Vai että laiton lakko?

Protest - Francisco Osorio (CC BY 2.0)

Ihmisten kommentit keskustelupalstoilla kyllä jaksavat aina kummastuttaa. Viimeaikoina eniten puhututtanut aihe on varmasti ollut työntekijäliitto SAK:n, AKT:n, SEL:n ja Pro:n perjantaille masinoima mielenilmaus hallituksen luomaa aktiivimallia vastaan. Ensimmäisen kommentoijan mielestä lakko on laiton, sillä se ei aja työehtosopimukseen liittyvää asiaa. Toisen mielestä taas lakosta kärsivät vain sivulliset. Kolmannen mielestä koko poliittinen lakkoilu pitäisi kieltää lailla. Hallituksen käsikassarana toimiva, Persusta Pikku-Kokkariksi kääntynyt, Sampo Terho kritisoi lakkoa kovin sanoin syyttäen punavihreää oppositiota puutteellisen tiedon levittämisestä pelkoa lietsoakseen. Terhon mielestä tällaiset puoluepoliittiset operaatiot yhteisen hyvän kustannuksella ovat Sinisille vieraita. Sitaatti onkin ehkä parasta poliittista parodiaa aikoihin. Eikös se juuri ollut sama Sininen tulevaisuus, jonka puoluesihteeri matkusti auton takakontissa tekemään puoluepoliittisia operaatioita eduskuntaryhmän hajoamisen alla? Sama puolue, joka irtaantui kesken hallituskauden uudeksi puolueeksi ja käänsi kelkkansa ministerin paikkansa säilyttääkseen? Sama puolue, jolla on viisi ministerinsalkkua 2 prosentin kannatuksella?

Samassa ulostulossaan Terho kritisoi ay-liikettä siitä, ettei se toiminut rakentavasti yhdessä hallituksen kanssa kun aktiivimallia käsiteltiin eduskunnassa. Terholta on näköjään päässyt unohtumaan, että SAK irtaantui lain valmistelusta vastalauseena sille, ettei sen huomauttamiin ongelmiin reagoitu millään tavalla. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kiteytti asian osuvasti: "Kerroimme useaan otteeseen hallitukselle ja mallia valmisteille virkamiehille aktiivimallin ongelmista. Myös perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota sen puutteisiin. Jos palautetta ei kuunneltu valmisteluvaiheessa, kuinka se nyt yhtäkkiä otettaisiin todesta hallituspuolueiden keskuudessa?" Siinäpä se, kun hallitus ei lakia säätäessään välittänyt vähääkään lukemattomista asiantuntijalausunnoista tai edes perustuslakivaliokunnan huomautuksista. Huolimatta siitä, että aktiivimallia vastustava kansalaisaloite on kerännyt jo yli 135 000 kannatusta, pääministeri Juha Sipilä seisoo edelleen mallin takana, eikä joko ymmärrä tai suostu kuuntelemaan minkäänlaisia vastalauseita ministeriönsä laatimasta laista. Sen sijaan uhriutuminen onnistuu edelleen. Eikö kukaan ajattele lapsia, jotka eivät pääsekään nyt kouluun?

Mitä kansalaisten ja ay-liikkeiden sitten tulisi oikein tehdä, kun demokraattisesti valittu eduskunta säätää perustuslain kannalta ongelmallisia lakeja, jotka asettavat ihmisiä epäreilusti eriarvoistavaan asemaan? No toimia kuten demokraattisessa valtiossa toimitaan. Siinä missä eduskunnalla on valta säätää lakeja, on kansalaisilla ja työntekijäliitoilla oikeus järjestää rauhanomainen mielenilmaus säädettyjä lakeja vastaan. Viimeisenä keinona, eli silloin kun mikään muu ei enää auta, on järjestettävä lakko. Vaikka joku Iltalehden kommenttipalstalla kirjoittaisi mitä, on oikeus poliittisen lakon järjestämiseen turvattu YK:n ILO:n (International Labour Organization) säädöksillä, joita myös Suomi on sitoutunut noudattamaan. Poliittisen lakon ja mielenilmauksen saa järjestää tilanteessa, jossa poliittinen päätöksenteko vaikuttaa merkittävästi työntekijöiden tai heidän sidosryhmiensä taloudelliseen tai sosiaaliseen tilanteeseen. Perjantaisen lakon kieltäminen ei olisi siis käytännössä vain mahdotonta, vaan tekemällä niin Suomi ottaisi samalla vakavia askeleita poispäin demokratiasta ja kansainvälisistä ihmisoikeussäädöksistä. Laittoman lakon huutelu on sitäpaitsi varsin puolueellista tilanteessa, jossa hallitus oli alkuperäistä sopimusta rikkonut osapuoli. Se kun kilpailukykysopimuksesta sovittaessa lupasi, ettei työttömyysturvasta lähdetä yksipuolisesti leikkaamaan. Eipä.

Ymmärrän, että monelle tavalliselle kansalaiselle lakko aiheuttaa ongelmia arkisten askareiden suorittamiselle. Toisaalta voidaan kysyä, mitä hyötyä on lakosta jolla ei ole minkäänlaisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan? Joko on unohdettu, että pääasiassa juuri työntekijöiden järjestäytymisen ansiosta työntekijöillä ylipäätänsä on tänä päivänä velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia työmarkkinoilla? Jos joku tässä vaiheessa kysyy, miten aktiivimalli muka vaikuttaa työntekijöiden oikeuksiin niin minäpä kerron: työttömien ajaminen kohti työpakkoa ilman kohtuullista korvausta heikentää jokaisen palkansaajan asemaa, kun palkallista työtä korvataan erilaisilla palkattomilla työkokeiluilla ja harjoitteluilla. Samalla turvaverkkoa puretaan tilanteessa, jossa työttömyys voi koittaa yt-neuvotteluiden myötä käytännössä kenelle tahansa työntekijälle. Eihän tämä nyt mitään rakettitiedettä ole. Jos lakko kuitenkin harmittaa, niin syytökset voi ihan surutta osoittaa mielipuolisesti valtaansa käyttävän hallituksen suuntaan.

"Nämä laulut on kaikuja saarelta, kukaan kuule vain ei vastarannalta."
Dingo - Perjantai (Sinä ja minä 1993)

Mahdoton yhtälö

Domino - Ivanacoi (CC0)

Työttömien aktivoiminen ja työllisyystilanteen parantaminen on yksi poliittisen päätöksenteon ikuisuuskysymyksistä. Työttömyyttä pidetään niin yksilöä kuin yhteiskuntaakin piinaavana ongelmana. Työttömän näkökulmasta työelämän ulkopuolelle jääminen syrjäyttää ja eriarvoistaa, kun taas valtion taloudelle työttömät ovat painolasti, josta pitäisi pyrkiä kaikin keinoin eroon. Vaikka keinot työttömyysongelmasta eroon pääsemiseksi eroavat vastaajasta riippuen reilusti, lähes poikkeuksetta jokainen ihminen näkee itse työttömyyden ongelmana. Työttömyystilannetta seurataankin jatkuvasti erilaisista graafeista, raportoidaan ja pyöritellään tilastoissa. Kun työttömyys sitten sattuukin nousemaan, on käsillä kriisin ainekset, joka täytyy nitistää heti alkuunsa. Jos työttömien määrä puolestaan laskee, poliitikot taputtelevat toisiaan olalle hyvin tehdystä työstä. Kysyitpä asiaa oikeastaan keneltä tahansa, vastaus ihanteelliseksi tilanteeksi on sama: täystyöllisyys, jossa jokainen kansalainen kantaa oman painolastinsa. Hallituksemme ajatuksissa tätä tavoitetta kohti päästään kuitenkin leikkaamalla työntekijöiden ja työttömien oikeuksia, pidentämällä työpäiviä, nostamalla eläkeikää ja lahjomalla yksityistä sektoria. Ajatus perustuu siihen, että jos yrityksillä on ylimääräistä varallisuutta ja työntekijöiden palkkaaminen on tarpeeksi edullista, yritykset kyllä ryhtyvät työllistämään nykyistä enemmän. Valtion velastakin päästään eron kunhan vain kiristetään vyötä ja tehdään enemmän töitä. Yhteiset talkoot, kaikki mukaan.

Tällainen ajattelumalli muodostaa kuitenkin mahdottoman yhtälön. Siitä tulee mieleen pikkulapsen lelu, jossa lapsi koittaa työntää neliönmuotoista palikkaa ympyränmuotoiseen reikään. Yksinkertainen totuus kun on tämä: teknologian, robotiikan ja automaation eksponentiaalinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa järkeviä töitä ei enää riitä kaikille. Yritykset käyttävät valtavia määriä rahaa entistä tehokkaampien innovaatioiden tekemiseen, joilla voidaan toimintaa optimoimalla karsia kuluista. Yrityksestä riippumatta työvoima on aina yksi kuluista merkittävimpiä, eli sellainen, josta jokainen voittoa tavoitteleva yritys haluaa aina karsia. Se ei ole yritysten tai yrittäjien vika, sillä lähes jokaisen yrityksen perimmäisenä tarkoituksena on jo lain määräämänäkin tuottaa omistajilleen voittoa. Uutta työvoimaa rekrytoidaan vain tilanteessa, jossa sen uskotaan tulevaisuudessa kasvattavan yrityksen liiketulosta ja mahdollistavan suuremmat voitot. Nykyisin kuitenkin melkein työtehtävästä riippumatta yksi henkilö pystyy tekemään koneiden avustamana moninkertaisen määrän töitä entisaikoihin verrattuna.

Ihmisten määrä ei kuitenkaan ole ainakaan Suomessa juurikaan kasvussa, joten paikallisilla markkinoilla ei ole hirveästi tilaa myynnin lisäämiselle. Yksittäiset yritykset voivat tietenkin kasvattaa markkinaosuuttaan, mutta lisäys tulee väkisinkin jonkun toisen yrityksen markkinaosuudesta. Tuottojen kasvattamiseksi onkin usein helpompaa ja riskittömämpää pyrkiä tuottamaan sama määrä tuotteita tai palveluita tuotantokuluja karsimalla, eli työvoimaa vähentämällä. Maailmanlaajuisilla markkinoilla kasvua on tietenkin vielä tarjolla, mutta maailman väestökään ei kasva ikuisesti. Ilman suurempia maailmanlaajuisia mullistuksia jossakin vaiheessa saavutaan väkisinkin pisteeseen, jossa tuotantotehokkuus vain jatkaa kasvuaan, vaikka kuluttajia on aikaisempaa vähemmän. Ihminen on kuitenkin tarvitsemiensa resurssien suhteen koko maailman tuotantopotentiaaliin verrattuna aika vaatimaton. Vaikka tuotteet ja palvelut olisivat aina vain entistä halvempia, yksi ihminen ei kuitenkaan tarvitse niitä hirveästi kulutuskapasiteettiaan enempää.

Jos hallitus haluaisi oikeasti päästä tilanteeseen, jossa mahdollisimman suuri osa väestöstä voisi osallistua yhteiskunnan kustannuksiin työtä tekemällä, täytyisi tehdyn politiikan olla täysin päinvastaista. Eläkeikää pitäisi laskea, työpäiviä tai työviikkoja lyhentää ja poliittista päätöksentekoa kohdistaa kaikista heikoimmassa asemassa olevan väestön ostovoiman palauttamiseksi. Markkinaliberalistiseen ajatteluun hullaantuneessa politiikassa tällaista käännöstä on kuitenkin turha odottaa. Koska hallitus on päättänyt tehdä kaikki päätökset lyhytnäköisen yritysten paapomisen näkökulmasta, täytyy politiikan ymmärtämiseksi ottaa ajattelussa sama lähtökohta. Yrityksille lyhyemmät työpäivät ja täystyöllisyys ovat molemmat ongelmia. Ensinnäkin lyhyemmät työpäivät nostaisivat väkisinkin palkkauskustannuksia, sillä ammattiliitot eivät tulisi ikinä suostumaan lyhyemmistä työpäivistä tarpeeksi merkittäviin palkanalennuksiin. Tähän eivät suostu myöskään nykyisin työssä olevat, sillä se pienentäisi jo valmiiksi monen vaatimattomia tuloja. Sillä kasvattaisivatko lyhyemmät työpäivät jopa työntekijöiden tehokkuutta, kuten monissa tutkimuksissa on todettu, ei ole asian suhteen juurikaan merkitystä. Toisekseen jokaisen uuden työntekijän kouluttaminen, perehdytys ja sitouttaminen on yrityksille aikaa ja rahaa vievä prosessi. Tätä esimerkiksi Sipilä joko ei tajua, tai koittaa kerätä ristiriitaisia irtopisteitä mollaamalla yritysten työllistämishalua aktiivimallin toimimiseksi. Mitä vähemmän yrityksillä on työntekijöitä halutun tavoitteen saavuttamiseksi, sitä helpompaa ja kannattavampaa se on lähtökohtaisesti yritykselle. Yritykset kuitenkin joutuvat toimimaan lain puitteissa, joten ongelma ei ole yrityksissä, vaan lainsäädännössä.

Voi tuntua nurinkuriselta ajatella, että työttömyyden pieneneminen olisi yritysten näkökulmasta ongelma. Mitä useampi henkilö elättää itsensä palkkatuloilla, sitä enemmän markkinoilla on myös ostovoimaa ja tilaa investoinneille. Kysymys on kuitenkin ennenkaikkea vallasta. Mitä enemmän Suomessa on työttömiä avoimiin työpaikkoihin verrattuna, sitä enemmän valtaa yrityksillä on. Elinkeinoelämän keskusliitto nostaa agendalleen uskollisesti paikallisen sopimisen merkitystä työttömyysongelman ratkaisemisessa. Säännöllisin väliajoin lausunnoista esille pulpahteleva "paikallinen sopiminen" onkin tämän valtarakennelman ytimessä. Se sopii yrityksille erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa työttömiä on paljon ja avoimia työpaikkoja vähän. Kun kilpailu melkein mistä tahansa työstä on kovaa, voivat yritykset paikallisen sopimisen nimissä rekrytoida henkilöitä, jotka suostuvat tekemään töitä mahdollisimman pienellä korvauksella. Jos taas elettäisiin täystyöllisyyden utopiassa, valta kääntyisi työntekijälle. Jos avoimia työpaikkoja olisi enemmän kuin koulutettua työvoimaa, ja sitä kautta kilpailu osaavasta työvoimasta kovaa, voisivat hakijat neuvotella itselleen parempia työehtoja. Onkin sinänsä hullunkurista, että yritysjohtajien ennätyspalkkoja perustellaan juuri samalla periaatteella. Osaavista tekijöistä on kova kysyntä ja tehokkaan johtajan sitouttaminen mahdollisimman hyvällä palkkauksella johtaa parempiin tuloksiin. Sama ei kuitenkaan koske kaikkia vaihdettavissa olevia perusduunareita tuotannon tai palveluiden ytimessä.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta ongelma on siinä, että keinot vaikuttaa tuntuvat monesti olevan vähissä. Hallitus on miehitetty liikemiehillä, joista esimerkiksi Juha Sipilän nousu miljonääriksi on malliesimerkki yhteiskunnan vedättämisestä hyväveli -verkostolla omaksi eduksi. Tuloerojen kasvaminen on pieni murhe todellisen ongelman, eli varallisuuserojen kasvun rinnalla. Varakkailla on selvästi köyhiä enemmän vipuvoimaa vaikuttaa valtion päätöksentekoon, joko lobbaamalla tai mainostamalla talousliberalistisen ajattelun yksipuolista totuutta, tai suoraan tukemalla haluamiensa poliitikkojen uudelleenvalintaa. Suomalaisessa politiikassa onkin tapana, että ensin yksi pääministeri käy vedättämässä kansaa, jonka jälkeen suunta on palkintotyöhön Eurooppaan hyvin hoidetusta puhalluksesta. Missäköhän Sipilä vaikuttaa parin vuoden päästä?

Demokratian näkökulmasta tässä ei oikein auta muu kuin kannustaa erityisesti niitä vähempiosaisia ja heikommin koulutettuja, eli kaikista yleisimpiä vaaleissa nukkujia, ahkerammin vaaliuurnille ja äänestämään puolueita, joille he ovat muutakin kuin numeroita tilastojen riesana. Eiköhän viisitoista vuotta Kokoomusta ja Keskustaa ole jo kertonut kaiken olennaisen siitä, kenen pöydässä oikeasti istuvat. Olisikohan jo aika kokeilla jotakin muuta?

"Me jäätiin rannalle, miettimään osaamme."
Tehosekoitin - Syntynyt köyhänä (Köyhät syntiset 1997)

Suosikit #7: Koskemattomat

Viimeisimmästä suosikistani vierähtikin jo yli kuukausi, joten palataanhan takaisin tähän aloittaamani sunnuntaiperinteeseen tällä kertaa elokuvan muodossa. Päivän elokuvana on Olivier Nakachen ja Eric Toledanon yhdessä ohjaama ranskalainen, tositapahtumiin perustuva Koskemattomat. Vuonna 2011 julkaistu Koskemattomat on yksi niitä harvoja elokuvia, jossa oikeastaan kaikki tuntuu toimivan juuri kuten kuuluukin. Siinä on loistavat henkilöhahmot, koskettava tarina, sujuva editointi- ja ohjaus, sopivasti huumoria, maaginen Ludovico Einaudin soundtrack ja se perustuu vieläpä kaikenlisäksi tositapahtumiin. Vaikea olla tykkäämättä!

Koskemattomat perustuu varjoliito-onnettomuudessa neliraajahalvaantuneen miljonäärin Philippen (François Cluzet) ja tämän henkilökohtaiseksi avustajaksi palkkaman Drissin (Omar Sy) elämään ja ystävyyteen. Siinä missä Philippe on onnetomuutensa myötä siirtynyt etuoikeutetusta asemasta muiden jatkuvaksi taakaksi, on Driss köyhistä slummiolosuhteista kotoisin oleva helppoheikki, jota työntekeminen ei juurikaan kiinnosta. Niinpä kun Philippe hakee itselleen uutta henkilökohtaista avustajaa, päättää tämä ottaa koeajalle työvoimatoimiston paikalle pakottaman Drissin. Driss ei edes halua kyseistä työtä, mutta hänen välinpitämätön asenteensa vakuuttaa Philippen kaikkien paikkaa hakeneiden nöyristelijöiden jälkeen. Rahapulasta kärsivä Driss siis muuttaa asumaan Philippen hulppeaan kartanoon ja alkaa opiskelemaan henkilökohtaisen avustajan tehtäviä perusteista lähtien.

Philippeä näyttelevän François Cluzetin ja Drissiä näyttelevän Omar Syn välinen kemia on äärimmäisen onnistunut. Molemmat tekevät elämänsä roolityön vaativissa rooleissa. Erityisesti Cluzetin kuvaus neliraajahalvaantuneen ihmisen sisäisestä kamppailusta täysin ympärilleen kääntyneessä maailmassa, olisi ansainnut suurempaa tunnustusta myös elokuvamaailman palkintogaaloissa. Sivurooleissa Yvonnea esittävä Anne Le Ny, Magalieta esittävä Audrey Fleurot ja erityisesti Drissin yksinhuoltajaäitiä esittävä Salimata Kamate onnistuvat myöskin roolisuorituksissaan hienosti.

Koskemattomat on elokuvana vaikuttava henkilökuvaus, jossa hyvin erilaisissa olosuhteissa kasvaneiden ja erilaisiin elämäntilanteisiin päätyneiden ihmisten kanssakäyminen muodostaa kontrastinsa kautta nerokkaita oivalluksia inhimillisyydestämme, ja siitä, mitkä asiat tekevät meistä sellaisia kuin olemme. Se on tarina sekä konkreettisesta että henkisestä onnettomuudesta kohti onnellisuutta ja syvempää ymmärrystä itsestä ja toisistamme. Ennenkaikkea se on kuitenkin koskettava tarina ystävyydestä, ja hyvänmielenelokuva viimeisen päälle.

Vuonna 2011 julkaistu Koskemattomat huomioitiin sekä parhaan ulkomaisen elokuvan BAFTA-, että Golden Globe -ehdokkuuksilla, ja tällä hetkellä se sijaitsee IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalla sijalla 38. Jos elokuva on siis vielä näkemättä, mitä ihmettä enää odotat?

"Someday we will foresee obstacles, through the blizzard."
Syd Matters - Obstacles (Someday We Will Foresee Obstacles 2005)

Vaihtoehtona utopia

Robot - Bamenny (CC0)

Olen kirjoitellut viimeaikoina varsin asiapainotteisia ja yhteiskuntakriittisiä kirjoituksia liittyen hallituspolitiikkaan ja Suomen nykytilanteeseen. Niiden kirjoittaminen on sekä henkisesti, että työmäärältään kuitenkin aika raskasta. Lähteitä täytyy tarkistaa sivukaupalla, ja silti jää olo, että jotakin olennaista jää huomaamatta. Tulee helposti ajatus taistelusta tuulimyllyjä vastaan, koska jokaisella on omanlaisensa näkemys siitä, minkälainen hyvän yhteiskunnan tulisi olla. Niinpä ajattelin siirtää tosimaailmaan linkittyvät kirjoitukset ainakin yhden kirjoituksen ajaksi tauolle, ja pohdiskella minkälaisena hyvä yhteiskunta omassa ajattelussani näyttäytyisi. Kirjoitukseni on ennenkaikkea hassunhauska ajatusleikki, eikä sitä ole tarkoituskaan ottaa turhan vakavasti. Jos siis jatkat lukemista, älä turhaan huokaile, ettei tuollainen olisi mitenkään mahdollista. Ei olisikaan. Yhteiskuntaa kun ei voi väliaikaisesti nostaa laivan tavoin telakalle, ja korjata tai rakentaa kokonaan uudestaan. Tämä ajatusmalli kuitenkin lähtee ajatuksesta, mitä jos voisikin? Ja ennenkaikkea mitä jos minä saisin päättää kaikesta?

Utopiani perustuu lähtökohtaan, jossa jokaiselle kansalaiselle jaettaisiin täysin vastikkeeton ja mitään vaatimuksia sisältämätön perustulo. Tuon ideana suorastaan nerokkaan perustulon tulisi olla riittävä kattamaan kaikki välttämättömimmät menot, ajamatta sen varassa elävää ihmistä täysin ahtaalle. Tällaisina menoina pitäisin ainakin asumis-, sähkö-, vesi-, ja elintarvikekustannuksia. Perustulon varalla elävän asumisen täytyisi tietysti olla varsin vaatimatonta, sillä toimiakseen yhteiskunnan täytyy tarjota kannustimia oman elintason parantamiseksi. Noiden kannustimien tulisi kuitenkin olla nimensä mukaisesti kannustimia, eikä uhkauksia siitä, että tekemällä toisin otetaan ne vähätkin pois. Utopiassani työttömän, työhön kykenemättömän tai eläkeläisen ei tarvitsisi kokea pelkoa toimeentulonsa riittämättömyydestä. Ainakin ne pakolliset elinkustannukset, katto pään päällä ja ruokaa pöydässä, olisi pahimmassakin hädässä turvattu. Työtöntä ei vähäteltäisi töiden tekemättömyydestä, eikä ketään pakotettaisi menemään haluamattaan töihin. Töitä voisivat tehdä kaikki ne, jotka haluavat parantaa elintasoaan, hankkia materialistista omaisuutta tai muuten vain tykkäävät asioiden tekemisestä. Yhteiskunnassani kun sattuisi olemaan käytössä sellaista teknologiaa, jolla esimerkiksi ruokaa, asumuksia ja tarpeellisia tuotteita voitaisiin tuottaa selkeästi niiden vaatimia työntekijöitä useammalle ihmisille. Työtä tehtäessä käytettäisiin apuna esimerkiksi erilaisia robotteja, jotka hoitaisivat yksinkertaisimmat työt, kun ihmisten tehtäväksi jäisi toiminnan ylläpitäminen, robottien huoltaminen ja hedonistiset nautinnot. Tosiasiassa töitä ei edes riittäisi täysipäiväisesti kaikille, joten työpäivät olisivat lyhyempiä ja ihmiset voisivat tehdä vapaammin osa-aikaisia töitä tai käyttää vapaa-aikansa esimerkiksi taiteellisten, kulttuurillisten, urheilullisten ja yhteisöllisten askareiden parissa. Tai vaikka elämällä vielä utopiaanikin paremmassa virtuaalitodellisuudessa.

Perustulo tarvitsee tietysti toimiakseen vaihdon välineen eli oravannahan, jonka luominen ja määrän säätely olisi yksinomaan utopiaani hallinnoivan valtion alaisuudessa. Pankkitoiminta olisi tietysti sallittua, mutta valuutan lainaamista varten pankkien täytyisi tyytyä lainaamaan ihan omaa omaisuuttaan. Vähimmäisvarantojärjestelmästä ei olisi kukaan kuullutkaan ja hilpeät kansalaiseni korkeintaan nauraisivat moiselle ajatukselle. Vai että lainaisit minulle itse luomaasi rahaa, enpä usko! Valtio vastaisi myös perustulon jakamisesta ja kaikkien tulojen verottamisesta. Valtiolla olisi käytössään tulorekisteri, josta se voisi seurata kaikkien kansalaistensa tuloja reaaliajassa. Presidentti voisi siis aina hieroa käsiään tyytyväisenä, kun jossakin tapahtuu kehitystä. Eli jatkuvasti. Perustulon rahoittamiseksi käytössä olisi progressiivinen verotus, joka koskisi sekä töistä, että pääomasta saatua tuloa. Progressiivisuus olisi ihan helvetin jyrkkä, jossa tietyn tulotason jälkeen rikastuminen hidastuisi merkittävästi. Pysähtyisi kokonaan. Rikastuminen ei olisi kuitenkaan ainakaan teoriassa mahdotonta, sillä olisihan se joillekkin kansalaisistani mieleinen tavoite. Utopiassani rikastuminen olisi kuitenkin yksi tavoite muiden joukossa, eikä sillä voisi ostaa muuta kuin kulutushyödykkeitä, luksusta tai työvoimaa auttamaan arkisissa askareissa. Maailman vanhimmat askareet voisivat kuitenkin hoitaa vaikka ne robotit. #robotshavefeelingstoo? Valtaa ei voisi ostaa, sillä valtion virkoihin haettaessa olisi tiukka rajoitus ulkopuolista vaalirahoitusta koskien. Rahoitusta voisi kerätä rajoitetun määrän jokaiselta kannattajalta, joten varallisuutta tärkeämpää olisi ajaa yhteisöni tärkeinä pitämiä asioita. Kampanjointi olisikin siis entistäkin tärkeämpää, joten meeminlukutaito katsottaisiin varmasti eduksi. Valtion edustajat, ministerit ja presidentti valittaisiin tietenkin kansanäänestyksellä. Kansalla olisi myös mahdollisuus ottaa kertaalleen jokainen lakimuutos kansanäänestykseen, jossa enemmistön päätöksellä mikä tahansa säädös voitaisiin kumota. Loppuisi ainakin niiden hemmetin aktiivimallien tehtailu. Minun maassani kun ei väkisillä aktivoiduta, vaan otetaan ihan rennosti. Presidentin tehtävänä olisi olla arvojohtaja ja lähettiläs kansainvälisessä diplomatiassa. Presidentiksi valittaisiin siis kaikista parhaiten kansan arvoja edustava henkilö, eli se, joka osaa kertoa hauskimmat jutut.

Utopiassani kaikenlaista sivistystä, taidetta ja kulttuuria pidettäisiin arvossa, koulutukseen panostettaisiin ja erilaisia koulutuksia voisi yhdistellä helposti. Etkö muka ole koskaan halunnut olla sekä taidehistorian tohtori, että diplomi-insinööri yhtä aikaa? Nyt se on sallittua, jopa suotavaa. Sairaista ja vanhuksista pidettäisiin hyvää huolta ja terveydenhuoltoon panostettaisiin niin maan perkeleesti. Resursseista tärkeimpiä olisivat vesi, soittimet ja muut uusiutuvat luonnonvarat. Ympäristön saastuttamiseen suhtauduttaisiin vakavasti ja luonnon moninaisuutta haluttaisiin suojella. Ihmiset olisivat ihonväristä, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta tasa-arvoisessa asemassa, mutta jokaisella olisi lain rangaistusten nojalla velvollisuus olla puuttumatta toisten itsemääräämisoikeuteen tai rajoittamatta toisten oikeuksia. Nokkahuilua tosin saisi soittaa vain yksinään suljetussa tilassa. Kansallispelinä pelattaisiin shakkia ja kansallislauluna kajautettaisiin komeasti kolmiäänisenä The Beatlesin With A Little Help From My Friends. Pyhäpäivinä kokoonnuttaisiin yhteen keskustelemaan filosofisia, pohtimaan maailmankaikkeutta ja laulamaan yhteislauluja. Tällaisia pyhäpäiviä olisivat esimerkiksi Jimi Hendrixin syntymäpäivä, maailman kirjapäivä ja Star Wars -päivä. Kansallisia vapaapäiviä olisivat ainakin Game of Thronesin viimeisen kauden esityspäivät. Uskontojen suhteen jokainen saisi uskoa ihan mihin huvittaa, kunhan ymmärtää antaa jokaiselle yhtäläiset oikeudet uskomuksiinsa. Koska kaikki väestöstä eivät kuitenkaan kannattaisi rivitansseja ja kumbayaa, voitaisiin erimielisyydet ratkoa kaksintaisteluilla. Pyssyjen sijasta pelattaisiin kuitenkin vaikkapa erä monopolia tai menolippua. Ne kun ovat niin kauheita pelejä pelata kaksistaan, että haihtuisi ne erimielisyydetkin nopeasti. Sotimisen sijasta päämiehet voisivat sitten pelata vaikka Riskiä keskenään. Näkisi ainakin kenellä on oikeasti ne Sun Tzut hallussa ja ässät hihoissa.

Kaikista tärkeintä kuitenkin olisi, että utopiassani jokainen saisi olla vapaasti sellainen kuin on. Paitsi ne, jotka ovat kusipäitä. Niitä sietäisi läksyttää sen verran, että oppisivat tavoille. Uskoisin valtioni olevan kuitenkin sellainen lintukoto, ettei kukaan muistaisi edes olla kusipää. Tämän tästä sanottuani toivotankin kaikille lukijoilleni oikein railakasta viikonloppua. Koittakaahan olla ihmisiksi, älkää ottako asioita liian vakavasti ja nauttikaaa elämästä.

Rakkaudella, Taneli.

"Shiny, happy people holding hands. Shiny, happy people laughing."
R.E.M. - Shiny happy people (Out of Time 1991)

Kansan palvelijat

Puppet - Yomare (CC0 1.0)

Sana ministeri juontaa juurensa latinalaiseen sanaan minus (vähemmän), joka jatkettuna muotoon minister tarkoitti alempiarvoista tai palvelijaa. Keskiajalla se alkoi vakiintua vanhoissa englannin ja ranskan kielissä tarkoittamaan köyhälistön ja aatelisten väliin jäävää ministerialis -luokkaa, jonka tehtäväksi jäi hoitaa hallinnollisia töitä, joihin aatelisilla ei itsellään ollut aikaa. Sittemmin sana on monissa maissa vakiintunut tarkoittamaan erityisesti julkishallinnon viroissa palvelevia korkeampia virkamiehiä ja -naisia. Ministerin eteen sitten lisätään erilaisia titteleitä riippuen miten tärkeästä tehtävästä oikein on kyse. Suomessa sanalla on kuitenkin varsin erilainen merkitys. Täällä ministeri ei ole kansan palvelija, vaan rahvaan yläpuolelle asettuva isäntä, jolla ei ole mitään tarvetta perustella päätöksiään alamaisilleen.

Kun pääisäntä Juha Sipilä nimesi vuonna 2017 työryhmän tehtävänään laatia esitys työllisyyden lisäämiseksi ja työttömyyden keston lyhentämiseksi, harva osasi ennustaa minkälainen Frankensteinin hirviö oli syntymässä. Mary Shelleyn romaanissa yksinäisyydestä kärsivä Frankenstein haluaa ansaita ihmisten hyväksynnän, mutta menettää lopulta toivonsa ja muuttuu pahaksi vihaten sekä itseään että luojaansa. Vika ei kuitenkaan ole varsinaisesti itse Frankensteinin, sillä ihmiset kammoksuvat tätä kuvottavan ulkomuotonsa vuoksi. Samaa voisi sanoa työryhmän laatimasta aktiivimallista. Jokainen varmasti hyväksyy sen tosiasian, että työttömän täytyy ottaa vastuuta omasta tilanteestaan. Työttömien aktiivisuutta pitää lisätä ja pääsyä työmarkkinoille helpottaa. Siinä missä Frankensteinin hirviö kasattiin kokeena palasista, myös aktiivimalli on yksi byrokraattinen sillisalaatti. Itse perimmäinen ajatus työllisyyden lisäämisestä on hyvä, mutta se kasattiin niin kammottavaan muotoon, ettei sitä voi jaloista aatteistaan huolimatta hyväksyä.

Jo ennen aktiivimallin käsittelyä eduskunnassa se tyrmättiin useiden asiantuntijoiden toimesta. Kansaneläkelaitoksen lakimies Antti Ristimäki nosti asiantuntijalausunnossaan heti esille aktiivimallin ongelmallisuuden tilanteessa, jossa työttömyysetuuden saajalla ei ole tosiasiallisesti mahdollisuutta täyttää aktiivimallin asettamia ehtoja. Oikeustieteen tohtori Jaana Paanetoja puolestaan totesi hallituksen esityksen olevan ristiriidassa perusoikeuksien kanssa ja toivoi asian tulevan esille perustuslakivaliokunnassa. Näin myös tapahtui, sillä perustuslakivaliokunta lausunnossaan analysoi, että "- koska työttömillä ei edellä todetuista ja erilaisista yksilöllisistä syistä ole yrityksistään huolimatta välttämättä mahdollista täyttää lain tarkoittamaa aktiivisuusvaatimusta, ehdotusta ei voida pitää perustuslain kannalta ongelmattomana." Aktiivimalli osoittautuikin ristiriitaiseksi ainakin perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuutta, 18 §:n oikeutta työhön ja elinkeinonvapautta sekä 19 §:n oikeutta sosiaaliturvaan koskevan perusoikeussääntelyn osalta. Aktiivimallia vastustavan tai kritisoivan asiantuntijalausunnon antoivat muunmuassa myös Työttömien keskusjärjestö ry, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Akava ry, SAK ry, Työttömyyskassojen yhteisjärjestö ja STTK ry. Sen ongelmallisuutta nykyisessä muodossaan kommentoivat lisäksi SOSTE:n, Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja Kainuun TE-toimiston asiantuntijalausunnot. Aktiivimallia kannattivat Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen yrittäjät ry. Viimeisin kertonee oleellisen.

Lukemattomista mallia kritisoivista lausunnoista ja perustuslakivaliokunnan huomautuksista huolimatta aktiivimalli puskettiin läpi hallituspuolueiden toimesta eduskunnassa äänin 103-89. Lakiehdotusta ei kannattanut yksikään sosiaalidemokraatti, vihreä, vasemmistoliittolainen, perussuomalainen, RKP tai kristillisdemokraatti. Sitä puolestaan kannattivat kaikki kokoomuslaiset, keskustalaiset ja siniset. Lain ongelmallisuus näkyi olleen hallituksen tiedossa, sillä kun lakia käsiteltiin eduskunnassa, joutui oppositio kritisoimaan lakia tyhjälle salille. Luulisi, että edes vastuuministeri Pirkko Mattila olisi viitsinyt saapua paikalle kuuntelemaan lain käsittelyä. Vastuuministerin mielestä täysistuntoa tärkeämpää oli kuitenkin pääseminen savusaunaan. Siksipä ei siis juurikaan ihmetytä, kun samainen ministeri kommentoi aktiivimallin kumoamista vaativan kansalaisaloitteen nostattamaa mediamylläkkää sanomalla, ettei kommentoi asiaa julkisesti. Satojen tuhansien ihmisten elämään vaikuttavia lakeja kyllä voidaan säätää, mutta perusteluja ei saa julkisesti edes vastuuministeriltä. Ei taida ministeri Mattilalle olla tuttu valtioneuvoston kanslian ministerin käsikirja? Ministerien toimintaa ohjaavia säädöksiä ja periaatteita koskevassa kolmannessa luvussa kun sanotaan hyvän hallinnon takeiksi sekä käsittelyn julkisuus, että oikeus saada perusteltu päätös. Myönnettäköön, että kyseessä on tosiaan hyvän hallinnon takeet. Huonosta hallinnosta ei puhuta sanallakaan. Voidaan siis sanoa Mattilan olevan siltä osin turvassa.

Vaikka aktiivimallin valmistelu, läpi puskeminen ja ministerien reagointi sitä seuranneeseen mediapyöritykseen on ollut lähinnä tragikoomista seurattavaa, ei tilanne juurikaan naurata. Siinä missä aktiivimalli puskettiin läpi vastusteluista huolimatta, tehtiin sama aikaisemmin jo tulojen ja varallisuuden seuraamista vaikeuttavan hallintarekisterin kanssa. Se puskettiin läpi Verohallinnon ja Keskusrikospoliisin lausunnoista huolimatta, joiden mukaan se hankaloittaa viranomaisten toimintaa harmaan talouden, talousrikosten ja veronkierron selvittelyssä.

Näiden päätösten nojalla hallituksemme, ja siinä sivussa monet selvästi päätöksiin perehtymättömät kansanedustajamme, ovat osoittaneet täydellistä välinpitämättömyyttä tilannetta paremmin ymmärtävien tahojen asiantuntijalausuntoihin lakeja säätäessään. Ministerit ovat osoittaneet olevansa kansan ja asiantuntijoiden yläpuolella samanlaisena suvereniteettina, kuin valistusfilosofi Thomas Hobbes kirjassaan Leviathan kuvaili. Siinä missä Hobbes kuvaili suvereniteetin vallan perustana kansalaisten tekemää yhteiskuntasopimusta, operoi osa ministereistämme noin kahden prosentin kannatuksella. Se on demokratian irvikuva, jonka voisi kuvitella löytyvän jostakin huonosta komediasta. Valitettavasti tuolla komedialla on merkittävät seuraamukset tavallisten suomalaisten elämässä, sillä hallitus ei ole vielä lähellekään valmis asioiden sotkemisoperaatiossaan. Seuraavaksi luvassa näyttäisi olevan lisää työttömien kyykyttämistä ja rikkaiden hyysäämistä. Muistan ajatelleeni Stubbin ja Kataisen hallitusten kohdalla, ettei tämä tästä ainakaan enää voi hullummaksi muuttua. Väärässä olin, meno muuttuu vain jatkuvasti kaistapäisemmäksi. Varsinaisia kansan palvelijoita nuo meidän ministerimme.

"Tässä on kopla ja kummisetä, pönäkästi koplaansa ohjaa."
Irwin Goodman - Kopla ja kummisetä (Keisari Irwin 1979)

Hyvinvointivaltion joutsenlaulu

The Dying Swan - Lowell Hendrix (CC BY 2.0)

Sanakirjamääritelmän mukaan hyvinvointivaltio on sellainen valtio, jossa on korkea kansalaisten elintaso ja hyvin järjestetty sosiaaliturva. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hyvinvointivaltiota rakennettiin Suomessa systemaattisesti lainsäädännöllä, jonka pyrkimyksenä oli taata mahdollisimman monelle tasa-arvoinen koulutus, terveydenhuolto ja pakolliset elinkustannukset kattava sosiaaliturva. Perustuslain 19 § mukaisesti jokaisella on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Tämän hyvinvointivaltiomallin hedelmiä kerättiin 2000-luvun alussa, kun Suomi sijoittui ihan maailman huipulle niin kirjoitustaitoa, matemaattista kuin tieteellistä osaamistakin mittaavissa PISA-kokeissa. Tuloeroja mittaava gini-kerroin oli ennätyksellisen alhainen, sen pysyessä 21% tuntumassa 70-luvulta 90-luvun loppuun asti. Velkaa valtiolla oli noin 63 miljardia euroa, sen ollen noin 45% vuosittaisesta bruttokansantuotteesta. Suomi keräsi valtavasti huomiota kansainvälisessä mediassa tasa-arvon lintukotona ja yhtenä maailman parhaimmista ja turvallisimmista valtioista elää. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hallituspolitiikassa on kuitenkin tehty täydellinen suunnanmuutos, jossa aikaisemmin rakennettua hyvinvointimallia on ryhdytty askel askeleelta purkamaan. Työntekijän oikeuksia on pienennetty kilpailukykysopimuksella, työttömän oikeuksia aktiivimallilla, opiskelijan oikeuksia opintotukiuudistuksella ja julkinen terveydenhuolto yritetään kaikin keinoin rampauttaa juostenkustulla sote-uudistuksella. Kaikkea tätä on perusteltu sillä, että Suomi elää yli varojensa, velkaa on liikaa ja kestävyysvaje sietämätön.

Aloitetaan ensimmäiseksi siitä, että Suomi ei ole kotitalous, vaikka poliitikot sanoisivat mitä. Sen taloutta ei voi yksinkertaistaa tällaisiin heittoihin kuten "yli varojen eläminen" tai "liikaa velkaa". Olen kirjoitellut siitä jo aikaisemmin kirjoituksessani valtion velasta, mutta velkaantuminen korreloi aina varallisuuden kanssa. Mitä enemmän maailmassa on velkaa, sitä enemmän on myös varallisuutta. Valtion näkökulmasta tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta sitä, että julkisen sektorin velkaantuessa yksityinen sektori vaurastuu. Ja kun poliitikoilla olisi ollut mahdollisuus korjata tätä epäsuhdannetta tekemällä tuloeroja pienentävää politiikkaa, keskittämällä lisää resursseja harmaan talouden ja veronkierron estämiseen, ja investoimalla valtion varallisuutta tuottavaan omaisuuteen, tehtiin täysin päinvastaista. Yhteisöjen tuloveroa laskettiin 24,5 prosentista 20 prosenttiin, hallintarekisteriä koskeva uudistus puskettiin läpi väkisillä, veronkiertäjät pyritään jatkuvasti armahtamaan tehokkaalla katumisella ja valtion tuottavaa omaisuutta enenevissä määrin yksityistämään tai yhtiöittämään. Valtion velkaantumista ja tuloerojen jatkuvaa kasvua voitaisiin hidastaa suuntaamalla leikkaukset ja veronkorotukset kaikista hyvätuloisimmalle osalle väestöstä, ja tukemalla ostovoimaa parantamalla vähävaraisten ja työttömien asemaa. Hallituksemme tekee kuitenkin juuri päinvastoin. Vähävaraisen vähistäkin tuloista leikataan, samalla kun hyväosaisille tarjotaan jatkuvasti uusia keinoja verotuksen minimoimiseksi. Kaikki tämä perustellaan sillä iänikuisella (ja loputtomia kertoja vääräksi todistetulla) trickle-down teorialla, jonka mukaan rikkaat tuovat hyvinvointia työpaikkoja luomalla. Vaan kun eivät tuo. Työpaikkoja luovat kuluttajat, jotka muodostavat mahdollisuuksia liiketoiminnan harjoittamiselle. Yritykset eivät investoi, jos kuluttajilla ei ole ostovoimaa. Ei vaikka kuinka verokevennyksillä tai yritystuilla lahjottaisiin.

Julkisessa keskustelussa esimerkiksi työttömyys ja työttömien tilanne on saatu käännettyä työttömien omaksi syyksi. Iltapäivälehdet etsivät säännöllisin väliajoin haastateltavaksi jonkun työttömän, jolla ei ole kiinnostustakaan työllistyä. Aika menee tietokonepelejä pelatessa ja kaljaa juodessa. Kun muita menoja ei ole, tuolla vähäisellä työmarkkina- tai toimeentulotuella pärjää kyllä. Näistä artikkeleista nousee aina haloo, jossa kaikki työttömät leimataan laiskoiksi työnvälttelijöiksi, joiden tuet pitäisi ottaa kokonaan pois. Suositun blogisivusto Salkunrakentajan kyselyssä aktiivimallin toimivuudesta, eräs kommentoija luonnehti työttömiä saamattomiksi tissiposkiksi, joiden on jo aikakin ryhtyä kantamaan osansa yhteiskunnan menoista. Samalla valmistellaan polkua aktiivimallin kautta kohti erityisesti Kokoomuksen suosimaa paikallista sopimista, jossa työnantaja voisi neuvotella työehdoista vapaammin työntekijän kanssa. Koska nykyisessä tilanteessa työntekijällä ei useinkaan ole varaa neuvotella työehdoista, tulee tämä johtamaan yritysten ehdoilla saneltavaan matalapalkka-alojen nousuun. Kokoomuksen mielestä työntekijäjärjestön kanssa neuvottelu on liian vaivalloista, koska niillä on yleensä tapana vaatia osa eduista myös työntekijöille. Ajatella!

Suurin ongelma tällaisen poliittisen kehityksen pysäyttämiseksi on siinä, että kansa on sujuvasti harhautettu miettimään ihan muita asioita. Esimerkiksi kohuttu aktiivimalli meni koko käsittelynsä ajan lähes täydessä mediapimennossa, kun media keskittyi ruotimaan alkoholilain mahdollisia vaikutuksia. Asia nousi tapetille vasta, kun mallin kumoamista vaativa kansalaisaloite keräsi uudelleenkäsittelyyn tarvittavat 50 000 ääntä reilussa viikossa. Toinen ongelma on siinä, että ihmisillä tuntuu olevan hankaluuksia erottaa yksilöiden tilannetta koko kansaa koskevasta lainsäädännöstä. Esimerkiksi työttömien aktivointimallia perustellaan sillä, että onhan työttömällä velvollisuus pyrkiä omatoimisesti työllistymään sosiaaliturvan saamiseksi. Eihän kukaan voi vain saada tuloja mitään tekemättä, samalla kun muut paiskivat töitä! Näkökulma on itsessään ihan ymmärrettävä ja oikeutettu, mutta se jättää kokonaan huomioimatta tällaisen lainsäädännön vaikutukset kokonaisuutena. Tilastokeskuksen tekemän arvion mukaan työttömiä oli vuoden 2017 marraskuussa 190 000 ja avoimia työpaikkoja 34 300. Ei tarvita kovinkaan kummoista matikkapäätä ynnäämään, että vaikka kaikki työttömät osoittaisivat haluttua aktiivisuutta työnhaussa, neljä viidestä työttömästä jäisi silti ilman työpaikkaa. Todellisuudessa luku on vieläkin suurempi, sillä esimerkiksi erilaisia osa-aikaisia tai satunnaisia työntekijöitä ei huomioida työttömyystilastoissa. Huolimatta siitä, että he monesti hakevat työttömien kanssa samoja työpaikkoja. Aktiivimalli ei siis tule tekemään työllisyysasteelle suurtakaan muutosta, vaan se leikkaa systemaattisesti monen työttömän sosiaaliturvaa. Se lieneekin ensimmäisiä Suomessa säädettyjä lakeja, jossa tilanteen uhria rangaistaan uhrina olemisesta.

Yhteiskuntafilosofi John Rawls esitti oikeudenmukaisen yhteiskunnan perustaksi oman oikeudenmukaisuusteoriansa. Oikeudenmukaisuusteorian alkuasetelmaksi Rawls esittää tietämättömyyden verhoa, jonka takaa oikeudenmukaisuuden periaatteet tulisi muodostaa. Tietämättömyyden verho on ajatuskoe, jossa ihmisen tulisi valita yhteiskunnan periaatteet tietämättä mihin yhteiskuntaluokkaan tulee itse kuuluvansa. Ajatuskoe johtaa tulokseen, jossa esimerkiksi ihonvärillä, sosiaalisella statuksella, varallisuudella tai sukupuolella on mahdollisimman vähän merkitystä yksilön oikeuksien, mahdollisuuksien ja vapauksien toteutumisessa. Haluaisitko sinä, että vähempiosaisista ja sairaista pidettäisiin mahdollisimman hyvää huolta, silläkin edellytyksellä että yksilön mahdollisuus rikastumiseen saattaisi hankaloitua? Vai olisiko tärkeämpää, että jokainen on asemastaan huolimatta omillaan ja oman onnensa seppä? Jos nyt syntyisit uudestaan yhteiskuntaan, tietämättä lainkaan sukupuoltasi tai ihonväriäsi, onko sinulla jotain synnynnäisiä tai perinnöllisiä sairauksia, tai köyhät vai varakkaat vanhemmat, minkälainen sen yhteiskunnan tulisi olla?

Minulle tuon ajatuskokeen lopputulos on selvä. Nykyinen hallituspolitiikka luo eriarvoisuutta, kasvattaa tuloeroja, heikentää yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä, jakaa kansaa kohti perinnöllistä luokkayhteiskuntaa ja samalla murentaa vuosikausia rakennettun hyvinvointivaltion perustaa. Tuon politiikan taustalla on parempaan asemaan päässeiden yksilöiden tavoite turvata oma selustansa ja ajaa omia etujaan (näennäisesti vaikeaselkoiseen talousjargoniin häivytettynä), jossa pohjoismaisen universalismin aate nähdään vain kapulana rattaissa. Siitä tulee mieleen sosiaalipsykologi Paul Piffin tekemä sosiaalinen tutkimus, jossa tutkimuskohteet laitettiin pelaamaan monopolia, jota oli heidän tietämättään peukaloitu pakottamaan toinen pelaaja voittajaksi. Pelaajat, jotka eivät tienneet pelaavansa voittavalla puolella, alkoivat uskoa pelin edetessä yhä enemmän ja enemmän voittamisen olevan heidän oman erinomaisuutensa ansiota. Sama on nähtävissä myös oikessa elämässä. Varakkailla ja hyväosaisilla on lähes poikkeuksetta taipumusta ajatella, että varallisuus on ansaittu täysin omalla ahkeruudella ja hyvillä päätöksillä. Samalla ajatellaan, että kaikilla muillakin olisi yhtäläiset mahdollisuudet päästä parempaan asemaan, jos vain tekisivät enemmän töitä ja olisivat fiksumpia. Todellisuudessa varallisuusasema periytyy entistä voimakkaammin ja jokaisen menestystarinan taustalla on satoja muuttujia. Omilla toimilla on tietenkin vaikutusta, eikä tarkoituksenani ole vähätellä kenenkään menestystä. Yhteiskuntaamme kuitenkin muutetaan jatkuvasti kohti mallia, jossa menestys on mahdollista entistä pienemmälle osalle väestöstä. Se ei ole hyväksyttävä suunta kehitykselle. Jatkuessaan se on kerran kukoistaneen hyvinvointivaltion joutsenlaulu.

"On enää valokuvat kellastuneet - ne selaat taas uudelleen, ja taas uudelleen."
Yo - Joutsenlaulu (Nuorallatanssija 1984)