neil Youngin Harvest on albumi, jonka kuuntelemisella on minulle aina aivan uskomattoman rauhoittava vaikutus. Se on erittäin kotoisa ja lämmin albumi; vähän kuin menisi jonkun vanhan sukulaisen luokse kylään, ja kaikki olisi kuten aina ennenkin, vaikka ei olisi vuosiin nähty. Sillä ei ole yhtäkään huonoa kappaletta, mutta sitäkin enemmän hyviä. Se on ennenkaikkea pelkistetty, loppuunsa hiottu timantti, joka toimii kokonaisuutena yhtä hyvin kuin erillisinä raitoinakin. Se on albumi, jonka pariin palaan useita kertoja vuodessa. Ja jokaisen kuuntelukerran jälkeen ajatusten ja murheiden käsittely on ainakin hiukan helpompaa.

"It's hard to make that change, when life and love turns strange."
Neil Young - A Man Needs a Maid (Harvest 1972)

Suosikit #4: Muiden elämä

Neljännessä Suosikit -julkaisussani ajattelin palata taas elokuvien pariin vuonna 2006 julkaistulla saksalaisella Muiden elämä -elokuvalla. Muiden elämä kun käsittelee monia sellaisia asioita, joita olen pohdiskellut paljon viimeaikoina. Yksityisen ja julkisen välinen raja on monin paikoin hämärtynyt kun ihmisistä löytyy verkosta enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin. Suurin osa näistä tiedoista on lähinnä aika harmittomia tykkäyksiä, selaushistoriaa ja itse täytettyjä profiileita, on taustalla kuitenkin jatkuvasti kasvava isoveli valvoo -tilanne, jossa ihmisiä esimerkiksi pidätetään jo rikoksen suunnittelemisesta tai henkilöiden työurat voidaan tuhota kampanjoimalla sosiaalisessa mediassa kuulopuheiden perusteella. Myös tätä blogia kirjoitellessani joudun monesti pohtimaan missä raja yksityisyyteni ja hyvän tarinan välillä menee. Yleensä joudunkin vetämään sen rajan jokaisen tekstin kohdalla uudestaan.

On tietenkin hyvä, jos vaarallisia kouluampujia, joukkomurhaajia ja terroristeja saadaan kiinni ennen kauhistuttavien tekojen tapahtumista, mennään siinä silti jo aika liukkaille jäille yksilönvapauksien suhteen. Jos rikoksen suunnitteleminen on rangaistavaa vaikka rikosta ei koskaan edes toteuttaisi, siinähän periaatteessa mennään aika lähelle pistettä, jossa jo tietynlaisten ajatusten ajatteleminen on lain mukaan rangaistavaa. Tietystihän suunnitelman täytyy olla todellinen ja konkreettisesti todistettavissa, avataan tuosta lähtökohdasta aika moraalisesti arveluttava ovi, jonka sulkeminen onkin sitten paljon hankalampi juttu.

Muiden elämä sijoittuu - kunnianosoituksena isoveli valvoo -dystopiakuvauksen mestarille George Orwellille - vuoteen 1984 ja toisen maailmansodan jälkeen kahtia jaettuun Berliinin kaupunkiin. Länsi-Berliinissä eletään vapaasti ja nykyaikaisesti kun kaupungin jakavan muurin toisella puolella Itä-Berliinissä valvoo ihmiskunnan historian tehokkain ajatuspoliisi Stasi. Elokuvassa seurataan Stasiupseeri Gerd Wieslerin (Ulrich Mühe) ja näytelmäkirjailija Georg Dreymanin (Sebastian Koch) ja tämän kumppanin Christa-Maria Sielandin (Martina Gedeckin) elämää Itä-Berliinissä ennen Berliinin muurin murtumista.

Elokuvan juoni lähtee liikkeelle kun Gerd Wiesler saa komennuksen ryhtyä tarkkailemaan nuhteettomalta vaikuttavan Georg Dreymanin elämää. Niinpä Wiesler apureineen asettaa mikrofoneja Dreymanin asuntoon ja alkaa seuraamaan kaikkia tämän käymiä keskusteluja tarkoituksenaan etsiä merkkejä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta vastarinnasta. Elokuvan edetessä katsoja oppii tuntemaan lisää niin Dreymanista, Sielandista, Wiesleristä kuin koko vallitsevasta yhteiskuntamallistakin. Se on erittäin mielenkiintoinen kuvaus ryhmäkäyttäytymisestä ja tarkkailun ohjailevasta pelon ilmapiiristä, jossa aletaan epäillä kaikkia ihmisiä ympärillä ja oikeiden ja väärien tekojen raja tuntuu kokonaan haihtuvan. Onko sukulaisen ilmiantaminen oikein jos laki sanoo niin, vaikka kyseessä olisi vain halu tuoda Länsi-Saksassa vallitsevaa vapautuneempaa ilmapiiriä myös Itä-Saksaan?

Vaikka Muiden elämä onkin erittäin taidokas kuvaus totalitaristisesta yhteiskuntamallista ja sen vaikutuksista tavallisten ihmisten elämään ja käsityksiin moraalista, on se kuitenkin ennenkaikkea loistava tarina juonellisesti. Se on täynnä mitä erilaisempia henkilöhahmoja, joista pahimmatkin ovat jollain tasolla harmaita. Mikään ei ole koskaan mustavalkoista, joka tuntuukin olevan elokuvan kantava teema, vähän samaan tapaan kuin Steven Spielbergin ohjaamassa Schindlerin listassa. Schindlerin listahan oli kuvattu kokonaan mustavalkoisena yhtä kohtausta ja lopputekstejä lukuunottamatta, mikä oli mielestäni tarinaan nähden aivan loistava taiteellinen ja tarinankerronnallinen valinta.

Saksalaiset elokuvantekijät tuntuvat olevan mestareita juuri totalitaristisen yhteiskunnan osuvassa kuvaamisessa, aihe kun varmasti osuu kansakunnan historian tuntien todella lähelle. Muiden elämä meneekin siis samaan nerokkaiden elokuvien kastiin kuin Dennis Ganselin Die Welle, Wolfgang Beckerin Goodbye Lenin!, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment ja Wolfgang Petersenin Das Boot. Vaikka tarina ei olekaan tosi, kuvaa se vallitsevaa maailmankuvaa äärimmäisen uskottavasti. Siitä kertonee varmasti myös se, että elokuvan ohjannut Florian von Donnesmarck eli nuoruudessaan kolme vuotta jakautuneessa Berliinissä ennen muurin murtumista. Elokuvassa onkin jatkuvasti läsnä todellisuuden tuntu ja se on paikoitellen vähän ahdistavakin kokemus katsojalle. Se on kuitenkin varmasti ihan tarkoituksellinen valinta, sillä se vain tekee elokuvan äärimmäisen loistavasta loppuosasta sitäkin mieleenpainuvamman.

Muiden elämä on valtavasti ajatuksia herättävä ja niin monella eri tasolla koskettava katselukokemus, että tällainen kirjoitus raapaisee vain ohuesti sen erittäin monitasoista pintaa. Se pakottaa katselijan pohdiskelemaan omia näkemyksiään samalla kun se kertoo koskettavan tarinan ihmisyydestä, rakkaudesta ja kaikista väliin mahtuvista tunteista. Se palkittiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar- sekä BAFTA -palkinnolla. IMDb:n kattavalla, kävijöiden arvostelemalla 250 parhaimman elokuvan listalla se sijaitsee tällä hetkellä sijalla 56. Jos siis mietit jotain katseltavaa ihan vaikka aikasi kuluksi, eikä Muiden elämä ole vielä tuttu, suosittelen lämpimästi sen katsomista. Siitä kun löytyy kosketuspintaa varmasti jokaiselle katsojalle.

"Vie minut takaisin betonikaupunkiin, jonka varjoihin kadottiin."
Olavi Uusivirta - Betonikaupunki (Me ei kuolla koskaan 2005)

Suosikit #3: The Smiths - The Queen Is Dead

Jos ihan rehellisesti sanotaan, niin 80-luku oli kyllä omituisen oloista aikaa. Suomessa tuulipukukansa pastellin värisissä kledjuissaan katseli ensimmäisistä väritelevisioistaan kun pitkätukkaiset muusikot revittelivät pelkissä pitkissä kalsareissa kesät talvet. On jotenkin absurdia ajatella, että samaan aikaan kun Ritari Ässä ja Dingo villitsivät Suomessa, Englannissa väsättiin maailmankaikkeuden kovinta lättyä: The Smithsin The Queen Is Dead -albumia.

Vuonna 1986 julkaistu The Queen Is Dead on kahden mestarillisen visionäärin taiteellisen yhteentörmäyksen supernova. The Smithsin kolmas täyspitkä julkaisu oli ensimmäinen Johnny Marrin ja Morrisseyn yhdessä tuottama albumi - ja se näkyy ja kuuluu kaikesta. Siinä missä yhtyeen aikaisemmat levyt The Smiths ja Meat Is Murder olivat vähän sekavia kokonaisuuksia; muutamia helmiä sakeassa meressä, on The Queen Is Dead alusta loppuun täyttä timanttia.

Laulaja-sanoittaja Morrisseyn ja säveltäjä-kitaristi Johnny Marrin välinen kemia on musiikin saralla poikkeuksellista. Sille vetää vertoja korkeintaan McCartneyn ja Lennonin The Beatles tai Watersin ja Gilmourin Pink Floyd. Siinä on kaksi jotenkin niin erilaista ajattelijaa, joiden tuotannossa kuitenkin yhdistyy jakamattomasti molemmat puolet - yhdeksi yhtä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

Jos The Smithsin musiikkia ja varsinkin The Queen Is Dead albumia pitäisi kuvailla jollakin osuvalla sanalla, olisi se varmaankin kontrasti. Samalla kun säveltäjä Marr maalailee mitä raikkaampia ja menevämpiä sävyjä, täyttää Morrisseyn monesti melankoliset, masennuksesta ja yksinäisyydestä kertovat sanat tyhjän tilan saumattomasti. Kokonaisuutena tuo varmasti kuulostaa omituiselta, mutta Morrissey sattuukin olemaan lyriikan mahtavampia osaajia. En keksi ketään muuta, joka voisi kirjoittaa niin sarkastisia, ironisia ja jopa ahdistavan surullisia lauluja, saaden ne silti kuulostamaan kaikessa komiikassaan lähinnä ilahduttavilta. Suomalaisista ehkä Gösta tai Juice. The Smithsin tuotannosta loistavin esimerkki on levyn viides raita: Cemetry Gates.

Cemetry Gates on erityisesti Morrisseyn taidonnäyte. Siinä hän maalailee ivallista kuvaa henkilöstä, joka koittaa esittää itseään fiksumpaa lainailemalla toisten sanomisia ominaan. Osansa saavat runoilijat Keats ja Yeats, samalla kun lainaillaan Wildeä ja Shakespearea. Laulaja varoittaa siitä, että aina löytyy joku, joka pystyy kampittamaan tällaiset falskit teeskentelijät. Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin ennenkaikkea humoristisen itseironinen, sillä itse laulu plagioi lähes jokaisessa lauseessaan jonkun aiemmin eläneen kirjoituksia. Se leikittelee sanoilla ja yhdistelee sujuvasti vanhaa ja modernia kieltä yhteen tarinaan. Oikein kaiken huipuksi, äärettömän ahkerana lukijana ja kirjoittajana tunnettu Morrissey jätti itse laulun nimeen kirjoitusvirheen, kuin pitkänä haahuilevana keskisormena kaikille tärkeilijöille.

Marrin suurin taidonnäyte on jätetty puolestaan levyn päättävään Some Girls Are Bigger Than Others raitaan. Vaikka se onkin ehkä saanut enemmän huomiota absurdin humoristista lyriikoistaan, on sen todellinen vahvuus Marrin sulavasti leijailevissa kitaramelodioissa. Vaikka tämä teksti on tähän mennessä keskittynyt lähinnä Marrin ja Morrisseyn panokseen, täytyy kuitenkin sanoa, että rumpali Mike Joyce ja basisti Andy Rourke täydentävät kokoonpanon erinomaisesti. Vaikka voisinkin kirjoittaa sanasen jokaisesta levyltä löytyvästä biisistä, varsinkin There Is A Light That Never Goes Out, Bigmouth Strikes Again ja I Know It's Over kappaleista, tulisi tästä blogitekstistä sitten aivan tolkuttoman pitkä kokonaisuus. Jätettäköön niiden arvioiminen siis kuulijalle itselleen.

The Smithsin The Queen Is Dead on albumi, joka puhuttelee kaltaistani sielua niin runollisesti, melodisesti kuin sanomaltaankin. Se on äärimmäisen hyvä levy jota ei voi suositella tarpeeksi. Voin siis kerrankin olla surutta samaa mieltä, kun brittiläisen NME musiikkilehden kriitikot valitsivat sen kaikkien aikojen parhaimmaksi albumiksi.

"I didn't realise you wrote such bloody awful poetry, Mr. Shankly."
The Smiths - Frankly, Mr. Shankly (The Queen Is Dead 1986)

Suosikit #2: J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa

Toinen suosikkini on J.D. Salingerin kirjoittama nuorisoromaani, vuonna 1951 julkaistu Sieppari ruispellossa. Sieppari ruispellossa on saanut osakseen monenlaista ylistystä: Esimerkiksi Yleisradion, Suomen Kirjasäätiön ja Kirjakauppaliiton yhdessä järjestämässään Tuhat vuotta - sata kirjaa -kampanjassa se valittiin sadan tärkeimmän 1900-luvulla kirjoitetun kirjan joukkoon. Kirja on kuitenkin saanut osakseen myös erityisen kyseenalaista mainetta, kun vuonna 1980 John Lennonin ampunut Mark David Chapman kertoi saaneensa idean Lennonin tapaamisesta Sieppari ruispellossa -kirjasta ja kuvitteli itsensä kirjan päähenkilö Holden Caulfieldiksi. Vaikka Mark David Chapmanin dissosiatiivisten identiteettihäiriöiden analysoiminen voisikin olla mielenkiintoista, ei se kuitenkaan ole tämän kirjoitukseni aiheena. Sen suuremmin tarinan juonta paljastamatta voin kuitenkin sanoa, ettei kirjassa suunnitella murhaa tai mainita sanallakaan John Lennonia. Sehän se vasta olisikin ollut Nostradamuksen tekstien veroinen profetia, kun Lennon-parka oli kirjan julkaisuhetkellä vasta 11-vuotias pahaa aavistamaton pojankloppi.

Aiemmin mainittuja yhdistävä tekijä löytyy kuitenkin tarinan sijainnista, sillä se perustuu fiktiivisen Holden Caulfieldin toimiin muutaman päivän mittaisena ajanjaksona New Yorkissa. Caulfield on Penceyn poikakoulussa opiskeleva teini, joka erotetaan koulusta huonon koulumenestyksensä vuoksi. Hänet lähetetään takaisin kotiin New Yorkiin vanhempiensa luokse juuri ennen joululoman alkua. Caulfield ei kuitenkaan halua tavata vanhempiaan ennen kuin he ovat saaneet kirjeen erottamispäätöksestä, joten hän päätyy asumaan muutaman yön hotellissa. New Yorkissa ollessaan hän päättää tutustua ympäristöönsä ja alkaa käydä baareissa.

Jos ensimmäinen suosikkini perustui vahvaan juoneen, on Sieppari ruispellossa oikeastaan sen täysi vastakohta. Itse tarina tuntuu enemmänkin päiväkirjamaiselta proosalta, jossa päähenkilö tekee tavanomaisia asioita muutaman päivän aikana. Kun opiskelijoilla on tapana tehdä kirjoista draamankaarellisia aikajanoja, jossa kuvataan kirjan eri kohtia; esittelyä, ristiriitoihin syventymistä, kärjistystä, häivytystä, suvantoa, kliimaksia ja niin edelleen, on Sieppari ruispellossa -kirjan kanssa mietittävää jopa äidinkielen opettajalla. Se kun ei tunnu juonellisesti oikein noudattavan minkäänlaista kaavaa. Asioita vain tapahtuu.

Varsinaisen juonen puutteellisuudet eivät kuitenkaan haittaa, sillä itse tarinnankerronta on uskomattoman monipuolista, oivaltavaa ja nautinnollisen runollista. En tiedä kuinka suuresti tämä johtuu siitä, että luin kirjasta aikanaan alkuperäisen Pentti Saarikosken suomennoksen. Saarikoskea kun on kritisoitu siitä, ettei hänen englanninkielen taitonsa ollut kääntäjälle tarvittavalla tasolla. Tästä syystä Sieppari ruispellossa saikin uuden, alkuperäiselle teokselle ilmeisesti uskollisemman käännöksen vuonna 2004. En ole tuota uutta suomennosta kuitenkaan lukenut, enkä myöskään alkuperäistä englanninkielistä kuin osittain. Eli sanottakoon tässä vaiheessa analyysini koskevan Pentti Saarikosken suomentamaa painosta.

Kirjassa käytetty kieli on kokonaan paikallista slangia, jonka Saarikoski on kääntänyt vaivattoman tuntuisesti stadin slangiksi. Huonosta koulumenestyksestään huolimatta päähenkilö Holden Caulfield on erittäin nopeaälyinen, fiksu ja syvällinen henkilöhahmo, jolla on sanottavaa ja mielipide melkein jokaisesta asiasta. Caulfield on hahmona sarkastinen ja itseironinen, mutta pystyy näkemään kuitenkin melkein missä tahansa asiassa huumoria. Sieppari ruispellossa onkin monista masentavan tuntuisista aiheistaan huolimatta ennenkaikkea ilahduttavan humoristinen kirja, josta voisi repäistä sivukaupalla hauskoja tai oivaltavia sitaatteja.

Luin Siepparin ruispellossa ollessani 17-vuotias, aikuistumisen kynnyksellä oleva teini. Kirjan teemoina olevat aikuistuminen, tietynlainen kapinahenkisyys ja maailman asettaminen itseä vastaan upposivat monia samoja aiheita pohtivaan teiniin kuin häkä päähän. Muistan aloittaneeni ensimmäisen päiväkirjan kirjoittamisen kirjan luettuani (tulipas melkoinen alkusoinnun ilotulitus) ja matkineeni usein Saarikosken käyttämiä slangisanoja ja sananparsia. Veljestä tuli broidi, tanssimisesta steppaamista. Ennenkaikkea sanastooni tarttui Caulfieldin suosikkisana phony. Saarikoski suomensi tuon falskiksi, joten jatkossa kaikki teeskentelijät olivat falskeja. Käännöksen kielellinen anti ilahdutti minua niin suuresti, että muistan hakeneeni kirjastosta mitä tahansa Pentti Saarikosken tuotantoa. Luin jopa jotain proosaa, jossa arvon runoilijamaestro kirjoitti vaimolleen  yksityiskohtaisesti naisseikkailuistaan ja päivistään juoppona Dublinissa. En tiedä mitä tuosta teoksesta tarkalleenottaen opin, mutta tulipahan sekin tsekattua.

En voi puhtaalla omatunnolla suositella Saarikosken kirjettä vaimolleen lukijoilleni, mutta Siepparia ruispellossa sitäkin enemmän. Se on oman aikansa klassikko, joka uppoaa varmasti myös nykypäivän lukijaan. Kuten yleensäkin on ajattomilla klassikoilla tapana.

"Words are flowing out like endless rain into a paper cup."
The Beatles - Across the Universe (Let It Be 1970)

Suosikit #1: Valamiesten ratkaisu

Ensimmäinen suosikkini on vuonna 1957 julkaistu Sidney Lumetin ohjaama ja Henry Fondan tähdittämä oikeussali -klassikko Valamiesten ratkaisu. Valamiesten ratkaisu pohjautuu kaksi vuotta aikaisemmin julkaistuun Reginald Rosen kirjoittamaan samannimiseen näytelmään. Tämä on elokuvan kannalta oleellista, sillä kuvaus- ja toteutustavaltaan se muistuttaa enemmän näytelmää kuin elokuvaa. Koko elokuvan tapahtumat perustuvat käytännössä kahteen eri huoneeseen; oikeussalin viereiseen tilaan johon valamiehet kokoontuvat tekemään päätöstään sekä sen vieressä olevaan taukotilaan, jossa henkilöhahmot käyvät kahdenkeskisiä keskusteluita.

Vaikka elokuva saattaa tuon kuvauksen perusteella kuulostaa erikoistehosteisiin ja toimintaan tottuneille katsojille tylsältä draamalta, voin vakuuttaa sen muistuttavan enemmänkin trilleriä. Valamiesten ratkaisu onkin erinomainen malliesimerkki elokuvasta, jossa kaikki epäolennainen on riisuttu pois erittäin vahvan tarinankerronnan ja henkilökuvausten tieltä.

Elokuvan juoni on lyhykäisyydessään seuraava: Nuori latinoamerikkalainen mies istuu oikeudenkäynnissä syytettynä isänsä puukottamisesta ja poliisitutkinta on kerännyt vahvan aineiston miehen syyllisyyden todistamiseksi. Oikeudenkäynnin jälkeen päätös kuolemantuomion antamisesta siirtyy kaksitoistajäsenisen valamiehistön käsiteltäväksi. Tapaus näyttää ennakkoon selvältä ja valamiehistö on heti valmis äänestämään miehen syyllisyydestä. Vain yksi valamiehistön jäsenistä, Henry Fondan näyttelemä valamies numero kahdeksan, päättää olla äänestämättä miestä syylliseksi.

Tästä alkaa noin puolitoista tuntia kestävä väittely, jonka aikana valamiehistö alkaa käydä läpi oikeussalissa esitettyä aineistoa. Kaikki kaksitoista valamiestä tulevat erilaisista olosuhteista ja elokuva onkin ennenkaikkea äärimmäisen tarkka henkilökuvaus ihmisen ennakkoluuloista ja motiiveista. Samalla kun sen pureutuu syvälle oikeudenmukaisuuden ja tuntemattoman ihmisen tuomitsemisen vaikeuden filosofiaan, se kuvailee mestarillisesti ihmisen psyykettä; kokemusten ja ulkoisten ärsykkeiden vaikutusta tapaamme tehdä päätöksiä ja tulkita maailmaa.

Mikäli lukijalle 50-luvulla julkaistun mustavalkoelokuvan katsominen tuntuu luotaantyöntävältä, voi elokuvasta katsoa myös 1997 julkaistun, alkuperäiselle teokselle erittäin uskollisen uudelleenfilmatisoinnin. Molemmat katsoneena liputan kuitenkin alkuperäisen puolesta, erityisesti Henry Fondan ja Lee J. Cobbin loistavien roolisuoritusten vuoksi.

Kolmella Oscar -ehdokkuudella huomioitu Valamiesten ratkaisu on allekirjoittaneen lisäksi saanut ylistystä niin tavallisilta katsojilta kuin kriitikoiltakin. Vuonna 2007 se valittiin Yhdysvaltain kongressin kansalliselle elokuvaluettelolle kulttuurillisen ja yhteiskunnallisen merkityksensä vuoksi. Maailman suosituimman elokuvasivuston IMDb:n (Internet Movie Database) listalla ympäri maailmaa sijoittuneet käyttäjät ovat arvioineet sen kaikkien aikojen viidenneksi parhaimmaksi elokuvaksi.

Valamiesten ratkaisu on yksi niistä elokuvista, jonka katsominen on uskoakseni tehnyt minusta paremman ihmisen. Se herättää valtavasti ajatuksia ja pakottaa katsojan pohtimaan omaa käsitystään moraalista ja empatiasta. Se tulkitsee hienovaraisesti ihmisten ryhmäkäyttäytymistä, jossa yleensä äänekkäimmät ja painostavimmat persoonat pystyvät taivuttelemaan muut omalle kannalleen. Samalla se kuitenkin valaa uskoa ajatukseen, että loogisesti perusteltu argumentti voi horjuttaa ennakkoon vahvojakin oletuksia.

"Luovuttaako elämänsä korkeamman edessä?"
CMX - Sateenkaaren pää (Iäti 2010)