Oppimisen lyhyt oppimäärä

Reflejos rojos - Arturo Espinosa (CC BY 2.0)

Jos voisit oppia minkä tahansa taidon, mitä haluaisit osata? Meillä kaikilla on varmasti sellaisia juttuja, joita tulee monesti mielessä pyöriteltyä: olisipa sitä kiva osata. Olipa kyseessä sitten vaikkapa jonkun instrumentin soittaminen, vieraan kielen puhuminen, kirjoittaminen, laulaminen, piirtäminen tai jonkun urheilulajin harrastaminen. Sitten kun asiaa on tarpeeksi pohdittu, yleensä tullaan tulokseen, että ei ole yksinkertaisesti aikaa harjoitella. Saatetaan kuvitella, että asia on niin vaikea, ettei sitä opi kuitenkaan. Miksi turhaan haaskata aikaa edes yrittämällä? Tämän kirjoitukseni tarkoituksena on pyrkiä omien kokemusteni pohjalta perustelemaan, että ihminen voi oppia melkein mitä tahansa, jos oikeasti vain haluaa.

En ole itse mikään pedagogi tai koskaan varsinaisesti opiskellut mitään opettamiseen liittyvää. Kirjoitan tässä tekstissäni omista kokemuksistani henkilönä, jolla on jatkuvasti jonkinlainen palava halu oppia uusia asioita. Jos olisin koira, olisin varmaankin bordercollie. Sen verran mitä olen koiraroduista kuullut aiheesta itseäni paljon enemmän ymmärtäviltä, ja toisinaan aikani kuluksi lueskellut, niin bordercollie vaatii omistajaltaan erittäin hyviä koulutustaitoja ja aktiivisuutta. Ne kun ovat sellaisia otuksia, jotka oppivat nopeasti, kaipaavat haasteita ja haluavat oppia aina vain uusia temppuja. Niin minäkin haluan.

Muistan kuinka pikkupoikana istuin joskus äitini kanssa urkujen edessä, tämän soittaessa Meksikon pikajunaa. Pikajuna Meksikon, halki kiitää yö jo on... Muistan kuinka jo tuolloin halusin osata soittaa sen itse uruilla ja äitini yrittikin sitä muutaman kerran minulle epätoivoisesti opettaa. Ongelma oli vain siinä, että siihen aikaan kärsivällisyyteni ei oikein riittänyt opettelemaan haastavalta tuntuvia asioita alusta asti. Se ei kuitenkaan koskenut kaikkia asioita. Olin myöskin innokas jalkapallon pelaaja ja kävinkin seurajoukkueen harjoitusten lisäksi usein potkimassa palloa ihan vain itsekseni. Muistan kun serkkuni pystyi pomputtelemaan palloa jalallaan niin pitkään, ettei kumpikaan meistä enää pysynyt laskuissa, ja ajatelleeni, että tuon minäkin haluan osata. Niinpä melkein jokaisena päivänä otin pallon ja menin kotini lähellä olevalle hiekkakentälle pomputtelemaan. Aluksi se tuntui hankalalta, enkä saanut pomputeltua palloa edes viittä kertaa. Olin kuitenkin päättänyt, että opin sen, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Niinpä jatkoin pomputtelua, kunnes eräänä päivänä sain pomputeltua palloa yli kymmenen kertaa. Viikon päästä niitä meni jo viisikymmentä. Jatkoin jalkapallon harrastamista ja jossain vaiheessa pomputtelusta tuli niin autonomista toimintaa, että pystyin pomputtelemaan käytännössä niin kauan kuin jaksoin sitä vain tehdä. Muistan miettineeni: miten tämä saattoikin joskus tuntua niin hankalalta?

Vaikka minulla olikin seurajoukkueessa valmentaja, ei kukaan varsinaisesti opettanut minua pomputtelemaan palloa. Harjoituksissa syöteltiin, koitettiin laukoa maaleja, puskettiin ja tehtiin kuntopiirejä. Pomputtelu oli sellaista, mitä tehtiin omalla ajalla tai ennen harjoituksia lämmitellessä. Muistan tuon kuitenkin ensimmäisenä sellaisena selkeänä muistona jostakin taidosta, jonka päätin opetella ihan omin päin ja lopulta myös opin. Niinpä kun olin samaan aikaan myös innokas skeittauksen harrastaja, tulin tulokseen, että jos kerta voin oppia pomputtelemaan palloa, voin ihan yhtä hyvin opetella itsekseni myös erilaisia temppuja rullalaudalla. Ensiksi jo laudalla pysyminen tuntui hankalalta ja muistan katselleeni muita skeittaavia poikia ihmeissäni, miten he pystyivät hyppäämään ilmaan niin, että lauta seurasi mukana. Jotkut jopa osasivat pyöräyttää laudan ympäri ilmassa ja laskeutua sen päälle aina oikein päin. Niinpä minäkin sitten aloin harjoittelemaan ollieta, ja kävin vähintään kerran päivässä vain pomppimassa lautani kanssa. Kohta sain laudan nousemaan ilmaan viisi senttiä, sitten kymmenen. Sen jälkeen kokeilin hypätä katukiveyksen yli. Kohta laitoin jo toisen laudan esteeksi ja hyppäsin sen yli. Ajattelin taas, eihän tämä nyt olekaan niin hankalaa. Sitten päätin kokeilla pyöräyttää lautaa hypätessäni. Ensimmäinen kerta kun kickflip tuli päälle, muistan vain tuulettaneeni ja huutaneeni.

