Mielenterveyttä etsimässä

Depression - TheoJunior (CC BY 2.0)

Olen myöhässä, koe on varmasti alkanut jo. Kaivan haparoivin käsin puhelimen taskustani ja tuijotan ruutua: 9:02. Väistelen toiseen suuntaan oppitunneilleen kiirehtiviä oppilaita ja kiristän askeleideni tahtia. Saavun luokkahuoneen ovelle ja nostan käden koputtaakseni oveen. En koputa. Mielessäni käy ajatus: Mitä jos vain käännyn ympäri, kävelen toiseen suuntaan, ulos ovesta ja kotiin? En pysty siihen. Minun on pakko tehdä tämä. Koputan. Tuon yksittäisen, niin mitättömältä tuntuvan päätöksen todelliset vaikutukset tulisin tietämään vasta vuosia myöhemmin.

Tilanteen peruuttamattomuus nostaa kylmiä väreitä selkäpiissäni. Pyyhin hikoilevat kädet housuihini ja odotan hiljaa oven avautumista. Tässä vaiheessa ei voi enää perääntyä, se olisi liian omituista. Ovi aukeaa ja opettaja päästää minut sisälle. Pahoittelen myöhästymistäni, opettaja ei vaikuta pahastuneelta. Kaikki oppilaat nostavat katseensa ylös papereistaan ja katsovat minua. Etsin katseellani vapaata paikkaa luokkahuoneesta. Ainoa sellainen on eturivissä keskellä. Kävelen paikalleni ja istun alas. Mielessäni on ajatus, että kaikkien katseet ovat liimautuneena selkääni.

Opettaja tuo koepaperin eteeni ja ympäriltäni alkaa kuulua kynien ja paperien suhinaa. Muut oppilaat ovat siis palanneet takaisin kokeidensa pariin tämän keskeytyksen jälkeen. Katson edessäni olevaa paperia ja sillä olevat kaaviot näyttävät sumeilta ja mitäänsanomattomilta. Käännän paperin ympäri ja huomaan että tehtäviä on myös toisella puolella. Vatsaani sattuu ja sydän lyö tahtia kuin punkbändin rumpali. Mielessäni on vain yksi ajatus: Minun on päästävä pois täältä.

Tiedän, ettei koetilanteesta voi poistua ennen sallittua aikaa. Mietin myös miten erikoiselta se varmasti vaikuttaisi muiden mielestä. Juurihan tuo tänne tuli, myöhässäkin vielä. Miksi sen nyt pitää päästä pois? Miksi se ei vaan jättänyt tulematta? Mikä sitä vaivaa?

Katson luokan seinällä roikkuvaa kelloa: 9:05. Huomaan, että jalkani ja käteni tärisevät, joka saa pulpettini kuulostamaan hiljaisesti hurisevalta tuulettimelta. Huomaavatko muut? Mikä minulla oikein on? Olenko saanut jonkin sairauskohtauksen? Mitä jos yhtäkkiä pyörryn? Minun on päästävä pois. Kello kulkee takaperin. Edessäni on pitkä litania tehtäviä jotka minun täytyy suorittaa. Päätän suoriutua tästä vaikka puhtaalla tahdonvoimalla. Aloitan ensimmäisen tehtävän.

Paperilla on jonkinlainen neliö jonka päällä on kolmio. Jokaisen viivan vieressä on numero. Mikä on alueen kokonaispinta-ala? Minun täytyy päästä pois. Minä osaan tämän. Alan asetella paperin numeroita vastauskenttään. Numerot näyttävät sumeilta ja katseen kohdistaminen tuntuu hankalalta. Minä pyörryn. Minun täytyy tehdä tämä. Minun on pakko päästä pois. Minun täytyy tehdä tämä. Minun on pakko päästä pois.

---

Kyseinen katkelma on tositarina 14-vuotiaana suorittamastani matematiikan valtakunnallisesta kokeesta. Se on tarina jota en ole koskaan kertonut kenellekään, joten lienee sopivaa kirjoittaa siitä nyt kerralla kaikille näin kymmenen vuotta myöhemmin. Se on ensimmäinen muistikuvani paniikkikohtauksesta, joskaan en silloin tiennyt edes mitä paniikkikohtaus tarkoittaa. Muistan että suoritin kokeen loppuun, en poistunut luokkahuoneesta ennen sallittua aikaa ja taisin saada arvosanaksi seiskan. Nykyään ajattelen sen olleen ihan hyvä suoritus ottaen huomioon minkälaisissa olosuhteissa koetta suoritin.

Tuosta kyseisestä päivästä alkoi noin puoli vuotta kestävä helvetti ja se pyöräytti lopullisesti elämäni täysin ympäri. Olin tietysti aluksi helpottunut siitä, että koetilanne kuitenkin sujui lopulta ihan hyvin ja ajattelin sen olleen jokin yksittäinen omituinen poikkeama. Se päivä oli perjantai, joten en muista ajatelleeni asiaa kauheasti sitä seuranneena viikonloppuna. Ajatus kuitenkin palasi mieleeni seuraavana maanantaina kouluun kävellessäni. Mitä jos se omituinen olo tulee uudestaan? Mitä jos seuraavalla kerralla oikeasti menetänkin kontrollin ja pyörryn luokkahuoneeseen tai jotain vielä pahempaa? Mitä muut silloin ajattelevat? Ajatuskin tuntui äärimmäisen nololta.

Nolous on tässä tilanteessa erittäin keskeinen elementti. En nykypäivänä itse ajattele moisia ajatuksia mitenkään noloina tai ylipäätänsä uskoisi muiden suhtautuvan niihin mitenkään negatiivisesti. Peilaan tässä kirjoituksessani ajatuksia sen 14-vuotiaan teinin ajatuksiin, joka koki ympäröivään maailmaan sulautumisen ja porukkaan kuulumisen yhdeksi elämänsä tärkeimmistä asioista. Kaikki normaalista poikkeava ja jonkinlainen erottuminen joukosta oli puolestaan tuon teinin suurin pelko. Tuo teini käytti valtavasti aikaa sen ajatteluun mitäköhän muut mahtavat hänestä ajatella. Tuo teini olin minä.

Tuota matematiikan koetta seurannut viikko meni kuitenkin perjantaihin asti ihan hyvin. Olin jo ennättänyt jossain määrin unohtaa koko tapahtuman kunnes seuraava perjantai tuli. Näin jälkeenpäin ajateltuna koko asia tuntuu vähän hölmöltä, mutta muistan mielessäni yhdistäneeni jotenkin tuon ensimmäisen ja toisen perjantain toisiinsa. Tuona seuravaana perjantaina minulla oli aamusta asti jostain syystä ahdistunut ja pelokas olo kouluun mennessä. Muistan miettineeni edellistä perjantaita ja aloin pelätä sitä, että kyseinen tilanne tapahtuu uudestaan edessä odottavalla aamun ensimmäisellä matematiikan tunnilla. Silloin tein toisen mitättömältä tuntuneen päätöksen, jonka todelliset seuraukset tietäisin vasta vuosien päästä. Päätin soittaa töihin jo lähteneelle äidilleni ja sanoa että tunnen oloni kipeäksi. Kysyin voisinko jäädä täksi päiväksi kotiin lepäämään. En ollut sitä ennen juurikaan jättänyt oppitunteja tai koulupäiviä välistä, joten äidilläni ei ollut mitään syytä epäillä tarinani todenmukaisuutta. Sain luvan jäädä kotiin.

---

Tuona toisena perjantaina tekemäni päätös laittoi tietämättäni lumipallon matkalle alamäkeen. Se aloitti kierteen jonka seurauksena aloin vältellä tilanteita ja tapahtumia joissa olin kokenut epämiellyttävää, epätodellista oloa. Poissaolojeni määrä koulusta kasvoi radikaalisti loppuvuotta kohden, kunnes se lopulta päättyi pisteeseen jossa en voinut mennä kouluun enää ollenkaan. Tuossa vaiheessa sekä opettajat ja vanhempani olivat kyllä huomanneet, ettei minulla ole kaikki ihan kunnossa. Olin käynyt keskustelemassa asiasta ja olostani koulun terveydenhoitajan kanssa ja sitä kautta sain lähetteen psykiatrille. Tätä ennen olin käynyt lukemattomia kertoja sairaalassa tutkituttamassa kaikki mahdolliset ja mahdottomalta tuntuvat sairaudet. Minulta on otettu näytteitä suusta, kielestä, verestä, mahasta kuin selkäytimestäkin. Olen maannut sairaalassa samalla kun lääkäri työntää metrien mittaista johtoa alas kurkustani ja katsellut näytöltä jotain tulevaisuuselokuvaa muistuttavaa näkymää vatsastani, toistaessani loputonta oksennusrefleksiä. Lopullisen diagnoosin vaivoihini tekivät kuitenkin useiden terapiaistuntojen jälkeen psykiatrit. Sain käteeni paperin jossa luki; määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Ahdistuneisuushäiriöt on yksi mielenterveyden häiriöiden alalajeista. Se käsittää muunmuassa erilaiset kammot, kuten korkeiden paikkojen tai sosiaalisten tilanteiden kammon, erilaiset pakko-oireet, traumaperäiset stressihäiriöt ja paniikkihäiriön. Kun siis usein mielenterveyden häiriöt niputetaan yhdeksi kokonaisuudeksi, olisi hyvä muistaa, että esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä kärsivällä ei välttämättä ole minkäänlaista taipumusta vaikka skitsofreniaan, dissosiaatiohäiriöön, maniaan, masennukseen tai kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tietysti on mahdollista, että yksi mielenterveyden häiriö voi johtaa toiseen, mutta jos ne aikoo niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi kannattaa olla erittäin tarkka kontekstista. Minä esimerkiksi olen mielisairas sillä yksinkertaisella käsitteisiin perustuvalla selityksellä, että minulla on ahdistuneisuushäiriö; siis mielenterveyden häiriö. Sanalla mielisairas on kuitenkin aika ikävä katku, enkä koe samaistuvani esimerkiksi Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan mielisairaalan potilaisiin.

Jos mietitään miten laajasti erilaisia mielenterveyden häiriöitä voi olla, meistä suurin osa varmasti potee niistä jotakin jossain muodossa elämänsä aikana. On kuitenkin syytä muistaa, että mielenterveyden häiriöstä puhuttaessa, täytyy oireiden poiketa merkittävästi normaalista tai vaikeuttaa normaalia elämää. Käsite on tietysti liukuva ja yksilöllinen, mutta esiintymistilannetta jännittäminen ei tee sinusta ahdistuneisuushäiriöistä tai parisuhteen päättymisen sureminen masentunutta. Mahdollisuus siihen on tietenkin olemassa, mutta esimerkiksi masennusta käytetään jatkuvasti yleisenä terminä kuvaamaan surua tai pettymystä. Masennuksesta eli depressiosta sanan varsinaisessa merkityksessä puhuttaessa henkilö kuitenkin kokee alakuloista oloa ja kyvyttömyyttä asioista nauttimiseen selkeästi normaalia voimakkaammin ja pidempiä aikoja.

---

Tuo 14-vuotiaana saamani diagnoosi määrittelemättömästä ahdistuneisuushäiriöstä on vuosien saatossa tarkentunut diagnoosiksi paniikkihäiriöstä. Tuon diagnoosin saamisen jälkeen siitä tuli osa elämääni ja tulee sitä jossain muodossa olemaan myös päivieni päähän saakka. Sanotaan kuitenkin tässä vaiheessa, että nykyisin kokemani paniikkihäiriö on täysin erilaista kuin se oli 14-vuotiaana kokiessani. Se on omien kokemusteni, itsetuntemuksen parantumisen ja jatkuvan itsesuggestion seurauksena muodostunut osaksi minua, joka ei kuitenkaan estä minua elämästä elämääni sillä tavalla kuin haluan. Saatan vieläkin jännittää joitakin tilanteita tavallista enemmän, haluan yleensä selvittää etukäteen tietoja esimerkiksi uusista paikoista ja tykkään mielummin valita istumapaikkani reunasta kuin kaikkien keskeltä. Tulen myös todennäköisesti syömään oireita lieventäviä lääkkeitä hamaan loppuun saakka. Olkaa hyvät, lääketeollisuus.

Jos nuorena ajattelin paniikkihäiriöön sairastumista kirouksena, olen iän karttuessa alkanut ajatella sitä myös siunauksena. Ilman paniikkihäiriötä en välttämättä olisi lukenut niin vinoa pinoa kirjallisuutta, uppoutunut samalla tavalla taiteen ja musiikin maailmaan, oppinut kaikkia oppimiani asioita videopelejä liikaa pelaamalla tai harjoittanut kykyjäni ilmaista ajatuksiani maailmalle niin kirjallisin kuin taiteellisinkin keinoin. Samalla se on opettanut minulle valtavan määrän itsestäni, empatiasta, moraalikäsityksestäni ja muista ihmisistä. Se on opettanut minut olemaan tekemättä ihmisistä liian kauaskantoisia päätelmiä käytössä olevien subjektiivisten tietojeni valossa. En kuitenkaan voi koskaan tietää kaikkia asioita, jotka tekevät heistä juuri sellaisia kuin he ovat.

Tämä ulostuloni olkoon siis kaikille mielenterveyden häiriöistä kärsiville muistutukseksi: Mielenterveytesi on sitä mitä siitä itse teet. Jos omat voimasi eivät tunnu riittävän, ota rohkeasti yhteyttä lähimmäiseen tai alan ammattilaiseen. Leimaantumisen pelkääminen ei edistä sinun tai muidenkaan mielenterveyden häiriöistä kärsivien tilannetta. Se ei vaikuta ainakaan minun ajatuksiini sinusta, sillä jos suhtaudut muihin ihmisiin positiivisesti ja kunnioittavasti, olet mahtava juuri sellaisena kuin olet.

"Nielaisen auringon, loistan valoa ja rakkautta vastaantulijoille."
Pariisin Kevät - Tämän kylän poikii (Astronautti 2010)