 |
| Galaxy at winter - Victor U (CC BY 2.0) |
Tutkijat ja filosofit ovat pohtineet kysymystä maapallon ulkopuolisesta elämästä ainakin siitä lähtien, kun käsite maapallosta osana avaruutta on ollut olemassa. Tänä päivänä kysymykseen on kuitenkin hyvin helppo ja yksinkertainen vastaus: Kyllä on. Maapallon ulkopuolella on ainakin kuusi kappaletta elämää: Joe Acaba, Alexander Misurkin, Mark Vande Hei, Sergey Ryazanskiy, Randy Bresnik ja Paolo Nespoli. Kyseessä on siis kansainvälisen avaruusaseman tämänhetkinen miehistö. Puhtaasti semantiikkaan perustuen kysymys maapallon ulkopuolisesta elämästä olisi siis kompa. Voisinkin lopettaa blogikirjoitukseni tähän ja olla pohtimatta asiaa sen enempää. Se taitaisi kuitenkin olla aikamoinen antikliimaksi ja tehdä tehokkaasti harvennusta lukijakuntaani. Muuttakaamme siis kysymystä hiukan: Onko Aurinkokuntamme ulkopuolella elämää?
Avaruus on kiehtonut minua aina. Sen olemassaolon silkka massiivisuus, täysin mielen rajat ylittävät mysteerit ja lukemattomat paradoksit tekevät siitä kokonaisuuden, josta ajattelemisen aiheet eivät ainakaan lopu kesken. Jos avaruus laajenee jatkuvasti vähintäänkin valonnopeudella, niin mihin se oikein laajenee? Mitä on siellä, missä ei ole vielä avaruutta? Ja jos mikään ei voi liikkua tyhjiössä valoa nopeammin, niin miten nopeasti avaruus laajenee, jos se laajenee vähintäänkin valonnopeudella yhtä aikaa jokaiseen suuntaan? Ja jos valonnopeudella liikkuminen muuttaa ajan kulkua aikadilaatiosta johtuen, mihin suuntaan ajassa maailmankaikkeus laajenee? Myönnettäköön, että viimeisin kysymyksistä oli lähinnä sanaleikki, sillä aika vaatii aina sitä tulkitsevan subjektin, eikä meillä subjekteina ole mielekkäästi ajateltavana kuin yksi suunta ajan havainnoimiseksi. Yksi kiehtovimmista kysymyksistä on kuitenkin se, onko avaruudessa muuta elämää kuin me.
Jos aloitamme tarkastelun Draken kaavana tunnetusta yhtälöstä, pitäisi universumissa olla lukematon määrä erilaisia elämänmuotoja. Pelkästään omalla Linnunradan galaksillamme on arvioitu olevan yli 100 miljardia tähteä ja yli 60 miljardia eksoplaneettaa, joilla elämän syntyminen saattaisi olla mahdollista. Avaruuden mittasuhteisiin verrattuna varsin alkeellisella teknologiallamme olemme onnistuneet paikantamaan tällaisia planeettoja jo yli 3500. SETI-instituutin yli 40 vuotta kestäneestä kaikenlaisten aaltojen ja signaalien etsimisestä huolimatta, ei universumista ole löytynyt lisäksemme jälkeäkään älyllisestä elämästä. Missä kaikki muut siis oikein ovat? Tätä kysymystä pohti muunmuassa myös fysiikan Nobelilla palkittu italialainen tiedemies Enrico Fermi. Tästä kysymyksestä sai alkunsa Fermin paradoksi.
Fermin paradoksin ideana on se, että jos kaikkien tilastollisten tietojen valossa universumissa pitäisi olla lukematon määrä elämää, myös meitä älyllisempää, niin miksi sitä ei ole koskaan havaittu? Fermi perustaa ajatuksensa teknologian ja kehityksen vääjäämättömään etenemiseen, jonka mukaan älyllinen elämä pystyisi kansoittamaan kokonaisen galaksin vain kymmenissä miljoonissa vuosissa. Jos mietitään tilannetta ihmiskunnan näkökulmasta, olemme jo nyt pystyneet luomaan objekin, joka voi liikkua avaruuden tyhjiössä painovoiman avustamana yli 265 000 kilometrin tuntinopeutta. Se on vielä erittäin kaukana valon nopeudesta, johtuen rakettimoottoreiden rajoituksista. On kuitenkin arvioitu, että fission ja fuusion reaktiota hyödyntävä alus voisi saavuttaa jopa 10% valon nopeudesta, eli noin 29 000 kilometrin sekuntivauhdin. Tällaisella nopeudella voisimme kansoittaa kaikki lähimmät tähdet muutamassa sadassa vuodessa. Jos ajatellaan, että noilta tähdiltä lähetettäisiin uusia aluksia yhä seuraaville tähdille prosessin aina toistaen, saisimme kansoitettua koko galaksimme vain kymmenissä miljoonissa vuosissa. Yli 13 miljardia vuotta vanhan universumin mittakaavassa se on erittäin lyhyt aika.
Tässä vaiheessa herää tietysti kysymys, mitä tapahtuu ihmiselle liikkuessaan noin hurjaa vauhtia? Ensimmäisenä tulee mieleen G-voimien (yksi G-voima tarkoittaa Maan painovoiman tuottamaa putoamiskiihtyvyyttä maanpinnan läheisyydessä) vaikutus. Jos ihmisellä on hankalaa olla jo yli äänennopeutta kulkevassa lentokoneessa, niin eihän meillä voi olla mitään mahdollisuutta selvitä hengissä miljoonakertaisista nopeuksista? Asia ei kuitenkaan ole aivan noin yksiselitteinen. G-voimien aiheuttama paine johtuu pääasiassa kiihdytysnopeudesta ja havaittavista objekteista. Avaruudessa yli 26 000 kilometrin tuntivauhdissa astronautit eivät enää edes tunne liikkuvansa. Tämän perusteella ollaankin arvioitu, ettei ihmisen sietokyvyllä avaruudessa ole nopeuden suhteen sinänsä oikeastaan rajoituksia, kunhan kiihdytys on jatkuvaa ja tasaista.
Yli tuhansien kilometrien sekuntinopeudella kulkeminen vaatisi tietysti kehittyneiden reaktoreiden lisäksi erittäin tehokkaita suojakeinoja avaruudessa leijailevilta hiukkasilta ja säteilyltä. Yksi tällainen vaihtoehto voisi olla esimerkiksi elektromagneettisten kilpien käyttäminen. Jos nyt kuitenkin kuvitellaan tämän blogitekstin etenemisen kannalta, että teknologia löytää kyllä keinot kunhan aikaa kuluu vaan tarpeeksi, niin miksi älyllistä elämää ei sitten ole vielä havaittu?
Tunnetuin Fermin paradoksia selittämään pyrkivistä teorioista on suuren filtterin teoria. Suuren filtterin teorian ideana on se, että älykkään elämän este galaksien kansoittamiseen on jossain evoluution vaiheessa vastaan tuleva seinä, jonka läpäiseminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Ihmiskunnan kohtalon kannalta keskeisintä on se, onko tämä suuri seinä edessä vai takanapäin.
Yksi teorioista on se, että pelkästään elämän syntyminen on itsessään erittäin epätodennäköistä. Huolimatta ihmisten lukuisista yrityksistä ja kokeista, näistä epäilemättä tunnetuimpana Stanley Millerin ja Harold Clayton Ureyn alkuliemi -koe, ihminen ei ole vielä onnistunut luomaan elämää jäljittelemällä miljardien vuosien takaisia olosuhteita, joissa elämä tieteen teorioiden mukaansa sai maapallolla alkunsa. Tämä on ollut varsinkin uskontojen riemuvoitto, sillä lähes poikkeuksetta uskonnolliset mytologiat perustavat niin maailman kuin elämänkin syntymisen jumalaan kaiken luojana.
