Toinen suosikkini on J.D. Salingerin kirjoittama nuorisoromaani, vuonna 1951 julkaistu Sieppari ruispellossa. Sieppari ruispellossa on saanut osakseen monenlaista ylistystä: Esimerkiksi Yleisradion, Suomen Kirjasäätiön ja Kirjakauppaliiton yhdessä järjestämässään Tuhat vuotta - sata kirjaa -kampanjassa se valittiin sadan tärkeimmän 1900-luvulla kirjoitetun kirjan joukkoon. Kirja on kuitenkin saanut osakseen myös erityisen kyseenalaista mainetta, kun vuonna 1980 John Lennonin ampunut Mark David Chapman kertoi saaneensa idean Lennonin tapaamisesta Sieppari ruispellossa -kirjasta ja kuvitteli itsensä kirjan päähenkilö Holden Caulfieldiksi. Vaikka Mark David Chapmanin dissosiatiivisten identiteettihäiriöiden analysoiminen voisikin olla mielenkiintoista, ei se kuitenkaan ole tämän kirjoitukseni aiheena. Sen suuremmin tarinan juonta paljastamatta voin kuitenkin sanoa, ettei kirjassa suunnitella murhaa tai mainita sanallakaan John Lennonia. Sehän se vasta olisikin ollut Nostradamuksen tekstien veroinen profetia, kun Lennon-parka oli kirjan julkaisuhetkellä vasta 11-vuotias pahaa aavistamaton pojankloppi.
Aiemmin mainittuja yhdistävä tekijä löytyy kuitenkin tarinan sijainnista, sillä se perustuu fiktiivisen Holden Caulfieldin toimiin muutaman päivän mittaisena ajanjaksona New Yorkissa. Caulfield on Penceyn poikakoulussa opiskeleva teini, joka erotetaan koulusta huonon koulumenestyksensä vuoksi. Hänet lähetetään takaisin kotiin New Yorkiin vanhempiensa luokse juuri ennen joululoman alkua. Caulfield ei kuitenkaan halua tavata vanhempiaan ennen kuin he ovat saaneet kirjeen erottamispäätöksestä, joten hän päätyy asumaan muutaman yön hotellissa. New Yorkissa ollessaan hän päättää tutustua ympäristöönsä ja alkaa käydä baareissa.
Jos ensimmäinen suosikkini perustui vahvaan juoneen, on Sieppari ruispellossa oikeastaan sen täysi vastakohta. Itse tarina tuntuu enemmänkin päiväkirjamaiselta proosalta, jossa päähenkilö tekee tavanomaisia asioita muutaman päivän aikana. Kun opiskelijoilla on tapana tehdä kirjoista draamankaarellisia aikajanoja, jossa kuvataan kirjan eri kohtia; esittelyä, ristiriitoihin syventymistä, kärjistystä, häivytystä, suvantoa, kliimaksia ja niin edelleen, on Sieppari ruispellossa -kirjan kanssa mietittävää jopa äidinkielen opettajalla. Se kun ei tunnu juonellisesti oikein noudattavan minkäänlaista kaavaa. Asioita vain tapahtuu.
Varsinaisen juonen puutteellisuudet eivät kuitenkaan haittaa, sillä itse tarinnankerronta on uskomattoman monipuolista, oivaltavaa ja nautinnollisen runollista. En tiedä kuinka suuresti tämä johtuu siitä, että luin kirjasta aikanaan alkuperäisen Pentti Saarikosken suomennoksen. Saarikoskea kun on kritisoitu siitä, ettei hänen englanninkielen taitonsa ollut kääntäjälle tarvittavalla tasolla. Tästä syystä Sieppari ruispellossa saikin uuden, alkuperäiselle teokselle ilmeisesti uskollisemman käännöksen vuonna 2004. En ole tuota uutta suomennosta kuitenkaan lukenut, enkä myöskään alkuperäistä englanninkielistä kuin osittain. Eli sanottakoon tässä vaiheessa analyysini koskevan Pentti Saarikosken suomentamaa painosta.
Kirjassa käytetty kieli on kokonaan paikallista slangia, jonka Saarikoski on kääntänyt vaivattoman tuntuisesti stadin slangiksi. Huonosta koulumenestyksestään huolimatta päähenkilö Holden Caulfield on erittäin nopeaälyinen, fiksu ja syvällinen henkilöhahmo, jolla on sanottavaa ja mielipide melkein jokaisesta asiasta. Caulfield on hahmona sarkastinen ja itseironinen, mutta pystyy näkemään kuitenkin melkein missä tahansa asiassa huumoria. Sieppari ruispellossa onkin monista masentavan tuntuisista aiheistaan huolimatta ennenkaikkea ilahduttavan humoristinen kirja, josta voisi repäistä sivukaupalla hauskoja tai oivaltavia sitaatteja.
Luin Siepparin ruispellossa ollessani 17-vuotias, aikuistumisen kynnyksellä oleva teini. Kirjan teemoina olevat aikuistuminen, tietynlainen kapinahenkisyys ja maailman asettaminen itseä vastaan upposivat monia samoja aiheita pohtivaan teiniin kuin häkä päähän. Muistan aloittaneeni ensimmäisen päiväkirjan kirjoittamisen kirjan luettuani (tulipas melkoinen alkusoinnun ilotulitus) ja matkineeni usein Saarikosken käyttämiä slangisanoja ja sananparsia. Veljestä tuli broidi, tanssimisesta steppaamista. Ennenkaikkea sanastooni tarttui Caulfieldin suosikkisana phony. Saarikoski suomensi tuon falskiksi, joten jatkossa kaikki teeskentelijät olivat falskeja. Käännöksen kielellinen anti ilahdutti minua niin suuresti, että muistan hakeneeni kirjastosta mitä tahansa Pentti Saarikosken tuotantoa. Luin jopa jotain proosaa, jossa arvon runoilijamaestro kirjoitti vaimolleen yksityiskohtaisesti naisseikkailuistaan ja päivistään juoppona Dublinissa. En tiedä mitä tuosta teoksesta tarkalleenottaen opin, mutta tulipahan sekin tsekattua.
En voi puhtaalla omatunnolla suositella Saarikosken kirjettä vaimolleen lukijoilleni, mutta Siepparia ruispellossa sitäkin enemmän. Se on oman aikansa klassikko, joka uppoaa varmasti myös nykypäivän lukijaan. Kuten yleensäkin on ajattomilla klassikoilla tapana.
"Words are flowing out like endless rain into a paper cup."
The Beatles - Across the Universe (Let It Be 1970)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti