Vaihtoehtona utopia

Robot - Bamenny (CC0)

Olen kirjoitellut viimeaikoina varsin asiapainotteisia ja yhteiskuntakriittisiä kirjoituksia liittyen hallituspolitiikkaan ja Suomen nykytilanteeseen. Niiden kirjoittaminen on sekä henkisesti, että työmäärältään kuitenkin aika raskasta. Lähteitä täytyy tarkistaa sivukaupalla, ja silti jää olo, että jotakin olennaista jää huomaamatta. Tulee helposti ajatus taistelusta tuulimyllyjä vastaan, koska jokaisella on omanlaisensa näkemys siitä, minkälainen hyvän yhteiskunnan tulisi olla. Niinpä ajattelin siirtää tosimaailmaan linkittyvät kirjoitukset ainakin yhden kirjoituksen ajaksi tauolle, ja pohdiskella minkälaisena hyvä yhteiskunta omassa ajattelussani näyttäytyisi. Kirjoitukseni on ennenkaikkea hassunhauska ajatusleikki, eikä sitä ole tarkoituskaan ottaa turhan vakavasti. Jos siis jatkat lukemista, älä turhaan huokaile, ettei tuollainen olisi mitenkään mahdollista. Ei olisikaan. Yhteiskuntaa kun ei voi väliaikaisesti nostaa laivan tavoin telakalle, ja korjata tai rakentaa kokonaan uudestaan. Tämä ajatusmalli kuitenkin lähtee ajatuksesta, mitä jos voisikin? Ja ennenkaikkea mitä jos minä saisin päättää kaikesta?

Utopiani perustuu lähtökohtaan, jossa jokaiselle kansalaiselle jaettaisiin täysin vastikkeeton ja mitään vaatimuksia sisältämätön perustulo. Tuon ideana suorastaan nerokkaan perustulon tulisi olla riittävä kattamaan kaikki välttämättömimmät menot, ajamatta sen varassa elävää ihmistä täysin ahtaalle. Tällaisina menoina pitäisin ainakin asumis-, sähkö-, vesi-, ja elintarvikekustannuksia. Perustulon varalla elävän asumisen täytyisi tietysti olla varsin vaatimatonta, sillä toimiakseen yhteiskunnan täytyy tarjota kannustimia oman elintason parantamiseksi. Noiden kannustimien tulisi kuitenkin olla nimensä mukaisesti kannustimia, eikä uhkauksia siitä, että tekemällä toisin otetaan ne vähätkin pois. Utopiassani työttömän, työhön kykenemättömän tai eläkeläisen ei tarvitsisi kokea pelkoa toimeentulonsa riittämättömyydestä. Ainakin ne pakolliset elinkustannukset, katto pään päällä ja ruokaa pöydässä, olisi pahimmassakin hädässä turvattu. Työtöntä ei vähäteltäisi töiden tekemättömyydestä, eikä ketään pakotettaisi menemään haluamattaan töihin. Töitä voisivat tehdä kaikki ne, jotka haluavat parantaa elintasoaan, hankkia materialistista omaisuutta tai muuten vain tykkäävät asioiden tekemisestä. Yhteiskunnassani kun sattuisi olemaan käytössä sellaista teknologiaa, jolla esimerkiksi ruokaa, asumuksia ja tarpeellisia tuotteita voitaisiin tuottaa selkeästi niiden vaatimia työntekijöitä useammalle ihmisille. Työtä tehtäessä käytettäisiin apuna esimerkiksi erilaisia robotteja, jotka hoitaisivat yksinkertaisimmat työt, kun ihmisten tehtäväksi jäisi toiminnan ylläpitäminen, robottien huoltaminen ja hedonistiset nautinnot. Tosiasiassa töitä ei edes riittäisi täysipäiväisesti kaikille, joten työpäivät olisivat lyhyempiä ja ihmiset voisivat tehdä vapaammin osa-aikaisia töitä tai käyttää vapaa-aikansa esimerkiksi taiteellisten, kulttuurillisten, urheilullisten ja yhteisöllisten askareiden parissa. Tai vaikka elämällä vielä utopiaanikin paremmassa virtuaalitodellisuudessa.

Perustulo tarvitsee tietysti toimiakseen vaihdon välineen eli oravannahan, jonka luominen ja määrän säätely olisi yksinomaan utopiaani hallinnoivan valtion alaisuudessa. Pankkitoiminta olisi tietysti sallittua, mutta valuutan lainaamista varten pankkien täytyisi tyytyä lainaamaan ihan omaa omaisuuttaan. Vähimmäisvarantojärjestelmästä ei olisi kukaan kuullutkaan ja hilpeät kansalaiseni korkeintaan nauraisivat moiselle ajatukselle. Vai että lainaisit minulle itse luomaasi rahaa, enpä usko! Valtio vastaisi myös perustulon jakamisesta ja kaikkien tulojen verottamisesta. Valtiolla olisi käytössään tulorekisteri, josta se voisi seurata kaikkien kansalaistensa tuloja reaaliajassa. Presidentti voisi siis aina hieroa käsiään tyytyväisenä, kun jossakin tapahtuu kehitystä. Eli jatkuvasti. Perustulon rahoittamiseksi käytössä olisi progressiivinen verotus, joka koskisi sekä töistä, että pääomasta saatua tuloa. Progressiivisuus olisi ihan helvetin jyrkkä, jossa tietyn tulotason jälkeen rikastuminen hidastuisi merkittävästi. Pysähtyisi kokonaan. Rikastuminen ei olisi kuitenkaan ainakaan teoriassa mahdotonta, sillä olisihan se joillekkin kansalaisistani mieleinen tavoite. Utopiassani rikastuminen olisi kuitenkin yksi tavoite muiden joukossa, eikä sillä voisi ostaa muuta kuin kulutushyödykkeitä, luksusta tai työvoimaa auttamaan arkisissa askareissa. Maailman vanhimmat askareet voisivat kuitenkin hoitaa vaikka ne robotit. #robotshavefeelingstoo? Valtaa ei voisi ostaa, sillä valtion virkoihin haettaessa olisi tiukka rajoitus ulkopuolista vaalirahoitusta koskien. Rahoitusta voisi kerätä rajoitetun määrän jokaiselta kannattajalta, joten varallisuutta tärkeämpää olisi ajaa yhteisöni tärkeinä pitämiä asioita. Kampanjointi olisikin siis entistäkin tärkeämpää, joten meeminlukutaito katsottaisiin varmasti eduksi. Valtion edustajat, ministerit ja presidentti valittaisiin tietenkin kansanäänestyksellä. Kansalla olisi myös mahdollisuus ottaa kertaalleen jokainen lakimuutos kansanäänestykseen, jossa enemmistön päätöksellä mikä tahansa säädös voitaisiin kumota. Loppuisi ainakin niiden hemmetin aktiivimallien tehtailu. Minun maassani kun ei väkisillä aktivoiduta, vaan otetaan ihan rennosti. Presidentin tehtävänä olisi olla arvojohtaja ja lähettiläs kansainvälisessä diplomatiassa. Presidentiksi valittaisiin siis kaikista parhaiten kansan arvoja edustava henkilö, eli se, joka osaa kertoa hauskimmat jutut.

Utopiassani kaikenlaista sivistystä, taidetta ja kulttuuria pidettäisiin arvossa, koulutukseen panostettaisiin ja erilaisia koulutuksia voisi yhdistellä helposti. Etkö muka ole koskaan halunnut olla sekä taidehistorian tohtori, että diplomi-insinööri yhtä aikaa? Nyt se on sallittua, jopa suotavaa. Sairaista ja vanhuksista pidettäisiin hyvää huolta ja terveydenhuoltoon panostettaisiin niin maan perkeleesti. Resursseista tärkeimpiä olisivat vesi, soittimet ja muut uusiutuvat luonnonvarat. Ympäristön saastuttamiseen suhtauduttaisiin vakavasti ja luonnon moninaisuutta haluttaisiin suojella. Ihmiset olisivat ihonväristä, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta tasa-arvoisessa asemassa, mutta jokaisella olisi lain rangaistusten nojalla velvollisuus olla puuttumatta toisten itsemääräämisoikeuteen tai rajoittamatta toisten oikeuksia. Nokkahuilua tosin saisi soittaa vain yksinään suljetussa tilassa. Kansallispelinä pelattaisiin shakkia ja kansallislauluna kajautettaisiin komeasti kolmiäänisenä The Beatlesin With A Little Help From My Friends. Pyhäpäivinä kokoonnuttaisiin yhteen keskustelemaan filosofisia, pohtimaan maailmankaikkeutta ja laulamaan yhteislauluja. Tällaisia pyhäpäiviä olisivat esimerkiksi Jimi Hendrixin syntymäpäivä, maailman kirjapäivä ja Star Wars -päivä. Kansallisia vapaapäiviä olisivat ainakin Game of Thronesin viimeisen kauden esityspäivät. Uskontojen suhteen jokainen saisi uskoa ihan mihin huvittaa, kunhan ymmärtää antaa jokaiselle yhtäläiset oikeudet uskomuksiinsa. Koska kaikki väestöstä eivät kuitenkaan kannattaisi rivitansseja ja kumbayaa, voitaisiin erimielisyydet ratkoa kaksintaisteluilla. Pyssyjen sijasta pelattaisiin kuitenkin vaikkapa erä monopolia tai menolippua. Ne kun ovat niin kauheita pelejä pelata kaksistaan, että haihtuisi ne erimielisyydetkin nopeasti. Sotimisen sijasta päämiehet voisivat sitten pelata vaikka Riskiä keskenään. Näkisi ainakin kenellä on oikeasti ne Sun Tzut hallussa ja ässät hihoissa.

Kaikista tärkeintä kuitenkin olisi, että utopiassani jokainen saisi olla vapaasti sellainen kuin on. Paitsi ne, jotka ovat kusipäitä. Niitä sietäisi läksyttää sen verran, että oppisivat tavoille. Uskoisin valtioni olevan kuitenkin sellainen lintukoto, ettei kukaan muistaisi edes olla kusipää. Tämän tästä sanottuani toivotankin kaikille lukijoilleni oikein railakasta viikonloppua. Koittakaahan olla ihmisiksi, älkää ottako asioita liian vakavasti ja nauttikaaa elämästä.

Rakkaudella, Taneli.

"Shiny, happy people holding hands. Shiny, happy people laughing."
R.E.M. - Shiny happy people (Out of Time 1991)

Kohti tulevaa vuotta

Fireworks - Jeff Golden (CC BY-SA 2.0)

Kuten edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, ajattelin kirjoitella seuraavaksi vähän ajatuksistani ja tavoitteistani tulevalle vuodelle. Siinä missä tykkään historian tutkimisesta ja muistelemisesta, pidän ihan yhtä paljon myös tulevaisuuden suunnittelemisesta. Kuten vanha sanonta kuuluu, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Toisaalta kuten Olavi Uusivirta laulussaan On niin helppoo olla onnellinen osuvasti sanoo "mä voin suunnitella mun koko elämän - mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin", ei suunnitelmia kannata ottaa aina liian tosissaan. Suunnitelmissa ja tavoitteissa on kuitenkin se hyvä puoli, että jo pienet askeleet kohti tavoitteita ovat askeleita eteenpäin. Aina tavoitteita ei tarvitse edes saavuttaa, sillä ne kuitenkin pistävät liikkeelle ja aktivoivat. Suunnitelmat saattavat muuttua lennosta uusia ideoita versoen, mutta niitä ei ehkä koskaan olisi saanut yhteen suuntaan menemättä.

Tulevaisuuden tavoitteita pohtiessani, minulla on tapana jakaa ne konkreettisiin tavoitteisiin, joiden eteen aion tehdä aktiivisesti töitä, ja sellaisiin vähemmän vakavampiin, joita olisi kiva tavoitella. Tällaiset konkreettisemmat tavoitteet keskittyvät pääasiassa oman talouden hallintaan, työelämään, opiskeluun ja niissä vaadittavien taitojen kehittämiseen. Niin tylsältä kuin se ehkä kuulostaakin, niin työelämässä pärjääminen on pitkälti se kivijalka, jonka pohjalta muut tavoitteet muodostuvat. Työelämässä pysyminen, oman osaamisen kehittäminen ja aktiivinen hakeutuminen kohti haastavampia työtehtäviä mahdollistavat myös oman taloudellisen tilanteen kehittämisen. Tuo taloudellinen tilanne puolestaan sanelee paljon sitä, minkä verran mahdollisuuksia muiden tavoitteiden toteuttamiselle jää.

Ensimmäinen konkreettinen tavoitteeni on ainakin 15 opintopisteen suorittaminen avoimen yliopiston kautta. Ensimmäinen viiden opintopisteen kurssini henkilöverotuksen perusteista alkaa heti tammikuun alussa, ja tuohon olisi kesän ja syksyn aikana tarkoitus lisätä ainakin pari kurssia lisää. Aloitin opiskelut avoimessa yliopistossa tänä syksynä perintö- ja lahjaverotuksen perusteet -kurssilla, ja tarkoituksenani olisi syventää finanssioikeuden ja taloustieteen osaamistani. Verohallinnolla työskentelevänä painotukseni on ainakin toistaiseksi vahvasti vero-oikeuden opinnoissa. Tulevaisuudessa luvassa olisi siis ainakin elinkeinoverotuksen- ja arvonlisäverotuksen perusteet. Vaikka ne eivät suoraan linkity nykyiseen työnkuvaani, uskon niiden vahvistavan aikaisempaa osaamistani, ja kehittävän kokonaiskäsitystäni niin verotuksesta, kirjanpidosta, taloudesta kuin yritysten toiminnastakin. Verkko-opintoina suoritettavista opinnoista kiinnostavimpia lienevät kauppatieteiden puolelta löytyvät kurssit tuloslaskenta ja verotus, sekä englanniksi suoritettava Corporate Governance. Kaikki sellaista tietotaitoa, jonka uskon olevan tulevaisuudessa hyödyksi työelämässä, samalla kun se syventää osaamistani itseäni kiinnostavista asioista, ja ehkä antaa uutta näkökulmaa myös sijoittamiseen. Monta kärpästä yhdellä iskulla, siitä on hyvä lähteä liikkeelle.

Sijoittamisesta puheenollen toinen konkreettinen tavoitteeni on oman taloudellisen tilanteeni parantaminen opintolainaa lyhentämällä ja arvo-osuustilin saldoa kasvattamalla. Kuluvana vuotena lyhensin opintolainaa ja tein talletuksia arvo-osuustilille aikalailla samassa suhteessa, mutta siihen täytynee tehdä pieniä muutoksia. Ensinnäkin kansainvälinen tilanne herättää kysymysmerkkejä, sillä ilmassa on aistittavissa tyyntä myrskyn edellä. Korkojen nousua on ennustettu jo useampana vuotena, samalla kun pörssikurssit ovat ennätyskorkealla. Tämä ei itsessään vielä kerro ihan kauheasti, mutta kun yhtälöön lisätään kasvava työttömyys, tuloerojen kasvu, teknologian murros ja ennätyssuuret velat, voi käsillä olla melkoisen sopan ainekset. Korkojen nousu voi ajaa pahimmin velkaantuneita valtioita suuriin ongelmiin, ja laittaa liikkeelle 2007-2008 vuosien kaltaisen finanssikriisin. Vaikka Kreikka onkin jo julkisesta keskustelusta unohtunut, ei Kreikan tilanne ole ihan kauheasti parantunut. Aikanaan tehty elvytyspolitiikka, jossa vanhoja velkoja kuitattiin uusilla, ei ole mikään pysyvä ratkaisu ongelmiin, vaan siirsi sen ennaltanäkemättömään tulevaisuuteen. Tuo tulevaisuus on vastassa jossakin vaiheessa, ja Kreikan ohella esimerkiksi Yhdysvaltojen, Italian ja Portugalin tilanne on huolestuttava. Omaan sijoittamiseeni tämä vaikuttaa todennäköisesti sillä tavalla, että aion painottaa enemmän opintolainan lyhentämistä ja avata esimerkiksi ASP-tilin sen sijaan, että sijoittaisin suurempia summia pörssiosakkeisiin. Pääasiallinen tavoite on kuitenkin päästä vuoden aikana tilanteeseen, jossa nettovarallisuuteni määrä ylittää ensimmäistä kertaa sitten opiskelujen aloittamisen nettovelkani määrän. No, katsotaan ja ihmetellään.

Jos mietitään sitten niitä vähemmän konkreettisia tavoitteita, niin niitä sitten riittääkin valtavasti. Tykkään kaikenlaisten uusien asioiden oppimisesta, taiteista ja kaikesta yleissivistävästä toiminnasta. Ensinnäkin haluan jatkaa tänä vuonna aloittamaani aktiivista pianon treenaamista ja opetella soittamaan uusia kappaleita. Kappaleiden lukumäärällä ei niinkään ole väliä, tärkeintä on tietää itse kehittyvänsä. Sama pätee myös toiseen rakkaaseen soittimeen, eli kitaraan. Haluaisin myös ryhtyä äänittämään taas enemmän omaa materiaaliani, kunhan sopiva inspiraatio vain löytyy. Toisekseen haluan jatkaa median ja maailman tapahtumien aktiivista seuraamista ja kommentointia niin erilaisilla palstoilla, somessa kuin oman bloginikin kautta. Blogiani pyrin kehittämään jatkossakin monipuolisemmaksi, kiinnostavammaksi ja kirjoittamaan entistä parempia kirjoituksia. Se on varmasti prosessi, joka ei pääty ennen kirjoittamisen lopettamista. Kirjoittaminen on kuitenkin antanut minulle valtavasti, joten laitan sen mielummin ajoittain tauolle kuin lopettaisin sen kokonaan. Kolmanneksi haluan kehittää kuvataiteellista osaamistani, erityisesti piirtämisen osalta. Piirtäminen oli vuosia lähes päivittäinen harrastus, kunnes pääasiassa musiikki ja graafinen suunnittelu siirsivät sen pienempään ruutuun. Olen kuitenkin viimeaikoina piirtänyt taas enemmän kynällä, ja huomannut miten rentouttavaa ja palkitsevaa se voi parhaimmillaan olla. Aion myös lopultakin käydä ostamassa sen uuden kameran, ja ryhtyä napsimaan kuvia maailmasta. Myös videoiden tekeminen kiinnostaisi, mutta katsotaan nyt miten moneen paikkaan ja projektiin yksi ihminen vuodessa kerkeää.

Näiden lisäksi minulla on monia sellaisia tavoitteita, jotka eivät ehkä mene suoraan tavoitteen määritelmään. Eli haluan lukea paljon kirjoja, katsoa elokuvia, pelata pelejä, matkustaa, käydä keikoilla ja niin edelleen. Tehdä ja kokea siis kaikenlaista. Elokuvien osalta aloitin pari vuotta sitten esimerkiksi sellaisen projektin, että aion katsoa kaikki elokuvat IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalta. Tällä hetkellä lähestytään puoliväliä, eli nähtynä on 106/250 elokuvaa. Tekemistä siis riittää, mutta onpahan ainakin helppo keksiä katsottavaa, jos ei muuta tekemistä keksi. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä haluaisin oppia pelaamaan shakkia. Se on siitä kummallinen tavoite, että mitä enemmän shakkia pelaa, sitä vähemmän siitä tuntuu ymmärtävän mitään. Eriskummallinen, loistava peli. Eiköhän näillä pärjätä vähän aikaa - keksitään sitten uusia ideoita matkan varrella. Niitä tuntuu tulevan säännöllisen epäsäännöllisesti, aiheena melkein mitä tahansa. Hyvää, tapahtumantäyteistä ja innostavaa alkavaa vuotta kaikille lukijoilleni!

"I'm just a traveller on this earth."
Chris Stapleton - Traveller (Traveller 2015)

Vuoteni numeroina

Numbers - Kevin Dooley (CC BY 2.0)

Viikonloppuna on taas aika vaihtaa kalentereita, kun maanantaina eletään jo vuotta 2018. Miten ne vuodet menevätkin niin nopeasti? Yläasteelta tuli siirryttyä lukioon jo lähes kymmenen vuotta sitten, ja valkolakkia soviteltiin päähän reilut kolme vuotta myöhemmin. Opinnot saatiin ensimmäistä kertaa pakettiin viime vuonna, kun Savonialta lähdettiin noin neljän viihtyisän vuoden jälkeen tradenominpaperit kourassa. Tuo tutkinto tuskin kuitenkaan jää viimeiseksi, vaan suunnitteilla olisi jatkokouluttautua joko kauppatieteiden maisteriksi tai ylempään tradenomitutkintoon. Kirjoitan kuitenkin noista jatkosuunnitelmistani toisen blogitekstin, sillä tämän tekstin aiheena on pohdiskella taaksepäin, mitä vuoden aikana onkaan tullut tehtyä. Olen aina tykännyt numeroista, listoista ja kirjanpidosta erilaisten asioiden kohdalla. Nykyisin seurailen useita tilastoja monien palveluiden avulla. Nyt ajattelinkin käydä niitä hieman läpi kuluneen vuoden osalta.

Koska tykkään kirjoitella paljon taloudesta, politiikasta ja taloustieteestä, niin aloitetaanhan käsittely henkilökohtaisen talouden lukemistani. Vuosi 2016 päättyi sen osalta aika murheellisissa merkeissä, sillä opintojen aikani tuli elettyä jonkin verran velaksi, joten varallisuuteni oli kokonaisuudessaan aika murheellisesti miinuksella. Opintolainaa kerkesi kertyä neljän vuoden aikana viisinumeroinen summa. Säästöjä ei ollut hirveästi, kun ei ollut oikein tulojakaan mistä säästää. Vuosi 2017 olikin ensimmäinen, jonka olin kokonaan työelämässä, joten myös säästämisestä tuli ihan eri tavalla ajankohtainen aihe.

Aloitin lyhentelemään opintolainaani oma-aloitteisilla lyhennyksillä heti tammikuussa, ja vuoden loppuun mennessä tuosta lainasta oli lyhennetty tarkalleenottaen 2415,15 euroa. Kuukausitasolla lyhennykset olivat siis noin 200 euron luokkaa. Tämän lisäksi aloitin tekemään lisää talletuksia arvo-osuustililleni, joita vuoden aikana tuli tehtyä yhteensä 2571 euron edestä. Salkkuraportin mukaan sijoitusteni vuosituotto oli 6,43 prosenttia, eli nykyisellä sijoitussalkulla arvonnousua ja osinkoja oli yhteensä 96,43 euroa. Ei voi ihan vielä rikastumisesta puhua, mutta Roope Ankan sanoin markka on miljoonan alku. Toivottavasti sama pätee myös euroihin. Jos näihin lisätään mukaan tavallisella talletustilillä pahan päivän varalle säilötyt 350 euroa ja vuokrakämpästä maksettu 590 euron takuuvuokra, on nettovarallisuuteni vuoden aikana kasvanut 6022,58 euroa. Tai osuvampaa olisi ehkä sanoa, että nettovelkani on pienentynyt tuon verran. Viimeisimmän palkkalaskelman mukaan vuodessa tuli tienattua 25 381,75 euroa, josta maksoin veroja, eläke-, vakuutus- ja työmarkkinajärjestön jäsenmaksuja yhteensä 5566,18 euroa. Nettopalkkani oli siis 19 815,57 euroa vuodessa, eli 1651,30 euroa kuukaudessa. Tässä on syytä huomioida, että palkkani muuttui kolme kertaa vuoden aikana ja nykyinen palkkani on hieman suurempi. Ei tradenomin keskipalkkoihin verrattuna järin kaksinen, mutta sellaista lienee työelämän alkuvaiheilta turha odottaakaan. Säästämisasteeni oli siis noin 30% nettotuloistani. Se olisi helposti voinut olla suurempikin, jos olisin viitsinyt nähdä enemmän vaivaa asian eteen, ja jättää joitakin heräteostoksia ostamatta. Toisaalta säästämisestä menee nopeasti fiilis, jos sen takia täytyy jättää ravintoloissa käyminen sikseen, ja yrittää nakertaa päivät pitkät näkkileipää. Nykyisin minulla onkin tapana siirtää heti palkkapäivänä tietty summa säästöön ja tuhlata loput miten huvittaa. Eipähän tarvitse kauheasti stressata, tai tuntea kovin huonoa omatuntoa turhia juttuja ostellessani.

Olin vuoden aikana noin 1800 tuntia töissä ja nukuin noin 2600 tuntia. Jäljelle jäi siis noin 4300 tuntia tehdä muita juttuja, joten mihin se aika sitten oikein tuli käytettyä? IMDB:n mukaan arvioin vuoden aikana 111 julkaisua, joista 31 oli elokuvia, 7 TV-sarjoja ja loput yksittäisiä jaksoja. Ei siis tullut katsottua kovinkaan paljoa televisiota, joskin mieleen jäivät ainakin TV-sarjat 13 Reasons Why, Westworld ja The Killing. Parhaimman arvosanan vuoden aikana katsomistani elokuvista saivat Black Swan, Sully, Léon ja Before Sunrise. Täyden kympin arvosanan sai kolme julkaisua; Game of Thronesin seitsemännen kauden jaksot The Spoils of War ja The Dragon and the Wolf, sekä Better Call Saulin kolmannen kauden vitosjakso Chicanery.

Musiikin parissa aikaa tuli vietettyä Last.fm:n mukaan melkoisesti, sillä vuoden aikana kuunneltuja kappaleita oli kirjoitushetkellä 14 453. Jos jokainen kappale kesti keskimäärin noin kolme minuuttia, niin musiikkia tuli kuunneltua vuoden aikana vähintäänkin 722 tuntia. Eikä tässä edes huomioida kuuntelujani esimerkiksi YouTubesta, ystävien seurassa, radiosta tai livenä keikoilla. Valitettavasti en ole jokaista keikkalippua säilyttänyt, mutta karkeasti arvioituina bändejä tuli nähtyä noin 30 kertaa. Festarit tuli koettua Ilosaaressa ja Kuopiossa, stadionkeikka Helsingissä Bruno Marsia kuunnellen. Yksittäisistä artisteista useimmin tuli nähtyä Olavi Uusivirta ja Pariisin Kevät. Nämä olivat myöskin last.fm:n mukaan vuoden kuunnelluimmat artistini. Parhaan keikan palkinto menee tänä vuonna Olavi Uusivirran Kuopio-hallin keikalle, suurin pettymys varmaankin Mew Ilosaaressa. Tai eihän se keikka nyt varsinaisesti huono ollut, mutta odotukset olivat vain valtavasti korkeammalla. Uusimpia livetuttavuuksia olivat muun muassa Megadeth, Poets of the Fall ja Antti Tuisku. Viimeisin yllättävän hyvä livenä!

Taiteilua eri muodoissaan tuli harrastettua melkoisesti, sillä suunnittelin vuoden aikana yli kymmenen erilaista logoa ja vaakunaa, tein yli 20 valmista graafista työtä, suunnittelin pari karttaa, piirsin muutaman kuvan alusta loppuun ja töhersin töissä, puhelimeen puhuessani, ainakin sata erilaista suttausta. Kirjoitin seitsemän laulua, muutaman runon ja sävelsin pari kappaletta. Äänitin kaksi, joista kumpaakaan en saanut koskaan valmiiksi. Luin noin kymmenen kaunokirjaa (joka on muuten erittäin huono lukusaldo vuodelle) ja muutaman tietokirjan. Kirjoitin opiskeluita varten muutaman esseen ja muuten vain 32 blogikirjoitusta. Muiden blogitekstejä, kolumneja, uutisia ja artikkeleita luinkin sitten varmaan yli tuhat. Kaikenlaisia kirjoituksia sosiaaliseen mediaan tuli tuutattua varmasti myöskin useampi sata. Huh! Pelejä tuli pelattua edelleenkin ihan liikaa, enimmäkseen Heroes of the Stormia (ainakin yli 1000 peliä) ja jonkun verran shakkia. Reissattua tuli vähemmän kuin aikaisempina vuosina, mutta mieleen jäivät erityisesti parit Helsingin reissut ja käynti Prahassa.

Loput ajasta menikin sitten ihan vain ollessa, ihmisten kanssa keskustellessa ja hengaillessa, arkipäiväisissä askareissa ja musiikkia soitellen. Valitettavasti vielä ainakaan ei löydy noita asioita luotettavasti tilastoivaa ohjelmaa. Kaikkea ei ehkä tarvitsekaan tilastoida. Erityisesti kuitenkin soitetun musiikin määrä (mielellään vieläpä soitinkohtaisesti) olisi hieno tilasto seurata. Omat päivärytmit menevät niin fiiliksen pohjalta, että toisinaan saattaa soittaa pianoa tuntikausia, toisinaan kitaraa ja välillä olla viikon koskematta yhteenkään soittimeen. Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin. No, tämmöistä tällä kertaa. Ihan tapahtumantäyteinen vuosi kuitenkin. Seuraava kirjoitus lieneekin sitten tavoitteista tulevalle vuodelle. Voin jo nyt sanoa, että ainakin kirjoja täytyy taas lukea enemmän.

"I have my books and my poetry to protect me."
Simon & Garfunkel - I Am a Rock (Sounds of Silence 1966)

Oppimisen lyhyt oppimäärä

Reflejos rojos - Arturo Espinosa (CC BY 2.0)

Jos voisit oppia minkä tahansa taidon, mitä haluaisit osata? Meillä kaikilla on varmasti sellaisia juttuja, joita tulee monesti mielessä pyöriteltyä: olisipa sitä kiva osata. Olipa kyseessä sitten vaikkapa jonkun instrumentin soittaminen, vieraan kielen puhuminen, kirjoittaminen, laulaminen, piirtäminen tai jonkun urheilulajin harrastaminen. Sitten kun asiaa on tarpeeksi pohdittu, yleensä tullaan tulokseen, että ei ole yksinkertaisesti aikaa harjoitella. Saatetaan kuvitella, että asia on niin vaikea, ettei sitä opi kuitenkaan. Miksi turhaan haaskata aikaa edes yrittämällä? Tämän kirjoitukseni tarkoituksena on pyrkiä omien kokemusteni pohjalta perustelemaan, että ihminen voi oppia melkein mitä tahansa, jos oikeasti vain haluaa.

En ole itse mikään pedagogi tai koskaan varsinaisesti opiskellut mitään opettamiseen liittyvää. Kirjoitan tässä tekstissäni omista kokemuksistani henkilönä, jolla on jatkuvasti jonkinlainen palava halu oppia uusia asioita. Jos olisin koira, olisin varmaankin bordercollie. Sen verran mitä olen koiraroduista kuullut aiheesta itseäni paljon enemmän ymmärtäviltä, ja toisinaan aikani kuluksi lueskellut, niin bordercollie vaatii omistajaltaan erittäin hyviä koulutustaitoja ja aktiivisuutta. Ne kun ovat sellaisia otuksia, jotka oppivat nopeasti, kaipaavat haasteita ja haluavat oppia aina vain uusia temppuja. Niin minäkin haluan.

Muistan kuinka pikkupoikana istuin joskus äitini kanssa urkujen edessä, tämän soittaessa Meksikon pikajunaa. Pikajuna Meksikon, halki kiitää yö jo on... Muistan kuinka jo tuolloin halusin osata soittaa sen itse uruilla ja äitini yrittikin sitä muutaman kerran minulle epätoivoisesti opettaa. Ongelma oli vain siinä, että siihen aikaan kärsivällisyyteni ei oikein riittänyt opettelemaan haastavalta tuntuvia asioita alusta asti. Se ei kuitenkaan koskenut kaikkia asioita. Olin myöskin innokas jalkapallon pelaaja ja kävinkin seurajoukkueen harjoitusten lisäksi usein potkimassa palloa ihan vain itsekseni. Muistan kun serkkuni pystyi pomputtelemaan palloa jalallaan niin pitkään, ettei kumpikaan meistä enää pysynyt laskuissa, ja ajatelleeni, että tuon minäkin haluan osata. Niinpä melkein jokaisena päivänä otin pallon ja menin kotini lähellä olevalle hiekkakentälle pomputtelemaan. Aluksi se tuntui hankalalta, enkä saanut pomputeltua palloa edes viittä kertaa. Olin kuitenkin päättänyt, että opin sen, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Niinpä jatkoin pomputtelua, kunnes eräänä päivänä sain pomputeltua palloa yli kymmenen kertaa. Viikon päästä niitä meni jo viisikymmentä. Jatkoin jalkapallon harrastamista ja jossain vaiheessa pomputtelusta tuli niin autonomista toimintaa, että pystyin pomputtelemaan käytännössä niin kauan kuin jaksoin sitä vain tehdä. Muistan miettineeni: miten tämä saattoikin joskus tuntua niin hankalalta?

Vaikka minulla olikin seurajoukkueessa valmentaja, ei kukaan varsinaisesti opettanut minua pomputtelemaan palloa. Harjoituksissa syöteltiin, koitettiin laukoa maaleja, puskettiin ja tehtiin kuntopiirejä. Pomputtelu oli sellaista, mitä tehtiin omalla ajalla tai ennen harjoituksia lämmitellessä. Muistan tuon kuitenkin ensimmäisenä sellaisena selkeänä muistona jostakin taidosta, jonka päätin opetella ihan omin päin ja lopulta myös opin. Niinpä kun olin samaan aikaan myös innokas skeittauksen harrastaja, tulin tulokseen, että jos kerta voin oppia pomputtelemaan palloa, voin ihan yhtä hyvin opetella itsekseni myös erilaisia temppuja rullalaudalla. Ensiksi jo laudalla pysyminen tuntui hankalalta ja muistan katselleeni muita skeittaavia poikia ihmeissäni, miten he pystyivät hyppäämään ilmaan niin, että lauta seurasi mukana. Jotkut jopa osasivat pyöräyttää laudan ympäri ilmassa ja laskeutua sen päälle aina oikein päin. Niinpä minäkin sitten aloin harjoittelemaan ollieta, ja kävin vähintään kerran päivässä vain pomppimassa lautani kanssa. Kohta sain laudan nousemaan ilmaan viisi senttiä, sitten kymmenen. Sen jälkeen kokeilin hypätä katukiveyksen yli. Kohta laitoin jo toisen laudan esteeksi ja hyppäsin sen yli. Ajattelin taas, eihän tämä nyt olekaan niin hankalaa. Sitten päätin kokeilla pyöräyttää lautaa hypätessäni. Ensimmäinen kerta kun kickflip tuli päälle, muistan vain tuulettaneeni ja huutaneeni.

Nykyisin en enää käy skeittaamassa, enkä juurikaan pomputtele palloa. Taidot ovat tähän mennessä jo ruostuneet sen verran, ettei noista aikaisemmin opituista taidoista ole enää tänä päivänä ihan hirveästi iloa. Ne kuitenkin opettivat minulle sen, että voin oppia asioita, jos vain oikeasti haluan. Niinpä kun 14-vuotiaana sain lahjaksi ensimmäisen sähkökitarani, olin päättänyt myös oppia soittamaan sitä. Se oli tietysti aluksi juuri niin hankalaa, kuin ollien tekeminen oli rullalaudalla. Koko kitaran otelauta näytti ihan mitäänsanomattomalta, eikä minulla ollut hajuakaan mistä aloittaa. Aloin kuitenkin lueskella ohjeita netistä, katsella YouTube-videoita ja selailla tabulatuureja. Pikkuhiljaa aloin oppimaan ensimmäisiä sointuja, lyhyitä melodioita ja kohta jopa soittamaan kappaleita, jotka kuulostivat jo vähän samalle kuin alkuperäinen. Jokaikinen uusi opittu riffi, licki tai sointu oli kuin bensaa olisi laittanut liekkeihin. Sitä halusi aina vaan oppia enemmän, uusia ja entistä haastavampia kappaleita.

Sen jälkeen kun säestäminen alkoi onnistua, päätin myös ryhtyä laulamaan siinä sivussa. Siitähän ei tietenkään aluksi tullut yhtikäs mitään, kun käsien koordinoiminen samalla kun koittaa lukea sanoja ja laulaa niitä oikeassa nuotissa, oli aivan liikaa meikäläisen aivokapasiteetille. Mitä enemmän sitä kuitenkin yritti, sitä vähemmän siinä meni sekaisin. Jostain syystä kädet vain alkoivat toimia enemmän autonomisesti ja pystyin keskittymään pelkästään laulamiseen. En ole vieläkään mikään kitaravirtuoosi, saatika kovinkaan kummoinen laulaja, mutta kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen voin vain napata kitaran, valita kappaleen ja säestää sen ainakin sointuina ja laulaa, vaikka en olisi sitä ikinä aikaisemmin edes kokeillut. Se on juuri sitä, kun opitut asiat alkavat pikkuhiljaa muuttumaan automaattisiksi ja pystyt improvisoimaan tarpeellisen suoraan lennosta.

Sittemmin olen kitaran lisäksi opetellut soittamaan ainakin kelvollisella tasolla myös bassoa, hiukan rumpuja, huuliharppua ja pianoa. Koitan opiskella ainakin suhteellisen säännöllisesti myös piirtämistä, graafista suunnittelua ja kirjoittamista. Kirjoittamisen treenaamiseen tämä blogi onkin varsin mainio keksintö. Joululahjaksi itselleni olen suunnitellut kunnollisen kameran ostamista, sillä valokuvaaminen kiinnostaisi minua kovasti. Ja tiedän, että jos harjoittelen kuvaamista tarpeeksi, tulen siinä lopulta ainakin varsin hyväksi. Se kuitenkin riittäisi minulle. Joku haluaa olla omassa asiassaan loistava tai jopa maailman huipulla, minä puolestani haluan osata mahdollisimman monia taitoja itseäni tyydyttävällä tavalla.

Olkoon tämä kirjoitukseni siis rohkaisuna kaikille niille, jotka miettivät, että jonkun taidon osaaminen olisi metkaa. Oppiminen on sinusta itsestäsi kiinni. Ensimmäinen ja tärkein päätös on, että päättää oppia. Oppiminen kun ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii määrätietoista työtä ja toisinaan tuskastuttavalta tuntuvaakin harjoittelua. Välillä tuntuu, ettei kehitystä tapahdu ollenkaan. Siinä vaiheessa kun pitää pienen tauon ja kokeilee parin päivän päästä uudestaan, huomaa miten paljon siinä onkaan kehittynyt. Vaikka itseoppimani taidot ovat pääasiassa taiteellisia, uskon että samat säännöt pätevät minkä tahansa taidon oppimisessa. Jos siis haluat oppia jotakin, tee itsellesi palvelus ja päätä oppia. Harva asia tuntuu yhtä palkitsevalta kuin se, että päättää oppia jotakin, ja huomaa jonakin päivänä sitä aika hyvin osaavansa. Nyt kun uusivuosikin kolkuttelee ovella, mitäpä sanoisit sellaisesta uudenvuodenlupauksesta, että otat asioiksesi opetella jonkun uuden taidon, jonka olet aina halunnut osata?

"Why don't you be the artist, and make me out of clay?"
Ellie Goulding - The Writer (Lights 2010)

Neljännesvuosisata

Muistoja kuvina - kuva suurempana - © Taneli

Taas on Maa kiertänyt kertaalleen Auringon siitä kun viimeksi juhlistin synttäreitäni. Tässä päivässä on kuitenkin jotakin symbolisesti erilaista kuin aikaisempina vuosina: Syntymään ja 50-vuotispäiviin on tarkalleen yhtä pitkä aika. Vastahan tuota täytin kaksikymmentä. Miten voi olla mahdollista, että jouluaattoon tuntuu aina olevan ikuisuus ja samalla viisi vuotta taaksepäin tuntuu eiliseltä? Toisaalta taas tarkemmin kun miettii, niin on viiteenkin vuoteen mahtunut jos jonkinlaista. Kahdestakytäviidestä vuodesta puhumattakaan.

Ootteko koskaan miettineet minkälaisen elokuvan teidän elämästänne saisi, jos siitä kelattaisiin yli kaikki arkisimmat hetket ja jätettäisiin jäljelle vain ne muistettavimmat? Vähän niin kuin siinä Richard Linklaterin ohjaamassa Boyhood -leffassa. Mitä enemmän mä mietin tuota ajatusta, sitä enemmän tuun tulokseen, että siitä tulisi kyllä yks helkkarin erikoinen ja avantgardistinen kokonaisuus. Tai sitten ohjaaja saisi olla melkoinen virtuoosi ja leikata mukaan melko typistetyn version. Mikä se sitten oikein olisi? Jaa-a.

Elokuvatermeillä funtsittuna se tuskin olisi ainakaan mikään romanttinen komedia. Niissä kun tarinan sankarit kohtaavat ihan ohimennen, ihastuvat, rakastuvat ja kaikista ongelmistaan huolimatta elävät elämänsä happily ever after. Ei elämä ole sellaista - tai ei ainakaan mun elämäni. Mun elämässäni on kohdattu, ihastuttu, rakastuttu ja sitten menty takaperin pisteeseen jossa ei enää kohdata. Ja jos tää kuulostaa katkeralta, niin se ei tässä ole tarkoituksena. En ole katkera, vaan kiitollinen. Niistä hienoista ihmisistä kenen kanssa olen samaa polkua kulkenut, vaikka ne polut sitten aikanaan erkanivatkin. Olipa kyse sitten ystävistä tai niistä jotka ovat olleet vähän enemmän. Toisinaan poluilla kun on tapana erkaantua ihan itsekseen, toisinaan taas täytyy tehdä kokonaan uusia kun ei samalle satu sopimaan. Ja jos on lakattu pitämästä yhteyttä, ei kuitenkaan koskaan unohdettu. Monia muistoja kerätty ja ehkä matkan varrella on itsestä ja elämästä myös jotakin opittu. Ja onhan tuota tarttunut mukaan melko loistokas joukko niitäkin, joiden kanssa pidetään vielä vuosikausienkin jälkeen säännöllisesti yhteyttä! Olette parhaita.

Jos elämästäni puolestaan tehtäisiin muutaman minuutin montaasi, niin kyllä siihenkin saisi aika tarkasti valita. Välillä lennettäisiin korkealla ja sitten tultaisiin ryminällä alas. Mutta jos aina lentää, niin eihän sitä muista miltä tuntuu hypätä. Moisessa montaasissa varmaankin kierreltäisiin keikkoja,  ihailtaisiin jäävuoria Hammerfestissä, kaivettaisiin kultaa lapissa, eksyttäisiin Tukholmassa, oltaisiin elämästä juovuksissa Prahassa ja herättäisiin sitten toisessa pätkässä jonkun tuntemattoman pihakeinusta. Ja jokaisen kohtauksen välillä istuttaisiin hitokseen liian pitkiä pätkiä junassa ja ainakin pieni hetki putkassa.

Tai ehkä sittenkin kaikista paras olisi musikaali? Voitaisiin mennä kaikkien niiden bändien tahtiin joita olen napeistani luukuttanut tai käynyt livenä ihailemassa. Musikaalivedot voisivat olla kaikilta niiltä karaokeilloilta kun homma on lähtenyt ihan lapasesta. Penkkaripäivänä tuli pienessä maistissa vedettyä Jimi Hendrixiksi pukeutuneena House of the Rising Sunia painajaiseen joutuneille nuoremmille oppilaille. On tuota joskus koitettu musiikkia ihan vakavissaankin tehdä, bändinä tavoitella maailman herruutta ja lopulta tyydytty tekemään koko paska ihan keskenään - siis minä ja kaikki ne muut minuudessa elävät muusikon retkut.

Välillä on kirjoiteltu päiväkirjaa, toisinaan blogia, joskus aloitettu romaania ja yleensä tyydytty kirjoittamaan vaan runoja. Kaikenlisäksi vielä yleensä aika huonoja, mutta runoja kuitenkin. On joskus penskana voitettu rahaa piirrustuskilpailusta ja ostettu koko rahalla Pokémon -kortteja. Väännetty Stairway to Heavenin kansikuvaa kymmeniä tunteja MS-paintilla ja tapeltu kuviksen opettajan kanssa kun se ei vaan ole ymmärtänyt mun visiota.

Jos jostakin olen kuitenkin varma, niin siitä ettei elämäni ole ollut ainakaan tragedia. Tietysti meillä kaikilla on varmasti juttuja, jotka vieläkin harmittaa. Just niitä juttuja joita miettii ihan ykskaks kahdelta yöllä seitsemän vuotta myöhemmin. Ei hemmetti ihminen on kyllä hieno olento. Vai voisitko kuvitella vaikka jonkun kengurun häpeilemässä poterossaan kun tuli joskus vietyä vahingossa toisen pentu omassa pussissa? Mutta nää on näitä - just sellaisia juttuja, joita kukaan muu ei todennäköisesti edes muista. Aika ehjin nahoin on kuitenkin tänne asti selvitty, että eipä ole aihetta ainakaan valittaa.

Ja jos tämän tekstin lukijalle tuli nyt sellainen olo, että meikäläisen elämä kuulostaa jotenkin maagisen tapahtumarikkaalta, niin eipä tarvitse sitäkään murehtia. Eiköhän se ole sellaista meillä kaikilla kun poimitaan pelkästään ne rusinat pullasta. Kuitenkin suurin osa päivistä kuluu pohdiskellen ihmisten vero-ongelmia tai sitä mitä söisi seuraavaksi. Sellaista elämä on.

Ei syntymäpäivänä voi kuitenkaan katsella vain taaksepäin, koska se elettävä elämä on lopulta aina ihan toisessa suunnassa. Eihän sitä tiedä, vaikka tästäkin elämästä tulisi joku päivä se romanttinen komedia, kunhan ensin alustettiin juonta kevyet kakskytäviis vuotta. Jos mä jotakin olen päättänyt niin sen, että jatkossakin mä oon ja meen etiäppäin ku se kuuluisa mummo lumessa ja koitan olla liikoja takertumatta lillukanvarsiin. Kierrän ainakin sata keikkaa, luen tuhat kirjaa, kuuntelen miljoona biisiä, kirjoitan maailmankaikkeuden eeppisimmän haikun ja sävellän ainakin yhden biisin johon olen itse tyytyväinen. Ja jos vaikka mitä ja muuta!

Tänään mä en tosin aio tehdä juuri mitään kummempaa kuin olla vaan ja nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se näyttäytyy mulle nyt. Carpe diem, memento mori ja vino veritas vaan teille ystävät, tänään juhlistakaamme. Ollaan ainakin vielä kerran nuoria ja kauniita ennen kuin iltarusko maalaa ryppyjä meidänkin naamoillemme. Ja nehän ne vain kertovat elämästä, joten varmistetaan että ne tulevat osoittamaan ylöspäin. Eihän tämä nyt niin vakavaa ole. Vai mitä luulet?

"Mitä mietit, hei satakieli?"
Olavi Uusivirta - Syntymäpäivä (Olavi 2016)

Kirje isälleni

Isä ja ystävänsä Ali Puijon tornissa. 

Kun Pentti Saarikoski aikoinaan kirjoitti kirjeen vaimolleen elämästään, eli lähinnä naisseikkailuistaan ja juopottelustaan Dublinissa, ajattelin minäkin nyt kirjoittaa kirjeen isälleni. Ihan näin isänpäivän kunniaksi. En kuitenkaan ajatellut tässä kertoa naisseikkailuista tai juopotteluistani. Olen varmaan jo pariin otteeseen ennättänyt nolata itseni jutuillani, joten koitetaanhan pitää asianlaita samalla tolalla. Eli jos jonkun tarvitsee häpeillä näitä kirjoituksia, niin riittää että se olen ihan vain minä. Aloitetaan.

Hei, isä.

Ajattelin kirjoitella tässä muutamia muistoja lapsuudestani, nuoruudesta ja yhteisistä hetkistämme. Ihan liian harvoin kun sitä tulee oikeasti ääneen sanottua (tai edes kirjoitettua) kaikkia niitä asioita joista elämässään on kiitollinen. Uskon, että positiivisuuden energia leviää maailmankaikkeudessa entropian tavoin. Vähän niin kuin siinä Leevi and the Leavingsin laulussa: Se tuli oviaukosta - ohi ajavasta autosta. Otti kitarasta kimmokkeen ja osui portsaria pohkeeseen.

Jos koitan miettiä niin kauas taaksepäin kuin ajatuksen kulku kantaa, tulee jostain syystä mieleen aina matolla luisteleminen. Siis se, kun vaahtosammuttimen kokoisena halusin olla kuin isoveljet, joista molemmat olivat innokkaita lätkän harrastajia. Olin kuitenkin niin pieni, ettei minua oikein voinut ottaa mukaan jäälle. Niinpä sitten joku teistä keksi pukea meikäläiselle lätkävarusteet päälle ja laittaa harjoittelemaan niiden kanssa heilumista olohuoneen matolla. Liekköhän rikottiin porukalla jotain lastensuojelun sääntöjä, kun siinä skidi viiletti luistimet jalassa menemään pitkin mattoa. Koskaan ei kuitenkaan mitään sen kummempaa katastrofia sattunut. Tai jos sattui, niin olen varmaan autuaasti iskenyt pääni ja unohtanut koko homman. Eikä teistä kukaan ole kokenut velvollisuudekseen kertoa moisesta. Samapa tuo, eihän tuo pääkoppa käy muutenkaan aina ihan täysillä. Vai johtuuko se juuri siitä?

Kun kelataan muutama vuosi eteenpäin, alkaa myös meikäläisen muistikuvat maailmasta selkiytyä. Matolta oltiin siirrytty jo jäälle ja käytiinkin yhdessä luistelemassa harva se päivä. Tänä päivänä en voi kuin ihmetellä, miten sulla isä olikin niin paljon aikaa tehdä kaikkea tuommoista yhdessä. Teit kuitenkin aivan järkyttävän pitkiä työpäiviä, olit mukana jos jonkinlaisessa hommassa ja meitä penskojakin sattui elämääsi siunaantumaan muutama. Olipa kyse sitten Anteron, Laurin tai minun harrastuksista, niin aina olit kuskaamassa meitä jos vaikka minne. Teit omien töidesi lisäksi valtavasti erilaisia talkoohommia, jotta rahat riittivät kolmen aktiivisen pojan jääkiekkoharrastuksiin. Jääkiekko kun ei ole harrastuksena ihan edullisimmasta päästä. Ihan varmaan siitä syystä itse hoksasinkin jo pikkupoikana, että musta tulee jääkiekkoilijan sijasta sittenkin jalkapalloilija. Ainakin kulupuolelle saatiin siitä porukalla ihan hyvät säästöt. Ja olihan tähän perheeseen onneksi jostakin tupsahtanut yksi geneettisesti ylivertainen yksilö, kun Anusta ei varmaan tarvinnut ikinä huolehtia. Sehän teki ja meni ja hoiti kaiken aina ihan itsekseen.

Aina jos kirjoitan jotain nuoruudestani, tulee väkisinkin jossain välissä aiheeksi myös kamppailuni paniikkihäiriön kanssa. En kuitenkaan halua kirjoittaa siitä kovin pitkästi, sillä tarkempi kuvaus aiheesta ja kokemuksistani löytyy aikaisemmasta blogikirjoituksestani. Haluan kuitenkin sanoa sen verran, että tilanne olisi voinut olla vielä paljon hankalampi ilman loistavia kotijoukkoja ja ystävien ja sukulaisten tukiverkostoa. Kiitokset siitä siis teille kaikille ja erityisesti isälle, kun kerroit miten samanlaisia tilanteita sulla oli ollut nuoruudessasi ja miten niistä oli sitten selvitty. Se antoi mulle silloin uskoa, että en minä ainoa ole joka näiden kanssa painii ja aina niistä lopulta selvitään voittajina. Vaikka tilanne olikin välillä varmasti teillekin turhauttavan hankala, oli teillä aina aikaa järjestellä asiat sillä tavalla, että minä saan kaiken tarvitsemani avun. Voin vain kuvitella miten monella eri tavalla asiat olisivat voineet mennä erilaisissa olosuhteissa.

Eihän meilläkään tietysti aina helppoa ole ollut. Varsinkin vähän vanhempana teini-ikäisenä sitä tuli kokeiltua rajoja jos vaikka mistä. Onhan tuota jäänyt joitakin muistoja, jotka silleen ohuesti harmittaa. Varmaan ihan puolin ja toisin. Jos kuitenkin niistä on jotain opittu, niin ainakin se, että ollaan molemmat aina valmiita antamaan anteeksi vaikka välillä vähän läikkyykin. Ja muutenkin kun ollaan monin paikoin samasta puusta veistetty, niin riidan sattuessa siinä on kaksi itsepäistä muulia vastakkain. Kun filosofit ovat vuosituhansia pohtineet paradoksia siitä, mitä tapahtuu kun pysäyttämätön voima kohtaa liikkumattoman objektin, niin eipä olisi tarvinnut kuin tulla meillä käymään ja johan olisi sekin selvinnyt.

Tuosta mulla tulikin mieleen yksi muisto eräästä jalkapallo-ottelusta, jossa meikäläisellä niin sanotusti keitti pikkaisen yli. Tuli siinä vähän riitaa jonkun vastapuolen pelurin kanssa ja tuomarikin kehtasi tulla jotain siihen puuttumaan. Koitti käskyttää mua menemään pois kentältä, kuka sekin muka luuli olevansa? Otin silloin pelipallon, potkaisin sen täysillä jonnekkin pöpelikköön ja näytin tuomarille keskaria. Silloin sitä tulikin pojalle äkkilähtö, eikä valmentajana toiminut isäukko ollut kauhean ylpeä pojastaan. Muistan kun otit mua hartiasta kiinni ja veit vaihtopenkin taakse. Jätit mut yksinäni sinne miettimään maailmankaikkeutta ja kanssaelijöilleni juuri osoittamaani empatiantaitoa. Ei sun tarvinnut silloin mulle mitään sanoa, tiesit kyllä että tiesin itse mokailleeni. Ja kaikista pahin rangaistus oli tietää, että oma joukkue joutui pelaamaan loppupelin vajaalla - minun töppäilyjeni takia.

Jos te lukijat haluatte tietää minkälainen tyyppi mun isäni on, niin kerron teille lyhyen tarinan joka kertoo isästäni mielestäni sen oleellisimman. Tässä jokunen aika sitten isäni tutustui seurakunnan kautta erääseen muslimiperheeseen, joka haki turvapaikkaa Suomesta. Vaikka isäni onkin vahva uskonmies, ei tuo uskontojen välinen kuilu estänyt muodostamatta ystävyyttä tämän perheen kanssa. Haluan tässä vaiheessa vielä sanoa, että isäni muslimiystävä Ali on kaikkea sitä mitä lehdet eivät muslimeista halua kertoa. Hän on ystävällinen, hyväkäytöksinen, ahkera ja ihan tavallinen perheenisä. Suomessa kun on meneillään melkoinen kansankiihotus, jossa syitä mitä moninaisimpiin ongelmiin etsitään yleensä jostain ulkopuolelta, ovat maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat joutuneet hankalaan paikkaan. Myös tästä syystä Alin turvapaikkahakemus sai hylkäävän päätöksen - siis huolimatta siitä, että hän oli tullut Suomeen perheineen usean pienen lapsen kanssa.

Isällenihän tällainen ratkaisu ei luonnollisestikaan kelvannut, vaan hän päätti työllistää Alin vaikka sitten omilla rahoillaan. Täten isäni alkoi keksiä Alille erilaisia työtehtäviä ja maksoi hänelle siitä palkkaa ihan omasta kukkarostaan. Niinpä esimerkiksi kun veljeni kanssa tehtiin muuttoa, sieltä tuli Ali isäni kanssa kantamaan meidän tavaroita. Nykyisin kaverukset ovatkin melkoinen majakka ja perävaunu, josta saisi hyvän sitcom -sarjan kehiteltyä. Vaikka uskomuksissa on eroa ja kommunikaatio kielimuurin takia vähän ontuu, ei se ole estänyt tekemästä asioita yhdessä ja toisen hyväksi. Sellainen isäni nimittäin on, juuri se tyyppi joka on aina ensimmäisenä auttamassa muita.

Jos jotain haluan sinulle isäni sanoa, on että muistathan höllätäkin välillä. Sisarusten kanssa ajateltiin, että eläkkeelle päästyäsi muistat välillä ottaa ihan vaan rennosti. Väärässä oltiin, meno eläkkeelle päästyäsi on sen kuin kiihtynyt. Vaan minkäs sitä luonnolleen mahtaa, kun ei malta paikoillaan pysyä? Vastahan tuota olit kuntavaaleissakin ehdolla, eikä jäänyt kauaksi valintakaan. Mietin silloin haluanko äänestää sinua monista uskomus- ja ajattelueroistamme johtuen. Nyt minulla ei kuitenkaan olisi epäilystäkään. Tiedän, että lähimmäisten ja muiden ihmisten hyvinvointi on aina sinulle etusijalla. Tuosta lähtökohdasta edes poliittikka ei voi mennä persiilleen.

Voin ihan rehellisesti sanoa, että olet paras isä joka minulla on koskaan ollut. Ja tietäen huumorintajusi, naurat nyt makeasti tuon luettuasi. Se onkin yksi hauskimpia puoliasi, tuo uskomattoman tarttuva naurusi. Juttujesi tasosta voidaan olla montaa mieltä, mutta kuitenkin me kaikki aina nauretaan kanssasi. Ja kun mietitään miten onnistui kolmen pojan kasvattaminen, niin ei yhtään hullummin: Kaksi keräilee veroja, yksi pakoilee niitä jossain Kolumbiassa. Kokonaisuutena siis plussan puolelle jäi. Loistokasta isänpäivää, toivottaa se nuorin pojistasi.

"Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet, joita koko valtakunta arvostaa?"
J. Karjalainen - Sankarit (Yö kun saapui Helsinkiin 1982)

Mielenterveyttä etsimässä

Depression - TheoJunior (CC BY 2.0)

Olen myöhässä, koe on varmasti alkanut jo. Kaivan haparoivin käsin puhelimen taskustani ja tuijotan ruutua: 9:02. Väistelen toiseen suuntaan oppitunneilleen kiirehtiviä oppilaita ja kiristän askeleideni tahtia. Saavun luokkahuoneen ovelle ja nostan käden koputtaakseni oveen. En koputa. Mielessäni käy ajatus: Mitä jos vain käännyn ympäri, kävelen toiseen suuntaan, ulos ovesta ja kotiin? En pysty siihen. Minun on pakko tehdä tämä. Koputan. Tuon yksittäisen, niin mitättömältä tuntuvan päätöksen todelliset vaikutukset tulisin tietämään vasta vuosia myöhemmin.

Tilanteen peruuttamattomuus nostaa kylmiä väreitä selkäpiissäni. Pyyhin hikoilevat kädet housuihini ja odotan hiljaa oven avautumista. Tässä vaiheessa ei voi enää perääntyä, se olisi liian omituista. Ovi aukeaa ja opettaja päästää minut sisälle. Pahoittelen myöhästymistäni, opettaja ei vaikuta pahastuneelta. Kaikki oppilaat nostavat katseensa ylös papereistaan ja katsovat minua. Etsin katseellani vapaata paikkaa luokkahuoneesta. Ainoa sellainen on eturivissä keskellä. Kävelen paikalleni ja istun alas. Mielessäni on ajatus, että kaikkien katseet ovat liimautuneena selkääni.

Opettaja tuo koepaperin eteeni ja ympäriltäni alkaa kuulua kynien ja paperien suhinaa. Muut oppilaat ovat siis palanneet takaisin kokeidensa pariin tämän keskeytyksen jälkeen. Katson edessäni olevaa paperia ja sillä olevat kaaviot näyttävät sumeilta ja mitäänsanomattomilta. Käännän paperin ympäri ja huomaan että tehtäviä on myös toisella puolella. Vatsaani sattuu ja sydän lyö tahtia kuin punkbändin rumpali. Mielessäni on vain yksi ajatus: Minun on päästävä pois täältä.

Tiedän, ettei koetilanteesta voi poistua ennen sallittua aikaa. Mietin myös miten erikoiselta se varmasti vaikuttaisi muiden mielestä. Juurihan tuo tänne tuli, myöhässäkin vielä. Miksi sen nyt pitää päästä pois? Miksi se ei vaan jättänyt tulematta? Mikä sitä vaivaa?

Katson luokan seinällä roikkuvaa kelloa: 9:05. Huomaan, että jalkani ja käteni tärisevät, joka saa pulpettini kuulostamaan hiljaisesti hurisevalta tuulettimelta. Huomaavatko muut? Mikä minulla oikein on? Olenko saanut jonkin sairauskohtauksen? Mitä jos yhtäkkiä pyörryn? Minun on päästävä pois. Kello kulkee takaperin. Edessäni on pitkä litania tehtäviä jotka minun täytyy suorittaa. Päätän suoriutua tästä vaikka puhtaalla tahdonvoimalla. Aloitan ensimmäisen tehtävän.

Paperilla on jonkinlainen neliö jonka päällä on kolmio. Jokaisen viivan vieressä on numero. Mikä on alueen kokonaispinta-ala? Minun täytyy päästä pois. Minä osaan tämän. Alan asetella paperin numeroita vastauskenttään. Numerot näyttävät sumeilta ja katseen kohdistaminen tuntuu hankalalta. Minä pyörryn. Minun täytyy tehdä tämä. Minun on pakko päästä pois. Minun täytyy tehdä tämä. Minun on pakko päästä pois.

---

Kyseinen katkelma on tositarina 14-vuotiaana suorittamastani matematiikan valtakunnallisesta kokeesta. Se on tarina jota en ole koskaan kertonut kenellekään, joten lienee sopivaa kirjoittaa siitä nyt kerralla kaikille näin kymmenen vuotta myöhemmin. Se on ensimmäinen muistikuvani paniikkikohtauksesta, joskaan en silloin tiennyt edes mitä paniikkikohtaus tarkoittaa. Muistan että suoritin kokeen loppuun, en poistunut luokkahuoneesta ennen sallittua aikaa ja taisin saada arvosanaksi seiskan. Nykyään ajattelen sen olleen ihan hyvä suoritus ottaen huomioon minkälaisissa olosuhteissa koetta suoritin.

Tuosta kyseisestä päivästä alkoi noin puoli vuotta kestävä helvetti ja se pyöräytti lopullisesti elämäni täysin ympäri. Olin tietysti aluksi helpottunut siitä, että koetilanne kuitenkin sujui lopulta ihan hyvin ja ajattelin sen olleen jokin yksittäinen omituinen poikkeama. Se päivä oli perjantai, joten en muista ajatelleeni asiaa kauheasti sitä seuranneena viikonloppuna. Ajatus kuitenkin palasi mieleeni seuraavana maanantaina kouluun kävellessäni. Mitä jos se omituinen olo tulee uudestaan? Mitä jos seuraavalla kerralla oikeasti menetänkin kontrollin ja pyörryn luokkahuoneeseen tai jotain vielä pahempaa? Mitä muut silloin ajattelevat? Ajatuskin tuntui äärimmäisen nololta.

Nolous on tässä tilanteessa erittäin keskeinen elementti. En nykypäivänä itse ajattele moisia ajatuksia mitenkään noloina tai ylipäätänsä uskoisi muiden suhtautuvan niihin mitenkään negatiivisesti. Peilaan tässä kirjoituksessani ajatuksia sen 14-vuotiaan teinin ajatuksiin, joka koki ympäröivään maailmaan sulautumisen ja porukkaan kuulumisen yhdeksi elämänsä tärkeimmistä asioista. Kaikki normaalista poikkeava ja jonkinlainen erottuminen joukosta oli puolestaan tuon teinin suurin pelko. Tuo teini käytti valtavasti aikaa sen ajatteluun mitäköhän muut mahtavat hänestä ajatella. Tuo teini olin minä.

Tuota matematiikan koetta seurannut viikko meni kuitenkin perjantaihin asti ihan hyvin. Olin jo ennättänyt jossain määrin unohtaa koko tapahtuman kunnes seuraava perjantai tuli. Näin jälkeenpäin ajateltuna koko asia tuntuu vähän hölmöltä, mutta muistan mielessäni yhdistäneeni jotenkin tuon ensimmäisen ja toisen perjantain toisiinsa. Tuona seuravaana perjantaina minulla oli aamusta asti jostain syystä ahdistunut ja pelokas olo kouluun mennessä. Muistan miettineeni edellistä perjantaita ja aloin pelätä sitä, että kyseinen tilanne tapahtuu uudestaan edessä odottavalla aamun ensimmäisellä matematiikan tunnilla. Silloin tein toisen mitättömältä tuntuneen päätöksen, jonka todelliset seuraukset tietäisin vasta vuosien päästä. Päätin soittaa töihin jo lähteneelle äidilleni ja sanoa että tunnen oloni kipeäksi. Kysyin voisinko jäädä täksi päiväksi kotiin lepäämään. En ollut sitä ennen juurikaan jättänyt oppitunteja tai koulupäiviä välistä, joten äidilläni ei ollut mitään syytä epäillä tarinani todenmukaisuutta. Sain luvan jäädä kotiin.

---

Tuona toisena perjantaina tekemäni päätös laittoi tietämättäni lumipallon matkalle alamäkeen. Se aloitti kierteen jonka seurauksena aloin vältellä tilanteita ja tapahtumia joissa olin kokenut epämiellyttävää, epätodellista oloa. Poissaolojeni määrä koulusta kasvoi radikaalisti loppuvuotta kohden, kunnes se lopulta päättyi pisteeseen jossa en voinut mennä kouluun enää ollenkaan. Tuossa vaiheessa sekä opettajat ja vanhempani olivat kyllä huomanneet, ettei minulla ole kaikki ihan kunnossa. Olin käynyt keskustelemassa asiasta ja olostani koulun terveydenhoitajan kanssa ja sitä kautta sain lähetteen psykiatrille. Tätä ennen olin käynyt lukemattomia kertoja sairaalassa tutkituttamassa kaikki mahdolliset ja mahdottomalta tuntuvat sairaudet. Minulta on otettu näytteitä suusta, kielestä, verestä, mahasta kuin selkäytimestäkin. Olen maannut sairaalassa samalla kun lääkäri työntää metrien mittaista johtoa alas kurkustani ja katsellut näytöltä jotain tulevaisuuselokuvaa muistuttavaa näkymää vatsastani, toistaessani loputonta oksennusrefleksiä. Lopullisen diagnoosin vaivoihini tekivät kuitenkin useiden terapiaistuntojen jälkeen psykiatrit. Sain käteeni paperin jossa luki; määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Ahdistuneisuushäiriöt on yksi mielenterveyden häiriöiden alalajeista. Se käsittää muunmuassa erilaiset kammot, kuten korkeiden paikkojen tai sosiaalisten tilanteiden kammon, erilaiset pakko-oireet, traumaperäiset stressihäiriöt ja paniikkihäiriön. Kun siis usein mielenterveyden häiriöt niputetaan yhdeksi kokonaisuudeksi, olisi hyvä muistaa, että esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä kärsivällä ei välttämättä ole minkäänlaista taipumusta vaikka skitsofreniaan, dissosiaatiohäiriöön, maniaan, masennukseen tai kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tietysti on mahdollista, että yksi mielenterveyden häiriö voi johtaa toiseen, mutta jos ne aikoo niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi kannattaa olla erittäin tarkka kontekstista. Minä esimerkiksi olen mielisairas sillä yksinkertaisella käsitteisiin perustuvalla selityksellä, että minulla on ahdistuneisuushäiriö; siis mielenterveyden häiriö. Sanalla mielisairas on kuitenkin aika ikävä katku, enkä koe samaistuvani esimerkiksi Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan mielisairaalan potilaisiin.

Jos mietitään miten laajasti erilaisia mielenterveyden häiriöitä voi olla, meistä suurin osa varmasti potee niistä jotakin jossain muodossa elämänsä aikana. On kuitenkin syytä muistaa, että mielenterveyden häiriöstä puhuttaessa, täytyy oireiden poiketa merkittävästi normaalista tai vaikeuttaa normaalia elämää. Käsite on tietysti liukuva ja yksilöllinen, mutta esiintymistilannetta jännittäminen ei tee sinusta ahdistuneisuushäiriöistä tai parisuhteen päättymisen sureminen masentunutta. Mahdollisuus siihen on tietenkin olemassa, mutta esimerkiksi masennusta käytetään jatkuvasti yleisenä terminä kuvaamaan surua tai pettymystä. Masennuksesta eli depressiosta sanan varsinaisessa merkityksessä puhuttaessa henkilö kuitenkin kokee alakuloista oloa ja kyvyttömyyttä asioista nauttimiseen selkeästi normaalia voimakkaammin ja pidempiä aikoja.

---

Tuo 14-vuotiaana saamani diagnoosi määrittelemättömästä ahdistuneisuushäiriöstä on vuosien saatossa tarkentunut diagnoosiksi paniikkihäiriöstä. Tuon diagnoosin saamisen jälkeen siitä tuli osa elämääni ja tulee sitä jossain muodossa olemaan myös päivieni päähän saakka. Sanotaan kuitenkin tässä vaiheessa, että nykyisin kokemani paniikkihäiriö on täysin erilaista kuin se oli 14-vuotiaana kokiessani. Se on omien kokemusteni, itsetuntemuksen parantumisen ja jatkuvan itsesuggestion seurauksena muodostunut osaksi minua, joka ei kuitenkaan estä minua elämästä elämääni sillä tavalla kuin haluan. Saatan vieläkin jännittää joitakin tilanteita tavallista enemmän, haluan yleensä selvittää etukäteen tietoja esimerkiksi uusista paikoista ja tykkään mielummin valita istumapaikkani reunasta kuin kaikkien keskeltä. Tulen myös todennäköisesti syömään oireita lieventäviä lääkkeitä hamaan loppuun saakka. Olkaa hyvät, lääketeollisuus.

Jos nuorena ajattelin paniikkihäiriöön sairastumista kirouksena, olen iän karttuessa alkanut ajatella sitä myös siunauksena. Ilman paniikkihäiriötä en välttämättä olisi lukenut niin vinoa pinoa kirjallisuutta, uppoutunut samalla tavalla taiteen ja musiikin maailmaan, oppinut kaikkia oppimiani asioita videopelejä liikaa pelaamalla tai harjoittanut kykyjäni ilmaista ajatuksiani maailmalle niin kirjallisin kuin taiteellisinkin keinoin. Samalla se on opettanut minulle valtavan määrän itsestäni, empatiasta, moraalikäsityksestäni ja muista ihmisistä. Se on opettanut minut olemaan tekemättä ihmisistä liian kauaskantoisia päätelmiä käytössä olevien subjektiivisten tietojeni valossa. En kuitenkaan voi koskaan tietää kaikkia asioita, jotka tekevät heistä juuri sellaisia kuin he ovat.

Tämä ulostuloni olkoon siis kaikille mielenterveyden häiriöistä kärsiville muistutukseksi: Mielenterveytesi on sitä mitä siitä itse teet. Jos omat voimasi eivät tunnu riittävän, ota rohkeasti yhteyttä lähimmäiseen tai alan ammattilaiseen. Leimaantumisen pelkääminen ei edistä sinun tai muidenkaan mielenterveyden häiriöistä kärsivien tilannetta. Se ei vaikuta ainakaan minun ajatuksiini sinusta, sillä jos suhtaudut muihin ihmisiin positiivisesti ja kunnioittavasti, olet mahtava juuri sellaisena kuin olet.

"Nielaisen auringon, loistan valoa ja rakkautta vastaantulijoille."
Pariisin Kevät - Tämän kylän poikii (Astronautti 2010)

Valtion hotellissa

45/52 Cat Burglar - Mark Seton (Taneli edit) (CC BY 2.0)

Jotkut päivät elämässä ovat kummallisempia kuin toiset. Yksi tällainen lauantaipäivä eräänä kesänä kauan sitten on jäänyt erityisen hyvin mieleen. Nimittäin yhtenäkään päivänä en ennen tai sen jälkeen ole lukenut alusta loppuun kokonaista Seiskaa. Jos onni suo, en myöskään lue. Ja jos tässä vaiheessa mietit miksi kukaan käyttäisi kesäisen lauantaipäivän lukemalla Seiskaa, malta hetki - saavun siihen pian.

Tuo päivä alkoi samalla tavalla kuin mikä tahansa muu kesäpäivä, nukkumalla pitkään ja onnellisesti. Oikeastaan jälkeenpäin voi todeta, että en nukkunut selvästikään tarpeeksi pitkään, koska kaikelta tulevalta olisi ehkä voinut sillä yksinkertaisella tavalla välttyä. Olenkin sittemmin ottanut tämän keinon käyttöön esimerkiksi siirtääkseni työpäivien alkamista vähän myöhemmäksi (sori työkaverit).

Kyseisen mainiosti alkaneen kesäpäivän ensimmäinen kummallinen käänne tapahtui kun hyvä ystäväni soitti ja pyysi avukseen selvittämään tapahtunutta rikosta. Ystävälläni kun oli ollut edellisenä iltana muutama muu ystävä kylässä viettämässä iltaa ja aamulla omaisuuden määrässä oli tapahtunut epäilyttäviä muutoksia. Epäonnekseni olin sattunut käväisemään kyseisissä illanistujaisissa pyörähtämässä ja minua kaivattiin siis seisomaan epäiltyjen linjalle.

Lainkuuliaisena kansalaisena suhtauduin velvollisuuteeni vakavasti ja harvoinhan sitä elämässä tulee mahdollisuus selvittää ihan oikeaa rikosta. Siispä ei muuta kuin Deerstalker-hattu päähän, suurennuslasi kouraan ja matkaan!

Paikalle saapuessani koko muu illanviettoseurue olikin jo odottamassa, tosin porukkaan oli liittynyt myös pari virkapukuista herrasmiestä siniraitaisella autollaan. Seuraavaksi oli vuorossa agathachristiemäinen kohtaus jossa kaikki paikallaolijat esittivät vuorollaan näkemyksensä kuka voisi olla syyllinen. Tuossa vaiheessa tilanne oikeastaan vain huvitti itseäni, olinhan käynyt paikalla alkuillasta ja jättänyt kyseisen kvartetin juhlistamaan iltaa keskenään.

Valitettavasti kukaan paikallaolijoista ei tunnustautunut syylliseksi ja virkapukuisilla herrasmiehillä taisi olla vuoro lopuillaan, joten lähdettiin sitten koko porukka niinsanotusti kamarille vähän asioita selvittelemään. Tuossa vaiheessa kello taisi olla noin kaksi iltapäivällä, eli homma olisi varmasti ohi nopeasti ja pääsisimme pian nauttimaan viimeisestä kesälauantaista (koulut kun sattuivat jatkumaan seuraavana maanantaina).

Kamarille saavuttaessa hommat kuitenkin alkoivat muuttua omituiseksi. Tuossa vaiheessa ketään muuta kuin allekirjoittanutta Sherlockia ei tainnut kiinnostaa enää rikoksen ratkaiseminen, vaan herrasmiehilläkin alkoi olla kiire lauantain viettoon. Näinpä he sitten löivät viisaat päänsä yhteen ja tulivat tulokseen, että laitetaanhan pojat hetkeksi putkaan odottelemaan asian käsittelyä. Onneksemme oikeat rikolliset olivat vältelleet lain pitkää kouraa viimeaikoina, joten putkia riitti ihkaoma jokaiselle. Lieköhän samassa sellissä oltaisiin ratkottu rikoksia vähän erilaisella mentaliteetilla?

Tutustuessani uuteen elinympäristööni tulin tulokseen, että tämä jos mikä on paikka jossa fengshui on vähän poskellaan. Nurkassa pytty, toisessa sänky, keskellä pöytä ja seinällä pienenpieni ikkuna. Sillä hetkellä en arvannut miten suurta iloa pieni ikkuna tai pöydälle unohtunut Seiska voi pienelle ihmiselle tuottaa hädän hetkellä.

Istahdin aikani kuluksi pyty.. - sängylle ja aloin selailla Seiskaa. Johanna Tukiainen vietti rapujuhlia. Joku missi oli eronnut, uusi heila löytyi jääkiekkoilijasta. Tunnit kuluivat ja ulkona alkoi hämärtää. Seiskakin uhkasi loppua, rikoksesta ei kuulunut mitään. Ratkoin aikani kuluksi Seiskan rikospähkinän. Kukaan ei tullut kysymään olisiko minulla ollut ideoita tämänpäiväisen rikoksen tekijöistä. Ulkona oli pimeää. Sängyssä ei ollut peittoa. Oli kylmä. En ollut syönyt sitten aamupalan, ruokaa täällä ei selvästikään tarjoiltu rikollisille. Valot sammuivat. Vedin pussilakanan päälleni ja suljin silmäni. Patja tuntui puulta. Taisi ollakin. Mietin tältäköhän päähenkilöstä mahtoi tuntua Albert Camusin Sivullisessa? Kului kaksi ikuisuutta ennen kuin nukahdin.

Heräsin aamulla, mahaan sattui. Valtion hotellissa valot laitetaan päälle jo seitsemältä. Jumalauta, mikä aika se sellainen on herätä? Syy herätykselle paljastui; tilapäisen kotini oven luukku aukesi ja ystävällinen käsi tarjosi epäilyttävää pakettia. Odotin että luukku sulkeutui. Lähestyin varovaisesti pakettia varpaisillani. Nuuhkaisin. Tuoksui samalle kuin pizzakuski krapula-aamuna. Taivaalliselle.

Syötyäni annoksen jonka sisältöä en kovasti miettimälläkään enää muista (sanottakoon kuitenkin että se oli hyvää, reissu ei ollut ollut turha), ovi aukesi ja virkapukuinen herrasmies kutsui minut mukaansa. Seurasin. Saavuimme huoneeseen jossa oli toinen herrasmies, valkoinen seinä ja kamera. Toinen herrasmiehistä kehotti seisomaan kameran edessä. Pidän kuvista, joten suostuin oitis. Salama välähti. Seuraavaksi oli vuorossa sormenjäljet, jännitin.

En kuitenkaan koskaan kerennyt otattaa muotteja sormenpäistäni, sillä huoneeseen saapui kolmas virkapukuinen herrasmies ja kysyi mitä tämä tyyppi täällä tekee. Olipa oiva kysymys, muistan ajatelleeni. Miksi en keksinyt kysyä tuota itse? Kolmas herrasmies sanoi herrasmiehille yksi ja kaksi, että tämä kaveri pitää päästää pois, ei tarvita sormenjälkiä. Pidin tästä enemmän kuin kahdesta muusta (ei millään pahalla, olitte kaikki ihan mukavia). Jos tässä vaiheessa joku miettii eikö poliisilaitoksella ollut lainkaan naispuolisia poliiseita - ei ollut. Taisivat olla ottamassa kiinni oikeita rikollisia. Herrasmies numero kolme saattoi minut tavaroideni luokse ja sain takaisin puhelimeni. Se soi. Katsoin ruutua: Äiti soittaa.

"Missä ihmeessä oikein olet?"

- Putkassa.

Hiljaisuus.

Selitin tilanteen. En saanut huutia. Helpotuin.

Keräsin loput tavarani ja poistuin valtion hotellista. Pihalla näin yhden rikostovereistani.

"Et ollut siis sinä?"

- En.

Hiljaisuus.

Soitettiin kolmannelle kaverille, saatiin kyyti. Lähdettiin kotiin.

"Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."

- Niin.

Hiljaisuus.

Myöhemmin selvisi kuka ystävistämme oli tehnyt omin päin hieman omistusoikeuksien uudelleenjärjestelyjä. Emme ole sittemmin hirveästi jutelleet. Taisi saada ansionsa mukaan. Se riittänee.

Yksi asia jäi kuitenkin ohuesti harmittamaan: Olisin halunnut muistoksi sen mugshot-kuvan.

Jos joku nyt tunnistaa naamani poliisin tietokannan kuvista: En tehnyt sitä, mitä ikinä oletkaan syykseni pistämässä. Jos luet tätä ja saat elantosi valtiolta poliisin leivissä, voisitko katsoa löytyisikö sitä kuvaa vielä? Jos saan sen muistoksi, niin tekin voitte pitää sen. Työaikataulujen suhteen voisitte vähän hioa toimintatapojanne, mutta palvelu oli kuitenkin ystävällistä. Eikä edes maksanut mitään. Kiitos siitä.

"Poliisi ajaa sinisellä autolla. Uaa."
Eppu Normaali - Poliisi Pamputtaa Taas (Aknepop 1978)