Toinen teorioista on puolestaan se, että ihminen on ensimmäinen monista älykkäistä elämänmuodoista, joka pystyy tarkkailemaan ja havainnoimaan avaruutta ympärillämme. Tämän teorian ongelmana on se, että maapallo on universumin mittasuhteissa varsin nuori planeetta. Jos elämän muodostuminen ei itsessään siis ole se suuri filtteri, niin miksei paljon maapalloa vanhemmilla eksoplaneetoilla ole kehittynyt galaksien kansoittamiseen pystyvää älyllistä elämää? Yhden selityksen mukaan universumin olosuhteet ovat vasta maapallon elinaikana olleet, esimerkiksi universumia alkuaikoina ravistelleista voimakkaista gammapurkauksista johtuen, elämän syntymiselle soveltuvat. Tämän teorian mukaan olisimme siis yksi ensimmäisistä avaruusmatkailuun kykenevistä älyllisistä elämänmuodoista, mutta muita tulisi pian perässä.
Jos aloitamme tarkastelun Draken kaavana tunnetusta yhtälöstä, pitäisi universumissa olla lukematon määrä erilaisia elämänmuotoja. Pelkästään omalla Linnunradan galaksillamme on arvioitu olevan yli 100 miljardia tähteä ja yli 60 miljardia eksoplaneettaa, joilla elämän syntyminen saattaisi olla mahdollista. Avaruuden mittasuhteisiin verrattuna varsin alkeellisella teknologiallamme olemme onnistuneet paikantamaan tällaisia planeettoja jo yli 3500. SETI-instituutin yli 40 vuotta kestäneestä kaikenlaisten aaltojen ja signaalien etsimisestä huolimatta, ei universumista ole löytynyt lisäksemme jälkeäkään älyllisestä elämästä. Missä kaikki muut siis oikein ovat? Tätä kysymystä pohti muunmuassa myös fysiikan Nobelilla palkittu italialainen tiedemies Enrico Fermi. Tästä kysymyksestä sai alkunsa Fermin paradoksi.
Fermin paradoksin ideana on se, että jos kaikkien tilastollisten tietojen valossa universumissa pitäisi olla lukematon määrä elämää, myös meitä älyllisempää, niin miksi sitä ei ole koskaan havaittu? Fermi perustaa ajatuksensa teknologian ja kehityksen vääjäämättömään etenemiseen, jonka mukaan älyllinen elämä pystyisi kansoittamaan kokonaisen galaksin vain kymmenissä miljoonissa vuosissa. Jos mietitään tilannetta ihmiskunnan näkökulmasta, olemme jo nyt pystyneet luomaan objekin, joka voi liikkua avaruuden tyhjiössä painovoiman avustamana yli 265 000 kilometrin tuntinopeutta. Se on vielä erittäin kaukana valon nopeudesta, johtuen rakettimoottoreiden rajoituksista. On kuitenkin arvioitu, että fission ja fuusion reaktiota hyödyntävä alus voisi saavuttaa jopa 10% valon nopeudesta, eli noin 29 000 kilometrin sekuntivauhdin. Tällaisella nopeudella voisimme kansoittaa kaikki lähimmät tähdet muutamassa sadassa vuodessa. Jos ajatellaan, että noilta tähdiltä lähetettäisiin uusia aluksia yhä seuraaville tähdille prosessin aina toistaen, saisimme kansoitettua koko galaksimme vain kymmenissä miljoonissa vuosissa. Yli 13 miljardia vuotta vanhan universumin mittakaavassa se on erittäin lyhyt aika.
Tässä vaiheessa herää tietysti kysymys, mitä tapahtuu ihmiselle liikkuessaan noin hurjaa vauhtia? Ensimmäisenä tulee mieleen G-voimien (yksi G-voima tarkoittaa Maan painovoiman tuottamaa putoamiskiihtyvyyttä maanpinnan läheisyydessä) vaikutus. Jos ihmisellä on hankalaa olla jo yli äänennopeutta kulkevassa lentokoneessa, niin eihän meillä voi olla mitään mahdollisuutta selvitä hengissä miljoonakertaisista nopeuksista? Asia ei kuitenkaan ole aivan noin yksiselitteinen. G-voimien aiheuttama paine johtuu pääasiassa kiihdytysnopeudesta ja havaittavista objekteista. Avaruudessa yli 26 000 kilometrin tuntivauhdissa astronautit eivät enää edes tunne liikkuvansa. Tämän perusteella ollaankin arvioitu, ettei ihmisen sietokyvyllä avaruudessa ole nopeuden suhteen sinänsä oikeastaan rajoituksia, kunhan kiihdytys on jatkuvaa ja tasaista.
Yli tuhansien kilometrien sekuntinopeudella kulkeminen vaatisi tietysti kehittyneiden reaktoreiden lisäksi erittäin tehokkaita suojakeinoja avaruudessa leijailevilta hiukkasilta ja säteilyltä. Yksi tällainen vaihtoehto voisi olla esimerkiksi elektromagneettisten kilpien käyttäminen. Jos nyt kuitenkin kuvitellaan tämän blogitekstin etenemisen kannalta, että teknologia löytää kyllä keinot kunhan aikaa kuluu vaan tarpeeksi, niin miksi älyllistä elämää ei sitten ole vielä havaittu?
Tunnetuin Fermin paradoksia selittämään pyrkivistä teorioista on suuren filtterin teoria. Suuren filtterin teorian ideana on se, että älykkään elämän este galaksien kansoittamiseen on jossain evoluution vaiheessa vastaan tuleva seinä, jonka läpäiseminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Ihmiskunnan kohtalon kannalta keskeisintä on se, onko tämä suuri seinä edessä vai takanapäin.
Yksi teorioista on se, että pelkästään elämän syntyminen on itsessään erittäin epätodennäköistä. Huolimatta ihmisten lukuisista yrityksistä ja kokeista, näistä epäilemättä tunnetuimpana Stanley Millerin ja Harold Clayton Ureyn alkuliemi -koe, ihminen ei ole vielä onnistunut luomaan elämää jäljittelemällä miljardien vuosien takaisia olosuhteita, joissa elämä tieteen teorioiden mukaansa sai maapallolla alkunsa. Tämä on ollut varsinkin uskontojen riemuvoitto, sillä lähes poikkeuksetta uskonnolliset mytologiat perustavat niin maailman kuin elämänkin syntymisen jumalaan kaiken luojana.
Toinen teorioista on puolestaan se, että ihminen on ensimmäinen monista älykkäistä elämänmuodoista, joka pystyy tarkkailemaan ja havainnoimaan avaruutta ympärillämme. Tämän teorian ongelmana on se, että maapallo on universumin mittasuhteissa varsin nuori planeetta. Jos elämän muodostuminen ei itsessään siis ole se suuri filtteri, niin miksei paljon maapalloa vanhemmilla eksoplaneetoilla ole kehittynyt galaksien kansoittamiseen pystyvää älyllistä elämää? Yhden selityksen mukaan universumin olosuhteet ovat vasta maapallon elinaikana olleet, esimerkiksi universumia alkuaikoina ravistelleista voimakkaista gammapurkauksista johtuen, elämän syntymiselle soveltuvat. Tämän teorian mukaan olisimme siis yksi ensimmäisistä avaruusmatkailuun kykenevistä älyllisistä elämänmuodoista, mutta muita tulisi pian perässä.
Kolmas ja toiseen teoriaan vahvasti linkittyvä teoria on se, että evoluutiomme pysäyttävä suuri filtteri olisi vasta edessäpäin. Se selittäisi myös sen, miksemme havaitse maailmankaikkeudessa muuta elämää, vaikka tieteeseen ja tilastoihin pohjautuvan teorian mukaan sellaista pitäisi olla olemassa. Tämän teorian ideana on se, että älyllinen elämä pystyy kyllä kehittymään ihmisen tasolle, mutta ennen galaksin kansoittamista se jostain syystä tuhoutuu. Tästä samaisesta syystä elämän löytäminen avaruudesta olisi ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta äärimmäisen pelottavaa. Se kun todistaisi, että elämän muodostuminen ei voi olla se suuri filtteri ja tekisi paljon todennäköisemmäksi sen olevan meilläkin vasta edessäpäin.
Sivilisaatiomme mahdollisen tuhoutumisen syynä voidaan pitää esimerkiksi älyllisen elämän kykenemättömyyttä hallita avaruusmatkailuun vaadittavaa teknologiaa. Teknologian kehitys itsessään on vääjäämätöntä, mutta suurin riski ihmiskunnalle on itsensä tuhoaminen ennen kyseisen teknologian saavuttamista. Samalla kun valmistelemme ensimmäisten ihmisten lähettämistä Marsiin, olemme kykeneet luomaan teknologian jolla voidaan tuhota kokonaisia valtioita.
Sivilisaatiomme mahdollisen tuhoutumisen syynä voidaan pitää esimerkiksi älyllisen elämän kykenemättömyyttä hallita avaruusmatkailuun vaadittavaa teknologiaa. Teknologian kehitys itsessään on vääjäämätöntä, mutta suurin riski ihmiskunnalle on itsensä tuhoaminen ennen kyseisen teknologian saavuttamista. Samalla kun valmistelemme ensimmäisten ihmisten lähettämistä Marsiin, olemme kykeneet luomaan teknologian jolla voidaan tuhota kokonaisia valtioita.
Teorioita Fermin paradoksin selittämiselle on edellä mainittujen lisäksi lukemattomia. Mitä jos älyllistä elämää on jo olemassa, mutta sen teknologia on niin kehittynyttä, ettemme vain voi alkeellisilla työkaluillamme havaita sitä millään tavalla? Jos ajatellaan ihmisen kehitystä tuhannen vuoden aikana, niin sen aikaiselle ihmiselle nykyinen teknologiamme vaikuttaisi varmasti taikuudelle. Jos taas ajatellaan ihmiskuntaa tuhannen vuoden päästä, on sillä käytössään meidän aikaamme verrattuna aivan ylivertaista teknologiaa. Miten paljon voisimmekaan siis kuvitella ymmärtävämme jopa miljoonia vuosia kehittyneemmästä teknologiasta? Ehkä avaruus siis onkin täynnä älyllistä elämää, joka kommunikoi keskenään jatkuvasti. Samalla tavalla kun radiopuhelimella ei voi napata tekstiviestejä, ei meidänkään käytössämme oleva teknologia todennäköisesti voisi havaita älyllisempien elämänmuotojen tekemää viestintää.
Koska näin science fiction -intoilijana Aurinkokuntamme ulkopuolella sijaitsevasta älyllisestä elämästä kirjoittaminen ilman kunnollista maailmanlopun skenaariota tuntuu tylsältä, täytyy vielä ottaa käsittelyyn se pelottavin vaihtoehto: Mitä jos maailmankaikkeudessa on jo yksi älyllinen ja niin kehittynyt elämänmuoto - Apex Predator, että se pystyy tuhoamaan kaikki muut elämänmuodot ennen kuin ne saavuttavat tähtien välisen matkailun? Tästä näkökulmasta ajateltuna voidaan miettiä ihmiskunnan toimien järkevyyttä: Onkohan meidän ihan kauhean fiksua lähettää sokkona signaalia avaruuteen: Hei, täällä me nyt ollaan? Tuota kysymystä on tajuttu miettiä lopultakin myös SETI:n puolella, koska nykyisin se keskittyy vain tarkkailemaan avaruutta sinne lähetettävien signaalien sijasta.
Olipa asianlaita niin tai näin, on yksi asia varmaa: Kysymys Aurinkokuntamme ulkopuolisesta, älyllisestä elämästä on vastauksesta huolimatta siinä mielessä erikoinen, että kumpikin mahdollisista vaihtoehdoista tuntuu yhtälailla omituiselta.
"I feel like they're talking in a language I don't speak."
Coldplay - Talk (X & Y 2005)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti