Keikkafiiliksiä #1: Cry For Sanity @ Ottopoika

Laulaja Olli-Pekka - © Olli Launonen

Siitä asti kun ikäni on riittänyt klubikeikoille, on niitä tullut kierreltyä melkoinen määrä. Livemusiikin kuuntelemisessa kun on aina jotain erityistä: Siinä paikoitellen jopa alkukantaisessa fiilisten välittämisen rituaalissa artisti muodostaa yleisönsä kanssa yhtä suuremman kokonaisuuden. Tuon häviävän hetken aikana eletään yhdessä musiikin parissa tavalla, joka ei tule koskaan toistumaan täsmälleen samanlaisena. Jopa saman artistin keikat voivat olla ihan erilaisia kokemuksia tilanteesta, keikkapaikasta, yleisöstä ja omista fiiliksistä riippuen.

Arvostukseni kaikkia niitä kohtaan, jotka uskaltautuvat esittämään taidettaan yleisön eteen, on valtava. Joitakin keikkoja itsekin soittaneena tiedän miten pelottavaa omien luomusten esittäminen on yleisölle. Kaikille aloitteleville muusikoille ja bändeille haluan kuitenkin sanoa: Uusien asioiden luominen ja kokeileminen on loistavaa. Kaikki eivät tule tykkäämään siitä mitä teette, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Itse luominen, esiintyminen ja fiilisten välittäminen on tärkeintä. Ne tekee jotka uskaltaa, muut arvostelkoot. Ja tämän sanottuani ajattelin kirjoitella ensimmäisen suunnittelemistani monista keikka-arvosteluista. Sen kohteena on toivottavasti pitkää ja menestyksekästä taivaltaan aloitteleva kuopiolainen rockpumppu Cry For Sanity.

Tutustuin Cry For Sanityyn ensimmäisen kerran noin pari kuukautta sitten, kun yhtye laittoi maailmalle jakoon ensimmäisen Already Gone nimisen singlensä. Tuon mukana tuli neljä varsin laadukasta raitaa vahvoilla särökitaroilla ja rumpukompeilla höystettyä rockia. Viitteitä on havaittavissa ainakin HIM:n, Negativen, 30 Seconds to Marsin ja monen muun musiikista. En tiedä mikä yhtyeelle olisi osuvin genremääritelmä, eikä sillä oikeastaan olekaan väliä. Jostain syystä vahvimmin tulee kuitenkin väkisinkin mieleen oululaisen Blind Channel yhtyeen lanseeraama violent pop -termi. Yhtyeen mukaan termi kuvastaa raskasta musiikkia, johon on yhdistelty pop-elementtejä. Sellaista myös Cry For Sanityn musiikki mielestäni on, vaikka tietysti eroaakin monin tavoin edellämainitusta Blind Channelistä. Ja jos tässä vaiheessa joku vetää palkokasvit nokkaan pop
-termin käytöstä, niin ottakaahan ihan iisisti ja kasvikunta pois nenusta. Jokaisen suosiota havittelevan bändin täytyy olla jonkin verran pop. Siitähän se sanakin jo itsensä juontaa; populaarisesta.

Oli mielenkiintoista päästä Ottopoikaan näkemään Cry For Sanity ensimmäistä kertaa livenä. Levymusiikki on yksi juttu, mutta biisien välittäminen keikalla yleisöön on asia erikseen. On olemassa bändejä, jotka tekevät hemmetin hyviä biisejä, mutta eivät oikein onnistu välittämään niitä livenä yleisöä koskettavalla tavalla. Sitten on niitä, joiden biisejä ei oikeastaan jaksa levyltä kuunnella, mutta keikalla aina säväyttää. Ja sitten on tietysti se viimeinen loistavien bändien kategoria, joiden musiikki puhuttelee korvanappeihin suunnattuna ihan yhtä paljon kuin keikallakin. Ilokseni voin todeta, että Cry For Sanity on hyvällä matkalla kohti tuota viimeisimpänä mainittua kategoriaa.

Useissa eri kokoonpanoissa aikanaan soittaneet Cry For Sanityn muusikot ovat onnistuneet kasvattamaan jo varsin mainittavan fanipohjan verrattain tuoreelle yhtyeelle, jonka repertuaarista löytyy julkaistuna vasta neljä kappaletta. Ottopojassa olikin siis väkeä ihan kiitettävästi ja lavan edusta täyttyi nopeasti musiikin tahtiin nyökyttelevistä päistä. Ja mikäs siinä on nyökytellessä, kun homma toimii. Enpäs suoraan sanottuna muista nähneeni yhtä tuoreen bändin ottavan yleisöään samalla tavalla kuin Cry For Sanity eilen. Suurin yksittäinen tekijä tuolle on yhtyeen karismaattinen nokkamies Olli-Pekka, jonka itseluottamus on iän ja taitojen karttuessa kasvanut ihan uusiin sfääreihin. Siinä jätkä veti koko keikan kiipeillen monitorien päällä, heittäen ylävitosia eturivissä jammaaville ja fanejaan halaillen kuin Olavi Uusivirta ikään. Ja tietäen miten paljon olen Olavia livemuusikkona hehkuttanut, on tuo siis suuri kohteliaisuus.

Olikin hauska kuulla herraa itseään keikan jälkeen jututtaessani, että oli kuulemma meinannut homma jännityksestä johtuen mennä pöntön halailuksi ennen keikkaa. Enpä voi kyllä sanoa, että moinen olisi ainakaan keikan aikana millään tavalla suorituksessa näkynyt. Mutta sellaistahan jännittäminen monesti on; odotus on pahinta, mutta kun se lopulta suorittaessa laukeaa voi vapautumisen huomata jopa "oman tason" ylittävänä suorituksena. Ja sen mitä olen kaverin esiintymistä vuosien aikana nähnyt, niin tuon "oman tason" virstanpylväitä on jatkuvasti siirretty pidemmälle ja pidemmälle. Voin siis vain kuvitella minkälaisessa hurmoksessa bändi voi tulevilla keikoillaan vetää, kunhan saa fanipohjaa vielä kasvatettua, uutta materiaalia maailmalle ulostettua ja itseluottamusta lisättyä kokemuksen tuomalla varmuudella. Nimittäin koko bändi veti homman niin tiukasti purkkiin, ettei tällainen keittiömuusikko ainakaan huomannut soittamisen tasossa tai esiintymisessä mitään huomautettavaa.

Eli jos tämän tekstin koittaisi vetää yhtä tiukasti purkkiin, niin summataan homma vaikka näin: Suosittelen ilman muuta tutustumaan Cry For Sanityn musiikkiin ja ennenkaikkea käymään tsekkaamassa yhtyeen kisakunto lavoilla ihan henkilökohtaisesti. Ainakin meikäläinen oli sen verran vakuuttunut, että piti ihan asiaa pohdiskeleva kirjoitus tuutata maailmaan. Ja meikäläisen kriitikkona tuntevat tietävät, etten mä kauheasti jaksa kirjoitella niistä taiteellisista tekeleistä, jotka eivät mua sen kummemmin kosketa. Mielummin paneudun niihin, jotka ovat jättäneet positiivisia fiiliksiä ja herättäneet uusia ajatuksia. Ja Cry For Sanity teki molempia. Kiitos siitä.

"I keep on feeding my dreams."
Cry For Sanity - MindKiller (Already Gone 2017)