Neil Young on ollut yksi suurimpia idoleitani jo niin kauan, että sisäisessä monologissani yleensä vain siteeraan häntä mestariksi. Mestarilla kun on kyky tehdä yksinkertaisesta äärimmäisen kaunista, puhuttelevaa ja rauhoittavaa. Young todistaa oikeaksi sen, että loistava muusikko ei tarvitse mitään muuta kuin soittimen ja jotakin sanottavaa. Malliesimerkki mies ja kitara -muusikosta, joka on tehnyt useita loistavia albumeita, ja klassikoita löytyy monelta vuosikymmeneltä. Mielestäni kuitenkin 1972 julkaistu Harvest on kaikista ehyin kokonaisuus, josta en keksi mitään huonoa sanottavaa - hyvää sitäkin enemmän. Siksi se sopiikin hienosti suosikkien listalleni.
Ensikosketukseni Neil Youngin musiikkiin sain lukion ensimmäisen vuoden aikana, kun Harvest -levyltäkin löytyvä Heart of Gold -kappale sattui soimaan jollakin radiokanavalla. Muistan kuinka ensimmäistä kertaa kuullessani tuon kappaleen, minulle jäi pakottava tarve selvittää kuka kappaleen esittäjä oikein oli. Niinpä sitten kotiin päästyäni heti ensimmäiseksi YouTube auki ja hakukenttään "heart of gold". Onneksi lause mainittiin laulussa niin monesti, ettei kappaleen löytäminen tuottanut kovinkaan suuria vaikeuksia. Ja kun kappaleen lopulta löysin, kuuntelin sen ainakin viisi kertaa peräkkäin ja päätin, että menen seuraavana päivänä kirjastosta lainaamaan Youngin levyjä. Tuohon aikaan kun Spotify oli vielä tuntemattomuus, minulla oli tapana käydä hakemassa kirjastosta levyjä ja tallettaa ne iTunesin soittolistalle. Spotifyn käyttämisen helppous onkin tehnyt musiikin löytämisestä vähän liiankin helppoa, josta on kadonnut se uuden albumin hypistely käsissään ennen ensimmäistä kuuntelua. Siinä hetkessä on kuitenkin aina ollut jotain... käsin kosketeltavaa. Heh. Ja tuota fiilistä on aina toisinaan ikävä.
Heart of Goldista tuli mulle nopeasti yksi niistä elämäni tärkeistä biiseistä. Tiedättehän kun jokaisella ihmisellä on ainakin muutama sellainen kappale, joka tuntuu koskettavan juuri omaa itseä ja omaa elämää jotenkin kaikista muista kappaleista poikkeavalla tavalla. Mulle sellaisia kaikkeuden hienoimpia, henkilökohtaisia kappaleita ovat Heart of Goldin lisäksi David Bowien Ziggy Stardust, John Mayerin Slow Dancing in a Burning Room, Stereophonicsin Dakota ja Placebon versio Running Up That Hill -kappaleesta. Noiden lisäksi on tietysti satoja muita suosikkeja ja tärkeitä kappaleita. Nuo viisi kuitenkin jäisivät jäljelle, jos pitäisi valita vain viisi kappaletta, jotka voisin ottaa mukaan autiolle saarelle kuunneltavaksi.
Vaikka Heart of Goldin erinomaisuudesta, sen koskettavasta sanomasta ja ytimiin yltävästä huuliharpusta voisi varmaankin kirjoittaa kokonaisen tekstin, on se kuitenkin vain se kirsikka jos Harvest on albumina itse kakku. Se on albumi, jolla Young kertoo kymmenen erilaista tarinaa lauluiksi naamioituna. Ne kertovat ihan tavallisista asioista ja pienistä hetkistä, samalla kun ne kuvaavat yhteiskuntaa ja käsittelevät vahvojakin teemoja kuten yksinäisyyttä, ikääntymistä, kuolemaa ja köyhyyttä. Kantrimusiikin sanoitusten yleisin ongelma on kliseisiin takertuminen, joissa lauletaan köyhästä maanviljelijästä, joka lähtee hakemaan tyttöä kaupungilta lava-autollaan. Välillä juodaan viskiä, jauhetaan tupakkia ja etsitään sitä uutta kulkematonta polkua elämälle. Youngin musiikki ei mielestäni olekaan kovin perinteistä kantria, vaan se muistuttaa monin paikoin enemmän esimerkiksi Bob Dylanin runoilevaa folkmusiikkia. Siksi onkin hauska huomata useita Harvest albumille piilotettuja viittauksia Dylaniin. Esimerkiksi albumin avausraidan Out on the Weekend toisessa säkeistössä käytetään termiä big brass bed, joka tuli tutuksi kolme vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Dylanin Lay, Lady, Lay kappaleella. Varsinkin albumin päättävä Words (Between the Lines of Age) voisi sanoitustensa puolesta olla suoraan Dylanin kynästä ja muistuttaakin monin paikoin Dylanin mestariteosta Like A Rolling Stonea. Sehän onkin vain sopivaa kahden maailmankaikkeuden taitavimman sanoittajan välillä.
Kaikista parhaiten kätköön jäänyt helmi Harvest -levyltä on sen kolmas raita A Man Needs a Maid. Se alkaa yksinäisellä pianolla ja saa kappaleen muistuttamaan vähän Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Wateria. Kappale kuitenkin kasvaa kokoajan isommaksi kun upea Lontoon sinfoniaorkesteri liittyy taustalle ja nostaa tarinan kokonaan uudelle tasolle. Itse tarina on itseironinen kuvaus henkilöstä, jonka omat epävarmuudet luovat säröjä parisuhteiden muodostamiselle. Se on mielestäni hauskasti sanailtu ja sopivan metaforallinen, että kuuntelija voi löytää siitä useita erilaisia tulkintoja. A Man Needs a Maid onkin mielestäni täydellinen kappale, johon subjektiivinen ihailuni tai objektiivisuuteen pyrkivä analyysini ei pystyisi puhkomaan reikiä.
Neil Youngin Harvest on albumi, jonka kuuntelemisella on minulle aina aivan uskomattoman rauhoittava vaikutus. Se on erittäin kotoisa ja lämmin albumi; vähän kuin menisi jonkun vanhan sukulaisen luokse kylään, ja kaikki olisi kuten aina ennenkin, vaikka ei olisi vuosiin nähty. Sillä ei ole yhtäkään huonoa kappaletta, mutta sitäkin enemmän hyviä. Se on ennenkaikkea pelkistetty, loppuunsa hiottu timantti, joka toimii kokonaisuutena yhtä hyvin kuin erillisinä raitoinakin. Se on albumi, jonka pariin palaan useita kertoja vuodessa. Ja jokaisen kuuntelukerran jälkeen ajatusten ja murheiden käsittely on ainakin hiukan helpompaa.
"It's hard to make that change, when life and love turns strange."
Neil Young - A Man Needs a Maid (Harvest 1972)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti