Näytetään tekstit, joissa on tunniste teknologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste teknologia. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. marraskuuta 2017

Onko maapallon ulkopuolella elämää?

Galaxy at winter - Victor U (CC BY 2.0)

















Tutkijat ja filosofit ovat pohtineet kysymystä maapallon ulkopuolisesta elämästä ainakin siitä lähtien, kun käsite maapallosta osana avaruutta on ollut olemassa. Tänä päivänä kysymykseen on kuitenkin hyvin helppo ja yksinkertainen vastaus: Kyllä on. Maapallon ulkopuolella on ainakin kuusi kappaletta elämää: Joe Acaba, Alexander Misurkin, Mark Vande Hei, Sergey Ryazanskiy, Randy Bresnik ja Paolo Nespoli. Kyseessä on siis kansainvälisen avaruusaseman tämänhetkinen miehistö. Puhtaasti semantiikkaan perustuen kysymys maapallon ulkopuolisesta elämästä olisi siis kompa. Voisinkin lopettaa blogikirjoitukseni tähän ja olla pohtimatta asiaa sen enempää. Se taitaisi kuitenkin olla aikamoinen antikliimaksi ja tehdä tehokkaasti harvennusta lukijakuntaani. Muuttakaamme siis kysymystä hiukan: Onko Aurinkokuntamme ulkopuolella elämää?

Avaruus on kiehtonut minua aina. Sen olemassaolon silkka massiivisuus, täysin mielen rajat ylittävät mysteerit ja lukemattomat paradoksit tekevät siitä kokonaisuuden, josta ajattelemisen aiheet eivät  ainakaan lopu kesken. Jos avaruus laajenee jatkuvasti vähintäänkin valonnopeudella, niin mihin se oikein laajenee? Mitä on siellä, missä ei ole vielä avaruutta? Ja jos mikään ei voi liikkua tyhjiössä valoa nopeammin, niin miten nopeasti avaruus laajenee, jos se laajenee vähintäänkin valonnopeudella yhtä aikaa jokaiseen suuntaan? Ja jos valonnopeudella liikkuminen muuttaa ajan kulkua aikadilaatiosta johtuen, mihin suuntaan ajassa maailmankaikkeus laajenee? Myönnettäköön, että viimeisin kysymyksistä oli lähinnä sanaleikki, sillä aika vaatii aina sitä tulkitsevan subjektin, eikä meillä subjekteina ole mielekkäästi ajateltavana kuin yksi suunta ajan havainnoimiseksi. Yksi kiehtovimmista kysymyksistä on kuitenkin se, onko avaruudessa muuta elämää kuin me.

Jos aloitamme tarkastelun Draken kaavana tunnetusta yhtälöstä, pitäisi universumissa olla lukematon määrä erilaisia elämänmuotoja. Pelkästään omalla Linnunradan galaksillamme on arvioitu olevan yli 100 miljardia tähteä ja yli 60 miljardia eksoplaneettaa, joilla elämän syntyminen saattaisi olla mahdollista. Avaruuden mittasuhteisiin verrattuna varsin alkeellisella teknologiallamme olemme onnistuneet paikantamaan tällaisia planeettoja jo yli 3500. SETI-instituutin yli 40 vuotta kestäneestä kaikenlaisten aaltojen ja signaalien etsimisestä huolimatta, ei universumista ole löytynyt lisäksemme jälkeäkään älyllisestä elämästä. Missä kaikki muut siis oikein ovat? Tätä kysymystä pohti muunmuassa myös fysiikan Nobelilla palkittu italialainen tiedemies Enrico Fermi. Tästä kysymyksestä sai alkunsa Fermin paradoksi.

Fermin paradoksin ideana on se, että jos kaikkien tilastollisten tietojen valossa universumissa pitäisi olla lukematon määrä elämää, myös meitä älyllisempää, niin miksi sitä ei ole koskaan havaittu? Fermi perustaa ajatuksensa teknologian ja kehityksen vääjäämättömään etenemiseen, jonka mukaan älyllinen elämä pystyisi kansoittamaan kokonaisen galaksin vain kymmenissä miljoonissa vuosissa. Jos mietitään tilannetta ihmiskunnan näkökulmasta, olemme jo nyt pystyneet luomaan objekin, joka voi liikkua avaruuden tyhjiössä painovoiman avustamana yli 265 000 kilometrin tuntinopeutta. Se on vielä erittäin kaukana valon nopeudesta, johtuen rakettimoottoreiden rajoituksista. On kuitenkin arvioitu, että fission ja fuusion reaktiota hyödyntävä alus voisi saavuttaa jopa 10% valon nopeudesta, eli noin 29 000 kilometrin sekuntivauhdin. Tällaisella nopeudella voisimme kansoittaa kaikki lähimmät tähdet muutamassa sadassa vuodessa. Jos ajatellaan, että noilta tähdiltä lähetettäisiin uusia aluksia yhä seuraaville tähdille prosessin aina toistaen, saisimme kansoitettua koko galaksimme vain kymmenissä miljoonissa vuosissa. Yli 13 miljardia vuotta vanhan universumin mittakaavassa se on erittäin lyhyt aika.

Tässä vaiheessa herää tietysti kysymys, mitä tapahtuu ihmiselle liikkuessaan noin hurjaa vauhtia? Ensimmäisenä tulee mieleen G-voimien (yksi G-voima tarkoittaa Maan painovoiman tuottamaa putoamiskiihtyvyyttä maanpinnan läheisyydessä) vaikutus. Jos ihmisellä on hankalaa olla jo yli äänennopeutta kulkevassa lentokoneessa, niin eihän meillä voi olla mitään mahdollisuutta selvitä hengissä miljoonakertaisista nopeuksista? Asia ei kuitenkaan ole aivan noin yksiselitteinen. G-voimien aiheuttama paine johtuu pääasiassa kiihdytysnopeudesta ja havaittavista objekteista. Avaruudessa yli 26 000 kilometrin tuntivauhdissa astronautit eivät enää edes tunne liikkuvansa. Tämän perusteella ollaankin arvioitu, ettei ihmisen sietokyvyllä avaruudessa ole nopeuden suhteen sinänsä oikeastaan rajoituksia, kunhan kiihdytys on jatkuvaa ja tasaista.

Yli tuhansien kilometrien sekuntinopeudella kulkeminen vaatisi tietysti kehittyneiden reaktoreiden lisäksi erittäin tehokkaita suojakeinoja avaruudessa leijailevilta hiukkasilta ja säteilyltä. Yksi tällainen vaihtoehto voisi olla esimerkiksi elektromagneettisten kilpien käyttäminen. Jos nyt kuitenkin kuvitellaan tämän blogitekstin etenemisen kannalta, että teknologia löytää kyllä keinot kunhan aikaa kuluu vaan tarpeeksi, niin miksi älyllistä elämää ei sitten ole vielä havaittu?

Tunnetuin Fermin paradoksia selittämään pyrkivistä teorioista on suuren filtterin teoria. Suuren filtterin teorian ideana on se, että älykkään elämän este galaksien kansoittamiseen on jossain evoluution vaiheessa vastaan tuleva seinä, jonka läpäiseminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Ihmiskunnan kohtalon kannalta keskeisintä on se, onko tämä suuri seinä edessä vai takanapäin.

Yksi teorioista on se, että pelkästään elämän syntyminen on itsessään erittäin epätodennäköistä. Huolimatta ihmisten lukuisista yrityksistä ja kokeista, näistä epäilemättä tunnetuimpana Stanley Millerin ja Harold Clayton Ureyn alkuliemi -koe, ihminen ei ole vielä onnistunut luomaan elämää jäljittelemällä miljardien vuosien takaisia olosuhteita, joissa elämä tieteen teorioiden mukaansa sai maapallolla alkunsa. Tämä on ollut varsinkin uskontojen riemuvoitto, sillä lähes poikkeuksetta uskonnolliset mytologiat perustavat niin maailman kuin elämänkin syntymisen jumalaan kaiken luojana.

Toinen teorioista on puolestaan se, että ihminen on ensimmäinen monista älykkäistä elämänmuodoista, joka pystyy tarkkailemaan ja havainnoimaan avaruutta ympärillämme. Tämän teorian ongelmana on se, että maapallo on universumin mittasuhteissa varsin nuori planeetta. Jos elämän muodostuminen ei itsessään siis ole se suuri filtteri, niin miksei paljon maapalloa vanhemmilla eksoplaneetoilla ole kehittynyt galaksien kansoittamiseen pystyvää älyllistä elämää? Yhden selityksen mukaan universumin olosuhteet ovat vasta maapallon elinaikana olleet, esimerkiksi universumia alkuaikoina ravistelleista voimakkaista gammapurkauksista johtuen, elämän syntymiselle soveltuvat. Tämän teorian mukaan olisimme siis yksi ensimmäisistä avaruusmatkailuun kykenevistä älyllisistä elämänmuodoista, mutta muita tulisi pian perässä.

Kolmas ja toiseen teoriaan vahvasti linkittyvä teoria on se, että evoluutiomme pysäyttävä suuri filtteri olisi vasta edessäpäin. Se selittäisi myös sen, miksemme havaitse maailmankaikkeudessa muuta elämää, vaikka tieteeseen ja tilastoihin pohjautuvan teorian mukaan sellaista pitäisi olla olemassa. Tämän teorian ideana on se, että älyllinen elämä pystyy kyllä kehittymään ihmisen tasolle, mutta ennen galaksin kansoittamista se jostain syystä tuhoutuu. Tästä samaisesta syystä elämän löytäminen avaruudesta olisi ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta äärimmäisen pelottavaa. Se kun todistaisi, että elämän muodostuminen ei voi olla se suuri filtteri ja tekisi paljon todennäköisemmäksi sen olevan meilläkin vasta edessäpäin.

Sivilisaatiomme mahdollisen tuhoutumisen syynä voidaan pitää esimerkiksi älyllisen elämän kykenemättömyyttä hallita avaruusmatkailuun vaadittavaa teknologiaa. Teknologian kehitys itsessään on vääjäämätöntä, mutta suurin riski ihmiskunnalle on itsensä tuhoaminen ennen kyseisen teknologian saavuttamista. Samalla kun valmistelemme ensimmäisten ihmisten lähettämistä Marsiin, olemme kykeneet luomaan teknologian jolla voidaan tuhota kokonaisia valtioita. 

Teorioita Fermin paradoksin selittämiselle on edellä mainittujen lisäksi lukemattomia. Mitä jos älyllistä elämää on jo olemassa, mutta sen teknologia on niin kehittynyttä, ettemme vain voi alkeellisilla työkaluillamme havaita sitä millään tavalla? Jos ajatellaan ihmisen kehitystä tuhannen vuoden aikana, niin sen aikaiselle ihmiselle nykyinen teknologiamme vaikuttaisi varmasti taikuudelle. Jos taas ajatellaan ihmiskuntaa tuhannen vuoden päästä, on sillä käytössään meidän aikaamme verrattuna aivan ylivertaista teknologiaa. Miten paljon voisimmekaan siis kuvitella ymmärtävämme jopa miljoonia vuosia kehittyneemmästä teknologiasta? Ehkä avaruus siis onkin täynnä älyllistä elämää, joka kommunikoi keskenään jatkuvasti. Samalla tavalla kun radiopuhelimella ei voi napata tekstiviestejä, ei meidänkään käytössämme oleva teknologia todennäköisesti voisi havaita älyllisempien elämänmuotojen tekemää viestintää.

Koska näin science fiction -intoilijana Aurinkokuntamme ulkopuolella sijaitsevasta älyllisestä elämästä kirjoittaminen ilman kunnollista maailmanlopun skenaariota tuntuu tylsältä, täytyy vielä ottaa käsittelyyn se pelottavin vaihtoehto: Mitä jos maailmankaikkeudessa on jo yksi älyllinen ja niin kehittynyt elämänmuoto - Apex Predator, että se pystyy tuhoamaan kaikki muut elämänmuodot ennen kuin ne saavuttavat tähtien välisen matkailun? Tästä näkökulmasta ajateltuna voidaan miettiä ihmiskunnan toimien järkevyyttä: Onkohan meidän ihan kauhean fiksua lähettää sokkona signaalia avaruuteen: Hei, täällä me nyt ollaan? Tuota kysymystä on tajuttu miettiä lopultakin myös SETI:n puolella, koska nykyisin se keskittyy vain tarkkailemaan avaruutta sinne lähetettävien signaalien sijasta.

Olipa asianlaita niin tai näin, on yksi asia varmaa: Kysymys Aurinkokuntamme ulkopuolisesta, älyllisestä elämästä on vastauksesta huolimatta siinä mielessä erikoinen, että kumpikin mahdollisista vaihtoehdoista tuntuu yhtälailla omituiselta.

"I feel like they're talking in a language I don't speak."
Coldplay - Talk (X & Y 2005)

tiistai 31. lokakuuta 2017

Mitä videopeleistä voi oppia?

Remote - Erin Perry (CC BY 2.0)

















Yleensä kun mediassa puhutaan videopeleistä ja pelaamisesta, keskittyy keskustelu valitettavan usein pelkästään pelaamisen haittavaikutuksiin: Milloin liiallinen pelaaminen aiheuttaa keskittymishäiriöitä, nukkumisvaikeuksia tai ahdistusta, milloin taas erityisesti nuorilla pelaamiseen käytetty aika on pois opiskelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä tai muusta kehittävämmästä toiminnasta. Oman osansa kritiikistä ovat saaneet erityisesti nuorten suosimat FPS (first person shooter) - sotapelit, joiden pelätään tekevän käyttäjistään aggressiivisempia ja romantisoivan moraalisesti arveluttavia aihepiirejä. Samaa voi sanoa esimerkiksi kauhupeleistä tai peleistä jotka sisältävät seksuaalista sisältöä.

Sanottakoon heti alkuun, ettei kirjoitukseni tarkoituksena ole kieltää olemassa olevia ja tutkitusti todistettuja pelaamisesta aiheutuvia riskejä. Liiallisen pelaamisen haittavaikutukset ovat tutkittuja tosiasioita, samoin kuin väkivaltaisten pelien vaikutus pelaajan suhtautumisesta väkivaltaan. On kuitenkin harmittavaa, että pelaamisen kaikki opettavat ja positiiviset vaikutukset jäävät usein tämän toisen ääripään alle. Pelaamiseen, kuten moneen muuhunkin asiaan pätee siis se sama vanha sääntö; kohtuus kaikessa.

Voin rehellisesti sanoa, että nuorempana edellä mainittu sääntö unohtui minulta monesti. Kuuluin varmasti siihen ryhmään, jolle liiallisesta videopelien pelaamisesta muodostui jo merkittäviä riskejä. Saatoin pelata helpostikin kahdeksan tuntia yhteen putkeen edes huomaamatta ajan kulua. Vanhempani kyllä puuttuivat asiaan ja otimme siitä varsinkin isäni kanssa usein yhteen. "Taasko sinä pelaat noita pip-pup-pelejä?" Oli isäni suosikkilausahdus - minusta ärsyttävin. Minulla kuitenkin oli paljon muitakin harrastuksia; pelasin jalkapalloa, soittelin kitaraa bändissä ja vietin paljon aikaa ystävieni kanssa esimerkiksi nuorisotalolla pingistä pelaten. Voin vain kuvitella, että tilanne on vielä paljon hankalampi vähemmän aktiivisten nuorten perheissä. Tänä päivänä voin kuitenkin todeta, että isäni oli asian suhteen monesti oikeassa.

Pelaamisen määräni on vähentynyt varmasti aika suoraviivaisesti korreloivassa kaaviossa nousevan ikäni kanssa. Yksinkertaisin syy tähän on ajan puute. Nykyään vaan ei ole aikaa pelata samanlaisia määriä kuin nuorempana. Vähentynyt vapaa-aikakin tulee käytettyä usein muiden harrastusten parissa; taiteilemalla, lukemalla kirjoja, katselemalla elokuvia tai ystäviä nähdessä. Vielä toisinaan kuitenkin elämään mahtuu onneksi päiviä, jolloin voi puhtaalla omatunnolla uppoutua videopelien maailmaan murehtimatta lainkaan todellisuuden eri nurkista kurkottelevista velvollisuuksista. Videopelit kun ovat eskapismin ultimaattisin muoto.

Mitä pelaaminen sitten on opettanut minulle? Jos aloitetaan mielestäni kaikista tärkeimmästä, on se varmasti vaikutus kielitaitooni. Pelaamalla englanninkielisiä pelejä altistuu jatkuvasti uudelle ja entistä monipuolisemmalle sanastolle. Peleissä etenemiseksi kun on melkoisen tärkeää ymmärtää mitä peleissä täytyy tehdä, sitä monesti huomaa googlailevansa uusia tuntemattomia sanoja pelissä edetäkseen. Sanavarasto karttuu, kielitaito kehittyy, eikä sitä edes tajua opiskelevansa. Nykyisin puhun ja kirjoitan arkikäytössä sujuvaa englantia. Se on valtavan hyödyllinen taito sekä työmarkkinoilla kuin omassa elämässäkin. Sujuva kielitaito avaa lukemattoman määrän portteja tiedon hakemiselle sekä sosiaalisten kontaktien muodostamiselle ympäri maailmaa.

Toinen varsinkin työelämässä ja opiskelussa keskeinen taito on kyky käyttää tietokonetta ja hakea tietoa monipuolisesti ja nopeasti. Suurin osa nykypäivänä tehtävistä töistä keskittyy tavalla tai toisella erilaisten tietoteknisten laitteiden ympärille. Näiden laitteiden toimintametodien ymmärtäminen on merkittävä etu ja suurin yksittäinen syy metodien ymmärtämiselle on aikanaan kukoistanut kiinnostus videopeleihin. Pystyn myös kirjoittamaan tietokoneella erittäin nopeasti, mikä vähentää käytettyä aikaa esimerkiksi erilaisten esseiden tai tutkimusten kirjoittamisessa, kuin myös työtehtävissä kaikenlaisten kirjausten, viestien tai sähköpostien lähettämisessä.

Kaikki videopelien opettamista taidoista eivät kuitenkaan ole yhtä helposti mitattavissa kuin kirjoitusnopeus tai kielitaito. Esimerkiksi strategiapelit ovat varmasti vaikuttaneet kykyyni ajatella asioita nopeasti monesta eri näkökulmasta ja ratkaisemaan ongelmia tietyn määräajan puitteissa. Varsinkin verkossa pelatessa (olipa kyse sitten shakista, Riskistä tai vaikka Warcraft III:sta) sitä joutuu jatkuvasti luomaan strategioita, taktiikoita ja muuttamaan niitä pelin edetessä vastustajan päihittämiseksi.

Mitä taas tulee roolipeleihin, ne ovat opettaneet valtavan määrän järjestelmällisyydestä, kärsivällisyydestä ja tavoitteellisuudesta. Varsinkin verkossa pelattavat roolipelit kun monesti keskittyvät ainakin jossain määrin grindaamiseen (eli tietyn toimenpiteen toistamiseen useita kertoja) sitä huomaa, ettei haluttuun lopputulokseen pääse ihan päivässä tai kahdessa. Tämä pakottaa pelaajan luomaan itselleen tavoitteita, pilkkomaan niitä pieniin osiin ja lähtemään purkamaan edessä odottavaa vyyhtiä palanen kerrallaan. Se on taito jonka merkitys erityisesti opiskellessa korostuu. Tutkinnon suorittamiseksi kun tulee monesti kerätä 180, 210 tai jopa 300 opintopistettä ja itsensä motivoiminen jokaisen yksittäisen pisteen keräämiseksi voi monesti tuntua hankalalta. Kun on jo nuorena oppinut pilkkomaan vastaavanlaiset tavoitteet pieniksi palasiksi (jos tänään suoritan tämän verran, kuukaudessa se on tämän verran ja vuodessa tämän verran) ajattelu on helppo siirtää koskemaan myös opiskelua. Nyt opiskelenkin töiden ohella avoimessa yliopistossa finanssioikeutta omaan tahtiini, täysin omasta halustani. Tiedän kuinka paljon opintopisteitä pystyn suorittamaan vuodessa ja kauanko minulla kestää haluttuun lopputulokseen pääseminen. Sen jälkeen on helppo keskittyä jokaiseen yksittäiseen kurssiin kokonaisuus kerrallaan.

Viimeisin videopelien kautta tekemäni oivallus tapahtui muutama kuukausi sitten mitä erikoisimmassa paikassa: Grubbyn (Warcraft III maailmanmestari ja Heroes of the Storm -pelaaja) livestriimiä Twitchistä seuratessani. Neuvoessaan katsojiaan pelaamisessa Grubby sanoi jotain uusien asioiden opettelemisesta, mitä en ole tänä päivänäkään unohtanut. Vapaasti suomennettuna se meni jotakuinkin näin: "Aina kun alat opetella jotain uutta taitoa, mielesi haluaa jatkuvasti tehdä asiat tavalla jolla olet ne aikaisemmin oppinut. Uuden taidon opiskelu vaatii siis määrätietoista työtä. Sinun täytyy altistaa aivosi tälle uudelle ajatukselle ja alkaa toteuttamaan sitä hitaasti ja palanen kerrallaan. Lopulta aivosi alkavat hyväksyä tämän uuden toimintamallin, jonka jälkeen myös kehosi alkaa seurata perässä. Tämän jälkeen opettelu helpottuu ja alat huomata, että teet asioita automaattisesti ja ajattelematta oikein."

Sinä iltana aloitin opiskelemaan pianon soittamista vakavissani.

"This is my idea of fun: Playing video games."
Lana Del Rey - Video Games (Born to Die 2012)

perjantai 27. lokakuuta 2017

Terminator tulee - oletko valmis?

 Digital DNA, City of Palo Alto, Art in Public Places (CC BY 2.0) - Wonderlane 


















Osuvasti Orwellin vuonna 1984 näki päivänvalon ensimmäinen Terminator -elokuva. Huippumenestykseksi noussut ja useita jatko-osia poikinut Terminator varmisti lopullisesti Kalifornian kuvernöörinäkin toimineen Arnold Schwarzeneggerin aseman yhtenä 80-luvun suurimmista toimintatähdistä, sekä polkaisi kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen Blade Runnerin ohella käyntiin synkkään tulevaisuusdystopiaan pohjautuvien tieteiselokuvien sarjan; Gattaca, RoboCop, The Matrix, Total Recall, Minority Report, Ex Machina - listaa voisi jatkaa vaikka koko päivän.

Ensimmäisessä Terminator -elokuvassa Schwarzeneggerin näyttelemä kyborgi T-101 lähetetään tulevaisuudesta vuoteen 1984 jäljittämään naista nimeltä Sarah Connor. Tulevaisuudessa josta kyborgi T-101 saapuu koneet ovat ottaneet vallan ihmisistä ja jäljellä on vain ydinsodan runtelema maapallo. Kyseessä on mielenkiintoinen skenaario, joka varmasti vaikutti 80-luvulla Terminatoria elokuvateatterissa katsoneiden mielestä sopivan etäiseltä viihde-elokuvan miljööksi. Nyt 33 vuotta myöhemmin, asetelma ei vaikutakaan enää niin etäiseltä.

Vuonna 1984 innovatiivisin markkinoilta löytyvä tietokone oli samaisena vuonna julkaistu The Apple Macintosh. Macintosh 128K:ksi nimetyssä ensimmäisessä Macintoshissa oli kuuden megahertsin prosessori, 128 kilobittiä hajasaantimuistia ja 400 kilobittiä massamuistia. Vertailun vuoksi kyseinen määrä muistia ei riittäisi tänä päivänä edes yhden vähänkään isomman .JPEG valokuvan tallentamiseen.

Jos palaamme vielä toiset vähän yli 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1950, saavumme vuoteen jolloin matemaatikko ja tietojenkäsittelytieteilijä Alan Turing kehitteli ensimmäisen Turingin kokeena sittemmin tunnetun tekoälytestin selvittääkseen voivatko koneet ajatella. Turingin testin ajatuksena on se, että tietokone on älykäs jos sen antamia vastauksia ei pysty erottamaan ihmisen vastauksista. Vaikka Turingin elinaikana ei ollut olemassa yhtään tarpeeksi tehokasta tietokonetta shakki-ohjelman pyörittämiseksi, Turing myös ennusti että tulevaisuudessa tietokone tulisi pelaamaan shakkia erittäin hyvin.

Turingin jo 40-luvulla tekemä ennustus toteutui lopullisesti kuitenkin vasta vuonna 1996, kun IBM:n luoma Deep Blue shakkitietokone voitti erän shakin maailmanmestari Garry Kasparovia vastaan. Vain vuotta myöhemmin paranneltu "Deeper" Blue päihitti Kasparovin kokonaisessa ottelussa. Deep Blue tietokonetta on kuitenkin vaikea määritellä tekoälyn näkökulmasta älykkääksi, sillä sen suorittaminen perustui yli 700 000 toteutuneen shakkipelin tietokantaan. Se pystyi siis yksinkertaisesti laskemaan enemmän ja pidemmälle mahdollisia siirtoja kuin ihminen.

Syy miksi lähdin kirjoittamaan tekoälystä pohjautuu vasta lukemaani Dan Brownin uutuuskirjaan Alku. Sen kummemmin kirjan tarinaa paljastamatta kirjassa päähenkilö Robert Langdon kohtaa muunmuassa itseajavan auton ja itseään monistamaan ja ilmeisesti ajattelemaan pystyvän tekoälyn. Kirjailija itse sanoo, että kaikki tarinassa esiintyvä teknologia on olemassa ja todellista. Ajatus on kiehtova. Sekä samalla myös erittäin pelottava.

Itseajavat autot, lentokoneet ja muut kulkuneuvot ovat nykyään jo arkipäivää, mutta miten on oikeasti älykkään tekoälyn laita? Palatakseni Turingin testiin, kesti 57 vuotta Alan Turingin kuolemasta kun ensimmäinen tekoäly, Rollo Carpenterin luoma Cleverbot pystyi vuonna 2011 virallisessa Turingin testissä vakuuttamaan testin läpäisemiseksi vaadittavat yli puolet tuomareista.

Tekoälyn viimeisin läpimurto tapahtui vuonna 2016, kun Googlen luoma AlphaGo päihitti 18-kertaisen Go-mestarin Lee Sedolin Etelä-Koreassa pelatussa Go-ottelussa. Ottelua onkin verrattu Deep Bluen ja Kasparovin shakkiotteluun, mutta sitä on pidetty merkittävästi suurempana tekoälyn saavutuksena siitä syystä, että Go:ta pidetään shakkia paljon intuitiivisempana, monipuolisempana ja luovempana pelinä. Suurin ero AlphaGo:n ja Deep Bluen välillä lieneekin siinä, että kun Deep Blue laski mahdollisia vaihtoehtoja valmiiksi ohjelmoidusta tietokannasta, AlphaGo "harjoitteli" pelaamalla pelejä itseään vastaan ja muodostamalla sitä kautta jatkuvasti luovemman ja monipuolisemman "näkemyksen" pelistä. AlphaGo siis alkoi kehittää itseään niin pitkälle, etteivät edes sen luojat osanneet sanoa millä perusteella se tekee valintoja pelatessaan.

Jos teknologian kehitys asetetaan aikajanalle, kehitys on ollut huikaisevaa: Ensimmäiset teolliset höyrykoneet valmistettiin 1600 ja 1700 lukujen vaihteessa ja ensimmäinen höyryveturi ajoi neitsytmatkansa 1804. Samoihin aikoihin alettiin kehitellä ensimmäistä hehkulamppua, joiden suurtuotanto alkoi kuitenkin vasta noin 80 vuotta myöhemmin Thomas Edisonin patentin pohjalta. Ensimmäisiä digitaalisia tietokoneita alettiin valmistella toisen maailmansodan aikaan kun jo 20 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton Luna 2 avaruusluotain laskeutui ensimmäistä kertaa kuun pinnalle. Vain kymmenen vuotta myöhemmin Neil Armstrong ja Buzz Aldrin laskeutuivat kuuhun LM-5 -kuumoduulillaan.

Vasta 15 vuotta Apollo 11 lennon jälkeen markkinoille saapui aiemmin mainitsemani The Apple Macintosh. Kun Apple Macintoshin prosessorissa kellotaajuus oli 6 megahertsiä, on se nykyisin markkinoilla olevissa Intel Core i7 prosessoreissa jopa 4,7 gigahertsiä. Yksinkertaistettuna ero suoritinnopeudessa on 783 kertainen, todellisuudessa se voi olla vielä paljon merkittävämpi. Jos Macintoshille ei mahtunut luontevasti yhtä .JPEG kuvaa, nykään niitä menee tavallisessa käytössä olevalle tietokoneelle helposti miljoonia.

Kun mietitään pelkästään kaupallisessa jaossa olevaa teknologiaa, on kehitys ollut huumavaa. On älypuhelimia, tietokoneita, älytelevisioita, itsensä parkkeeraavia autoja ja virtuaalitodellisuutta. Jos taas mietitään, että edelleen tänäkin päivänä suurin osa teknologian kuin myös tekoälynkin kehittämisestä ohjautuu visusti salattuun sotateollisuuteen, on mahdotonta tietää miten pitkälle se on jo tänä päivänä edennyt.

Se kertonee jotain jos Elon Muskin, Stephen Hawkingin tai NASA:n tutkimuskeskuksen johtajan kaltaiset henkilöt varoittelevat tekoälyn, teknologian ja robotiikan vaaroista. Nimittäin tällä menolla ei taida mennä kauaa ennen kuin Terminaattori tulee ja pistää valot pimeäksi meiltä kaikilta. Eikä se Terminaattori todennäköisesti näytä edes Schwarzeneggeriltä.

No, jos nyt ei kuitenkaan. Ainakaan ihan vielä.

"Down on the ground, the rainbow led me to the sun."
Daddy's car - Tekoälyn säveltämä kappale (2016)