Nykyisin en enää käy skeittaamassa, enkä juurikaan pomputtele palloa. Taidot ovat tähän mennessä jo ruostuneet sen verran, ettei noista aikaisemmin opituista taidoista ole enää tänä päivänä ihan hirveästi iloa. Ne kuitenkin opettivat minulle sen, että voin oppia asioita, jos vain oikeasti haluan. Niinpä kun 14-vuotiaana sain lahjaksi ensimmäisen sähkökitarani, olin päättänyt myös oppia soittamaan sitä. Se oli tietysti aluksi juuri niin hankalaa, kuin ollien tekeminen oli rullalaudalla. Koko kitaran otelauta näytti ihan mitäänsanomattomalta, eikä minulla ollut hajuakaan mistä aloittaa. Aloin kuitenkin lueskella ohjeita netistä, katsella YouTube-videoita ja selailla tabulatuureja. Pikkuhiljaa aloin oppimaan ensimmäisiä sointuja, lyhyitä melodioita ja kohta jopa soittamaan kappaleita, jotka kuulostivat jo vähän samalle kuin alkuperäinen. Jokaikinen uusi opittu riffi, licki tai sointu oli kuin bensaa olisi laittanut liekkeihin. Sitä halusi aina vaan oppia enemmän, uusia ja entistä haastavampia kappaleita.

Sen jälkeen kun säestäminen alkoi onnistua, päätin myös ryhtyä laulamaan siinä sivussa. Siitähän ei tietenkään aluksi tullut yhtikäs mitään, kun käsien koordinoiminen samalla kun koittaa lukea sanoja ja laulaa niitä oikeassa nuotissa, oli aivan liikaa meikäläisen aivokapasiteetille. Mitä enemmän sitä kuitenkin yritti, sitä vähemmän siinä meni sekaisin. Jostain syystä kädet vain alkoivat toimia enemmän autonomisesti ja pystyin keskittymään pelkästään laulamiseen. En ole vieläkään mikään kitaravirtuoosi, saatika kovinkaan kummoinen laulaja, mutta kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen voin vain napata kitaran, valita kappaleen ja säestää sen ainakin sointuina ja laulaa, vaikka en olisi sitä ikinä aikaisemmin edes kokeillut. Se on juuri sitä, kun opitut asiat alkavat pikkuhiljaa muuttumaan automaattisiksi ja pystyt improvisoimaan tarpeellisen suoraan lennosta.

Sittemmin olen kitaran lisäksi opetellut soittamaan ainakin kelvollisella tasolla myös bassoa, hiukan rumpuja, huuliharppua ja pianoa. Koitan opiskella ainakin suhteellisen säännöllisesti myös piirtämistä, graafista suunnittelua ja kirjoittamista. Kirjoittamisen treenaamiseen tämä blogi onkin varsin mainio keksintö. Joululahjaksi itselleni olen suunnitellut kunnollisen kameran ostamista, sillä valokuvaaminen kiinnostaisi minua kovasti. Ja tiedän, että jos harjoittelen kuvaamista tarpeeksi, tulen siinä lopulta ainakin varsin hyväksi. Se kuitenkin riittäisi minulle. Joku haluaa olla omassa asiassaan loistava tai jopa maailman huipulla, minä puolestani haluan osata mahdollisimman monia taitoja itseäni tyydyttävällä tavalla.

Olkoon tämä kirjoitukseni siis rohkaisuna kaikille niille, jotka miettivät, että jonkun taidon osaaminen olisi metkaa. Oppiminen on sinusta itsestäsi kiinni. Ensimmäinen ja tärkein päätös on, että päättää oppia. Oppiminen kun ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii määrätietoista työtä ja toisinaan tuskastuttavalta tuntuvaakin harjoittelua. Välillä tuntuu, ettei kehitystä tapahdu ollenkaan. Siinä vaiheessa kun pitää pienen tauon ja kokeilee parin päivän päästä uudestaan, huomaa miten paljon siinä onkaan kehittynyt. Vaikka itseoppimani taidot ovat pääasiassa taiteellisia, uskon että samat säännöt pätevät minkä tahansa taidon oppimisessa. Jos siis haluat oppia jotakin, tee itsellesi palvelus ja päätä oppia. Harva asia tuntuu yhtä palkitsevalta kuin se, että päättää oppia jotakin, ja huomaa jonakin päivänä sitä aika hyvin osaavansa. Nyt kun uusivuosikin kolkuttelee ovella, mitäpä sanoisit sellaisesta uudenvuodenlupauksesta, että otat asioiksesi opetella jonkun uuden taidon, jonka olet aina halunnut osata?

"Why don't you be the artist, and make me out of clay?"
Ellie Goulding - The Writer (Lights 2010)