Soittolista #1: Pehmeä sunnuntai

Sunset - Lars Steffens (CC BY 2.0)

Soittolista löytyy tästä.

Jos olette koskaan katsoneet High Fidelity -leffaa, niin se on yksi niistä, joka resonoi omassa elämässäni toisinaan jopa huvittavuuksiin asti. Rakastan asioiden listaamista, järjestelyä ja arviointia. Jos olisin syntynyt kymmenen vuotta aikaisemmin, olisin teetättänyt varmaankin satoja erilaisia kokoelmalevyjä erilaisiin tarkoituksiin. Kyllähän minä niitä kerkesin useankin tehdä, mutta aika nopeasti tuli Winampit, iTunesit, YouTubet ja Spotifyt. Mitä niistä kokoelmalevyistäni muistan, niin sen, että jokaikiselle piti laittaa viimeiseksi Led Zeppelinin Stairway to Heaven. Se kun oli sellainen kappale, joka piti olla aina tarvittaessa lähettyvillä. Niinpä riitti kun oli edes yksi levyistä tallella, niin aina oli myös Stairway to Heaven kuunneltavissa.

Nykyisin ei tarvitse enää polttaa itselleen kokoelmalevyjä, kun saman voi tehdä listaamalla suosikkejaan yhdelle listalle. Ystäväni ehdottikin, että voisi olla hauska ajatus, jos tekisin tällaisia mixtape-listoja erilaisista aiheista ja perustelisin vähän valintojani. Idea osui kuin nenä päähän, joten ei muuta kuin heti listaamaan! Tämän listan aiheena on näin sunnuntaille "pehmeä sunnuntai". Sunnuntai kun on monesti se rauhoittumisen ja rentoutumisen päivä ennen uutta alkavaa viikkoa. Niinpä siis keräsin 20 mielestäni loistokasta ja rentouttavaa biisiä sopivaksi sellaiseen taustakuunteluun tai vaikka ihan tarkemminkin keskityttäväksi. Ei muuta kuin aloitetaanhan. Lista löytyy Spotifystä, ja voit laittaa sen kuunteluun kokonaisuudessaan suoraan tekstin alusta löytyvästä linkistä.

1. Kurt Vile - Wakin' on a Pretty Day

- Kurt Vilen Wakin' on a Pretty Day on minun ultimaattinen sunnuntaibiisini. Se on myös aamubiisi, joka saa aina päivän lähtemään oikealla jalalla käyntiin. Kappale kestää 9 minuuttia ja 31 sekuntia, eikä siinä ole sekuntiakaan liikaa. Itseasiassa kuuntelen sen monesti useamman kerran peräkkäin.

2. Angus & Julia Stone - Big Jet Plane

- Angus & Julia Stonen parhaalta albumilta Down the Way löytyvä Big Jet Plane on tunnelmallinen rakkauslaulu, jonka äänimaailma on mielestäni aivan äärettömän onnistunut.

3. Belle & Sebastian - I Fought in a War

- Belle & Sebastianin I Fought in a War on melodinen ja koskettava tarina sodasta. Sotaa voi laulun sanomassa tulkita joko oikeaksi sodaksi tai metaforallisemmin elämän karikkoina.

4. Bob Dylan - Lay, Lady, Lay

- Mainitsin Bob Dylanin Lay, Lady, Lay -kappaleen kirjoituksessani Neil Youngin Harvest -albumista. Se on osoitus Dylanin monesti aliarvostetun lauluäänen todellisesta tasosta ja biisin toistuva sanailu jää aina päähän soimaan.

5. The Connells - '74-'75

- The Connellsin '74-'75 on yksi niistä biiseistä, joita soittelen ja laulelen jatkuvasti. Se jäi yhtyeen ainoaksi hittibiisiksi, mutta minkäs teet. Biisi itse on alusta loppuun mainio.

6. First Aid Kit - My Silver Lining

- Ruotsalaisen sisarusduon muodostama First Aid Kit on yksi niistä yhtyeistä, joka ei osaa tehdä huonoja kappaleita. Yhtyeen paras kappale on kuitenkin yhtyeen uusimmalta Stay Gold -albumilta löytyvä My Silver Lining. Biisi etenee kuin hypnoosi; rytmiin jää kiinni ja jouset tahdittavat upeasti.

7. Fleetwood Mac - Rhiannon

- Olisin voinut ottaa listalle tusinan kappaleita pelkästään Fleetwood Macilta, mutta menin sitten yksi bändi - yksi biisi -säännöllä. Lopulta valinnan kohteeksi osui Rhiannon, jonka kitarariffistä tykkään erittäin paljon.

8. Gregory Alan Isakov - Big Black Car

- Jos teen listan joka alkaa Angus & Julia Stonen Big Jet Plane -biisillä, olisi suorastaan menetetty tilaisuus jättää lisäämättä listalle myös Gregory Alan Isakovin Big Black Car. Tykkään isoista kulkupeleistä! Biisi on hyvä otos edustamaan koko loistavaa This Empty Northern Hemisphere -albumia.

9. Leonard Cohen - Treaty

- Leonard Cohenin viimeiseksi jääneeltä, suurenmoiselta You Want It Darker -albumilta löytyvä Treaty on yksi vaikuttavimpia uusia kappaleita, joita olen pitkään aikaan kuullut. Sen sanoma on voimakas ja Cohen oli vielä arvostettavalla 82 vuoden iälläkin pysäyttävä tulkitsija.

10. Lucy Rose - Shiver

- Lucy Rose on yksi uusimpia musiikkilöytöjäni, joten valitsin listalleni myös sen biisin, josta oma tutustumiseni hänen tuotantoonsa alkoi. Shiver on upealla tavalla hauras, mutta samalla voimakas kappale. Studiotiimi on tehnyt palkkansa eteen erinomaista työtä ja se kuuluu kaikesta. Koko albumi on sanalla sanoen kirkas.

11. Mazzy Star - Fade Into You

- Mazzy Starin 1993 julkaiseman So Tonight That I Might See albumin avausraita Fade Into You on kertakaikkiaan upean liikuttava kokonaisuus. Biisi jäikin Mazzy Starin tunnetuimmaksi, mikä ei ole kappaletta kuunnellessa lainkaan ihme.

12. Neil Young - Heart of Gold

- Yksi maailmankaikkeuden hienoimpia kappaleita. Kirjoitin siitä pitkän pätkän eilisessä kirjoituksessani, joten sieltä voi lukea tarkempaa analyysiä.

13. Of Monsters and Men - Dirty Paws

- Of Monsters and Menin debyyttialbumi My Head Is An Animal on yksi parhaita indiemusiikin debyyttialbumeita tällä vuosikymmenellä. Siltä olisi voinut valita listalle montakin biisiä, mutta mennään tällä kertaa söpöillä sanoilla varustetuilla likatassuilla. Biisistähän löytyy myös oikeasti väkeväkin sanoma luonnon puolustamisen puolesta.

14. Paolo Nutini - Candy

- Paolo Nutinin Candy on yksi parhaita rakkauslauluja, mitä tiedän. Muistan kuvitelleeni kappaleen olevan joku vanha helmi jostain 60-luvulta ja olinkin todella yllättynyt kuullessani sen olevan Paolo Nutinin tuotantoa 2009 vuodelta. Menee omassa musisoinnissani kategoriaan "soitan ja laulan huonosti", mutta aina yhtä mielissäni.

15. Radiohead - Street Spirit (Fade Out)

- Radioheadin loistavan The Bends -albumin viimeinen raita Street Spirit (Fade Out) on myös albumin paras biisi. Se on mielestäni ehkä koko Radioheadin paras kappale, jonka pitäisi sanoa jo aika paljon. Tuo kitaramelodia kaikessa yksinkertaisuudessaan on maaginen.

16. Ryan Adams - Wonderwall

- Oasis oli se yhtye, josta todellinen innostukseni musiikkia kohtaan alkoi. Voin siis sanoa kuulleeni Oasiksen Wonderwallin satoja kertoja ja soittaneeni sen vielä sitäkin useammin. Ei siitä paljon parempaa pop-biisiä pysty tekemään. Paitsi ehkä Ryan Adams, jonka coveri saattaa olla jopa alkuperäistäkin parempi. Yhtä pop se ei kuitenkaan ole.

17. Simon & Garfunkel - Mrs. Robinson

- Mietin minkä monista hienoista Simon & Garfunkelin biiseistä valitsisin soittolistalleni, mutta päädyin lopulta siihen tunnetuimpaan, eli Mrs. Robinsoniin. Se ei ole Simon & Garfunkelin paras kappale, mutta se on positiivisen iloinen ja upbeat. Sellainen mitä tällä listalla ei vielä ollut tarpeeksi, ja se onkin hyvä kontrasti Ryan Adamsin tulkintaan Wonderwallista.

18. Sister Flo - White Noise

- Ajattelin, ettei soittolistaa voi tehdä laittamatta mukaan yhtään suomalaista kappaletta. Niinpä valinta osui Riihimäkeläisen Sister Flon kappaleeseen White Noise. Kuuntele kappale, niin ymmärrät miksi se on listalla mukana. Jos teema on pehmeä, en keksi pehmeämpää biisiä.

19. Sting - Fields of Gold

- The Police yhtyeestä maailmanmaineeseen noussut Sting teki hyviä kappaleita myös soolourallaan. Niistä mielestäni paras on kivasti leijaileva ja todella upea Fields of Gold.

20. Travis - Closer

- Listan lopettaa Travis, jonka tuotannosta voisi tehdä yhden listan ihan itsessään. Lopulta valinta osui rakkaudesta ja kaipuusta kertovaan Closer kappaleeseen. Tämä alkaa kuulostaa toistolta, mutta kappale on tosiaankin aivan sanoinkuvaamattoman kaunis.

Tässäpä teille siis vähän kuunneltavaa sunnuntaille, tai miksi ei tulevallekin viikolle. Jospa sieltä löytyisi jokaiselle jotain uusia tai vanhempia tuttavuuksia, joita kuuntelisi mielellään enemmänkin. Tämän tekeminen oli sen verran hauskaa puuhaa, että aion tehdä listoja sopivissa väleissä erilaisista teemoista jatkossakin. Kuuntelittepa te niitä tai ette! Minä ainakin kuuntelen ja biisien pohdiskeleminen on aina hauskaa puuhaa.

"Wakin' in the dawn of day, I gotta think about what I wanna say."
Kurt Vile - Wakin' on a Pretty Day (Wakin On A Pretty Daze 2013)

Keikkafiiliksiä #1: Cry For Sanity @ Ottopoika

Laulaja Olli-Pekka - © Olli Launonen

Siitä asti kun ikäni on riittänyt klubikeikoille, on niitä tullut kierreltyä melkoinen määrä. Livemusiikin kuuntelemisessa kun on aina jotain erityistä: Siinä paikoitellen jopa alkukantaisessa fiilisten välittämisen rituaalissa artisti muodostaa yleisönsä kanssa yhtä suuremman kokonaisuuden. Tuon häviävän hetken aikana eletään yhdessä musiikin parissa tavalla, joka ei tule koskaan toistumaan täsmälleen samanlaisena. Jopa saman artistin keikat voivat olla ihan erilaisia kokemuksia tilanteesta, keikkapaikasta, yleisöstä ja omista fiiliksistä riippuen.

Arvostukseni kaikkia niitä kohtaan, jotka uskaltautuvat esittämään taidettaan yleisön eteen, on valtava. Joitakin keikkoja itsekin soittaneena tiedän miten pelottavaa omien luomusten esittäminen on yleisölle. Kaikille aloitteleville muusikoille ja bändeille haluan kuitenkin sanoa: Uusien asioiden luominen ja kokeileminen on loistavaa. Kaikki eivät tule tykkäämään siitä mitä teette, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Itse luominen, esiintyminen ja fiilisten välittäminen on tärkeintä. Ne tekee jotka uskaltaa, muut arvostelkoot. Ja tämän sanottuani ajattelin kirjoitella ensimmäisen suunnittelemistani monista keikka-arvosteluista. Sen kohteena on toivottavasti pitkää ja menestyksekästä taivaltaan aloitteleva kuopiolainen rockpumppu Cry For Sanity.

Tutustuin Cry For Sanityyn ensimmäisen kerran noin pari kuukautta sitten, kun yhtye laittoi maailmalle jakoon ensimmäisen Already Gone nimisen singlensä. Tuon mukana tuli neljä varsin laadukasta raitaa vahvoilla särökitaroilla ja rumpukompeilla höystettyä rockia. Viitteitä on havaittavissa ainakin HIM:n, Negativen, 30 Seconds to Marsin ja monen muun musiikista. En tiedä mikä yhtyeelle olisi osuvin genremääritelmä, eikä sillä oikeastaan olekaan väliä. Jostain syystä vahvimmin tulee kuitenkin väkisinkin mieleen oululaisen Blind Channel yhtyeen lanseeraama violent pop -termi. Yhtyeen mukaan termi kuvastaa raskasta musiikkia, johon on yhdistelty pop-elementtejä. Sellaista myös Cry For Sanityn musiikki mielestäni on, vaikka tietysti eroaakin monin tavoin edellämainitusta Blind Channelistä. Ja jos tässä vaiheessa joku vetää palkokasvit nokkaan pop
-termin käytöstä, niin ottakaahan ihan iisisti ja kasvikunta pois nenusta. Jokaisen suosiota havittelevan bändin täytyy olla jonkin verran pop. Siitähän se sanakin jo itsensä juontaa; populaarisesta.

Oli mielenkiintoista päästä Ottopoikaan näkemään Cry For Sanity ensimmäistä kertaa livenä. Levymusiikki on yksi juttu, mutta biisien välittäminen keikalla yleisöön on asia erikseen. On olemassa bändejä, jotka tekevät hemmetin hyviä biisejä, mutta eivät oikein onnistu välittämään niitä livenä yleisöä koskettavalla tavalla. Sitten on niitä, joiden biisejä ei oikeastaan jaksa levyltä kuunnella, mutta keikalla aina säväyttää. Ja sitten on tietysti se viimeinen loistavien bändien kategoria, joiden musiikki puhuttelee korvanappeihin suunnattuna ihan yhtä paljon kuin keikallakin. Ilokseni voin todeta, että Cry For Sanity on hyvällä matkalla kohti tuota viimeisimpänä mainittua kategoriaa.

Useissa eri kokoonpanoissa aikanaan soittaneet Cry For Sanityn muusikot ovat onnistuneet kasvattamaan jo varsin mainittavan fanipohjan verrattain tuoreelle yhtyeelle, jonka repertuaarista löytyy julkaistuna vasta neljä kappaletta. Ottopojassa olikin siis väkeä ihan kiitettävästi ja lavan edusta täyttyi nopeasti musiikin tahtiin nyökyttelevistä päistä. Ja mikäs siinä on nyökytellessä, kun homma toimii. Enpäs suoraan sanottuna muista nähneeni yhtä tuoreen bändin ottavan yleisöään samalla tavalla kuin Cry For Sanity eilen. Suurin yksittäinen tekijä tuolle on yhtyeen karismaattinen nokkamies Olli-Pekka, jonka itseluottamus on iän ja taitojen karttuessa kasvanut ihan uusiin sfääreihin. Siinä jätkä veti koko keikan kiipeillen monitorien päällä, heittäen ylävitosia eturivissä jammaaville ja fanejaan halaillen kuin Olavi Uusivirta ikään. Ja tietäen miten paljon olen Olavia livemuusikkona hehkuttanut, on tuo siis suuri kohteliaisuus.

Olikin hauska kuulla herraa itseään keikan jälkeen jututtaessani, että oli kuulemma meinannut homma jännityksestä johtuen mennä pöntön halailuksi ennen keikkaa. Enpä voi kyllä sanoa, että moinen olisi ainakaan keikan aikana millään tavalla suorituksessa näkynyt. Mutta sellaistahan jännittäminen monesti on; odotus on pahinta, mutta kun se lopulta suorittaessa laukeaa voi vapautumisen huomata jopa "oman tason" ylittävänä suorituksena. Ja sen mitä olen kaverin esiintymistä vuosien aikana nähnyt, niin tuon "oman tason" virstanpylväitä on jatkuvasti siirretty pidemmälle ja pidemmälle. Voin siis vain kuvitella minkälaisessa hurmoksessa bändi voi tulevilla keikoillaan vetää, kunhan saa fanipohjaa vielä kasvatettua, uutta materiaalia maailmalle ulostettua ja itseluottamusta lisättyä kokemuksen tuomalla varmuudella. Nimittäin koko bändi veti homman niin tiukasti purkkiin, ettei tällainen keittiömuusikko ainakaan huomannut soittamisen tasossa tai esiintymisessä mitään huomautettavaa.

Eli jos tämän tekstin koittaisi vetää yhtä tiukasti purkkiin, niin summataan homma vaikka näin: Suosittelen ilman muuta tutustumaan Cry For Sanityn musiikkiin ja ennenkaikkea käymään tsekkaamassa yhtyeen kisakunto lavoilla ihan henkilökohtaisesti. Ainakin meikäläinen oli sen verran vakuuttunut, että piti ihan asiaa pohdiskeleva kirjoitus tuutata maailmaan. Ja meikäläisen kriitikkona tuntevat tietävät, etten mä kauheasti jaksa kirjoitella niistä taiteellisista tekeleistä, jotka eivät mua sen kummemmin kosketa. Mielummin paneudun niihin, jotka ovat jättäneet positiivisia fiiliksiä ja herättäneet uusia ajatuksia. Ja Cry For Sanity teki molempia. Kiitos siitä.

"I keep on feeding my dreams."
Cry For Sanity - MindKiller (Already Gone 2017)

Uudet levyhelmet #1: Olavi Uusivirta - Olavi Elää!

Tero Ahosen taiteilema kansikuva Olavi Uusivirran Olavi Elää! -livealbumille.

Koska blogini on omani ja intohimonani musiikki, päätin aloittaa kokonaan uuden osion omistettuna suomalaisen musiikin uusille levyhelmille. Uuden musiikin löytäminen on aina yhtä jännittävä kokemus ja koska kirjoittaminen on intohimoistani toinen, ajattelin yhdistää nämä nyt saumattomasti yhdeksi kokonaisuudeksi. Suomalainen musiikki jos mikä kun kaipaa lisää puolestaan puhuvia äänitorvia. Ja mikäpä olisi parempi tapa aloittaa tämä osio kuin tunnetusti yhden suosikkiartistini Olavi Uusivirran upouusi livealbumi Olavi Elää! En ole varsinaisesti mikään livealbumien innokkain kuuntelija, mutta tällä kertaa tehdään siihenkin sääntöön poikkeus. Olenhan kuitenkin käynyt ihailemassa Olavia yhtyeineen jo neljästi kuluneen vuoden aikana ja viidesti jos edellinenkin lasketaan mukaan. Viimeisin näistä oli Kuopion musiikkikeskuksella Olavi Uusivirran uudenlaisella ja osuvasti nimetyllä Il chante comme s'il n'y avait pas de demain -konserttikiertueella. Voin siis sanoa tietäväni jonkin verran yhtyeen livekarismasta ja kun tuotantokin on läpikotaisin koluttu, oli mielenkiintoista selvittää millä tavalla se kokonaisuus taittuu livealbumille. Ja hemmetin hienostihan se taittuu.

Olavi Uusivirran yhtyeen yksi parhaista puolista on kyky vetää omia biisejään uudenlaiseksi jokaisella keikalla. Rakenne on pohjimmiltaan tietysti sama, mutta fiiliksen ja illan mukaan versiot mukautuvat tunnelmaan. Erityisesti yhtyeen aivan liian aliarvostettu kitaristi-pianisti-tuottaja Timo Kämäräinen pääsee lopultakin ansaitsemalleen kunniapaikalle Olavi Elää! -livetaltioinneilla. Pohdin asiaa jo Kuopion musiikkikeskuksen keikalla kun Kämäräinen maalaili kitarallaan mitä upeampia sävyjä Sininen kukka kappaleen monta minuuttia kestäneen kitarasoolon aikana. Nyt tuota taikaa voi aistia myös levyltä, kun Sininen kukka on saanut Olavi Elää! -albumilla arvoisensa yli seitsemän minuutin ruudun täytettäväkseen. Vaikka albumilla olisi vain tuo yksi ainoa biisi, olisi se silti jo mielestäni mestariteos. Onneksemme livetaltiointeja löytyy kuitenkin melkein kahden tunnin edestä, ettei kuunteleminen lopu ainakaan ihan heti kesken! Ja vaikka voisinkin kirjoittaa sanasen jokaisesta levyn biisistä, säästetään kuitenkin lukijaa ja poimitaan joukosta vain pari helmeä tarkemman tutkailun kohteeksi.

Yksi tällainen helmi on ehdottomasti loppuaan kohti kasvava, julmetun mahtipontinen Reeperbahn. Alkuperäinen Reeperbahn ei ole koskaan ollut suurimpia suosikkejani, mutta tämän livevedon myötä olen nopeasti muuttamassa kantaani. Se alkaa sulavalla pianolla, jonka jälkeen päästään biisin tunnusmerkiksi muodostuneeseen tahtiin. Taustalle on saatu naispuolinen kuoro joka kantaa Olavin äänen kokonaan uudelle tasolle. En osaa sanoa onko kuoro ollut jo keikalla mukana vetämässä vai onko se lisätty vasta jälkikäteen levylle. Oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä, koska lopputulos on huikaisevan hieno ja nostaa biisin ihan uudelle tasolle. Samalla nousevat myös kuulijan karvat. Biisiä kuunnellessa tekisi mieli korkata olut, mutta lieköhän olisi sitten biisiä lainaten aamulla outo olo? Kohdasta 5:42 alkava nostatus loppua kohti on suunnastaan eeppinen ja jopa alkuperäisen version nostatuksia hienompi.

Ja koska yksikään Olavi Uusivirran livevetoja analysoiva teksti ei olisi mitään tarttumatta johonkin monista menevämmistä ralleista, nostetaan esille jokaisella keikalla potin räjäyttävä Tanssit vaikka et osaa. Se on biisi jossa pelkkä syntikan aloitus saa yleisön taputtamaan ja kun kappale räjähtää menevään komppiinsa ja Olavin huuto rikkoo ilmaa, ei kukaan voi pysyä paikoillaan. Ja se onkin kappaleen hienous; voidaan kaikki tanssia pelkästä tanssimisen ilosta - osattiinpa eli ei. Suurin harmitukseni konserttisalikiertueella olikin yleisön sitoutuminen istumapaikkansa mukavuuksiin. Eihän tällaista biisiä voi kuunnella rauhassa istuen!

Olavi Uusivirran mukaan livealbumilla pyrittiin säilyttämään livevetojen tuntu, joten virheiden korjaaminen jälkikäteen pyrittiin pitämään minimissä. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä kaikista kappaleista löytyy jo se loppuunsa hiottu albumiversio. Olin silti yllättynyt kuunnellessani miten laadukkaita kaikki vedot olivat. Joko korjauksia on tehty jälkikäteen vähän kovemmalla kädellä tai sitten yhtye vain vetää livenä aivan järkyttävän kovalla tasolla. Ja koska olen jälkimmäisen useampaan kertaan todistanut, ei Olavin sanojen todenmukaisuutta tarvitse kyseenalaistaa. Levy on helkkarin kova, koska niin on bändikin livenä. Vanha sanonta pätee siis tässäkin: Paskasta ei saa kultaa taitavinkaan miksaaja, hyvän äänityksen kanssa ei tarvitse paljoa tehdä.

Kun Olavi Uusivirta aikoinaan päätti, että heidän bändistään tulee Suomen kovin livebändi, saattoi kansasta löytyä väitteeseen myös skeptisesti suhtautuvia. Jos viimeisten muutaman vuoden keikkataso ei ole vielä vakuuttanut jotakuta, niin tämä levy tehnee sen kyllä lopullisesti. Sanon sen siis nyt: Olavi Uusivirta on Suomen kovin livebändi. Se on siellä kovimmassa kärjessä itseasiassa ihan koko maailman mittakaavalla. Tämä sanottuna sellaisen suusta joka on nähnyt muunmuassa Bob Dylanin, Queenin, AC/DC:n, Roger Watersin, Bruno Marsin, God is an Astronautin ja monia muita huikeita artisteja niin isoilla kuin vähän pienemmilläkin lavoilla. Jos Olavi on siis suunnallasi keikalla - tee itsellesi palvelus ja käy kuuntelemassa. Voit kiittää minua myöhemmin. Jos keikkoja ei puolestaan ole niin onneksi voit nyt elää edes osan tuosta kokemuksesta kuunnellen Olavi Elää! -albumia.

"Mitä mä pelkään kuolemaa, kun elämää en oo vielä nähnytkään?"
Olavi Uusivirta - Niin kuin eilenkin (Me ei kuolla koskaan 2005)

Suosikit #3: The Smiths - The Queen Is Dead

Jos ihan rehellisesti sanotaan, niin 80-luku oli kyllä omituisen oloista aikaa. Suomessa tuulipukukansa pastellin värisissä kledjuissaan katseli ensimmäisistä väritelevisioistaan kun pitkätukkaiset muusikot revittelivät pelkissä pitkissä kalsareissa kesät talvet. On jotenkin absurdia ajatella, että samaan aikaan kun Ritari Ässä ja Dingo villitsivät Suomessa, Englannissa väsättiin maailmankaikkeuden kovinta lättyä: The Smithsin The Queen Is Dead -albumia.

Vuonna 1986 julkaistu The Queen Is Dead on kahden mestarillisen visionäärin taiteellisen yhteentörmäyksen supernova. The Smithsin kolmas täyspitkä julkaisu oli ensimmäinen Johnny Marrin ja Morrisseyn yhdessä tuottama albumi - ja se näkyy ja kuuluu kaikesta. Siinä missä yhtyeen aikaisemmat levyt The Smiths ja Meat Is Murder olivat vähän sekavia kokonaisuuksia; muutamia helmiä sakeassa meressä, on The Queen Is Dead alusta loppuun täyttä timanttia.

Laulaja-sanoittaja Morrisseyn ja säveltäjä-kitaristi Johnny Marrin välinen kemia on musiikin saralla poikkeuksellista. Sille vetää vertoja korkeintaan McCartneyn ja Lennonin The Beatles tai Watersin ja Gilmourin Pink Floyd. Siinä on kaksi jotenkin niin erilaista ajattelijaa, joiden tuotannossa kuitenkin yhdistyy jakamattomasti molemmat puolet - yhdeksi yhtä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

Jos The Smithsin musiikkia ja varsinkin The Queen Is Dead albumia pitäisi kuvailla jollakin osuvalla sanalla, olisi se varmaankin kontrasti. Samalla kun säveltäjä Marr maalailee mitä raikkaampia ja menevämpiä sävyjä, täyttää Morrisseyn monesti melankoliset, masennuksesta ja yksinäisyydestä kertovat sanat tyhjän tilan saumattomasti. Kokonaisuutena tuo varmasti kuulostaa omituiselta, mutta Morrissey sattuukin olemaan lyriikan mahtavampia osaajia. En keksi ketään muuta, joka voisi kirjoittaa niin sarkastisia, ironisia ja jopa ahdistavan surullisia lauluja, saaden ne silti kuulostamaan kaikessa komiikassaan lähinnä ilahduttavilta. Suomalaisista ehkä Gösta tai Juice. The Smithsin tuotannosta loistavin esimerkki on levyn viides raita: Cemetry Gates.

Cemetry Gates on erityisesti Morrisseyn taidonnäyte. Siinä hän maalailee ivallista kuvaa henkilöstä, joka koittaa esittää itseään fiksumpaa lainailemalla toisten sanomisia ominaan. Osansa saavat runoilijat Keats ja Yeats, samalla kun lainaillaan Wildeä ja Shakespearea. Laulaja varoittaa siitä, että aina löytyy joku, joka pystyy kampittamaan tällaiset falskit teeskentelijät. Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin ennenkaikkea humoristisen itseironinen, sillä itse laulu plagioi lähes jokaisessa lauseessaan jonkun aiemmin eläneen kirjoituksia. Se leikittelee sanoilla ja yhdistelee sujuvasti vanhaa ja modernia kieltä yhteen tarinaan. Oikein kaiken huipuksi, äärettömän ahkerana lukijana ja kirjoittajana tunnettu Morrissey jätti itse laulun nimeen kirjoitusvirheen, kuin pitkänä haahuilevana keskisormena kaikille tärkeilijöille.

Marrin suurin taidonnäyte on jätetty puolestaan levyn päättävään Some Girls Are Bigger Than Others raitaan. Vaikka se onkin ehkä saanut enemmän huomiota absurdin humoristista lyriikoistaan, on sen todellinen vahvuus Marrin sulavasti leijailevissa kitaramelodioissa. Vaikka tämä teksti on tähän mennessä keskittynyt lähinnä Marrin ja Morrisseyn panokseen, täytyy kuitenkin sanoa, että rumpali Mike Joyce ja basisti Andy Rourke täydentävät kokoonpanon erinomaisesti. Vaikka voisinkin kirjoittaa sanasen jokaisesta levyltä löytyvästä biisistä, varsinkin There Is A Light That Never Goes Out, Bigmouth Strikes Again ja I Know It's Over kappaleista, tulisi tästä blogitekstistä sitten aivan tolkuttoman pitkä kokonaisuus. Jätettäköön niiden arvioiminen siis kuulijalle itselleen.

The Smithsin The Queen Is Dead on albumi, joka puhuttelee kaltaistani sielua niin runollisesti, melodisesti kuin sanomaltaankin. Se on äärimmäisen hyvä levy jota ei voi suositella tarpeeksi. Voin siis kerrankin olla surutta samaa mieltä, kun brittiläisen NME musiikkilehden kriitikot valitsivat sen kaikkien aikojen parhaimmaksi albumiksi.

"I didn't realise you wrote such bloody awful poetry, Mr. Shankly."
The Smiths - Frankly, Mr. Shankly (The Queen Is Dead 1986)