Kohti tulevaa vuotta

Fireworks - Jeff Golden (CC BY-SA 2.0)

Kuten edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, ajattelin kirjoitella seuraavaksi vähän ajatuksistani ja tavoitteistani tulevalle vuodelle. Siinä missä tykkään historian tutkimisesta ja muistelemisesta, pidän ihan yhtä paljon myös tulevaisuuden suunnittelemisesta. Kuten vanha sanonta kuuluu, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Toisaalta kuten Olavi Uusivirta laulussaan On niin helppoo olla onnellinen osuvasti sanoo "mä voin suunnitella mun koko elämän - mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin", ei suunnitelmia kannata ottaa aina liian tosissaan. Suunnitelmissa ja tavoitteissa on kuitenkin se hyvä puoli, että jo pienet askeleet kohti tavoitteita ovat askeleita eteenpäin. Aina tavoitteita ei tarvitse edes saavuttaa, sillä ne kuitenkin pistävät liikkeelle ja aktivoivat. Suunnitelmat saattavat muuttua lennosta uusia ideoita versoen, mutta niitä ei ehkä koskaan olisi saanut yhteen suuntaan menemättä.

Tulevaisuuden tavoitteita pohtiessani, minulla on tapana jakaa ne konkreettisiin tavoitteisiin, joiden eteen aion tehdä aktiivisesti töitä, ja sellaisiin vähemmän vakavampiin, joita olisi kiva tavoitella. Tällaiset konkreettisemmat tavoitteet keskittyvät pääasiassa oman talouden hallintaan, työelämään, opiskeluun ja niissä vaadittavien taitojen kehittämiseen. Niin tylsältä kuin se ehkä kuulostaakin, niin työelämässä pärjääminen on pitkälti se kivijalka, jonka pohjalta muut tavoitteet muodostuvat. Työelämässä pysyminen, oman osaamisen kehittäminen ja aktiivinen hakeutuminen kohti haastavampia työtehtäviä mahdollistavat myös oman taloudellisen tilanteen kehittämisen. Tuo taloudellinen tilanne puolestaan sanelee paljon sitä, minkä verran mahdollisuuksia muiden tavoitteiden toteuttamiselle jää.

Ensimmäinen konkreettinen tavoitteeni on ainakin 15 opintopisteen suorittaminen avoimen yliopiston kautta. Ensimmäinen viiden opintopisteen kurssini henkilöverotuksen perusteista alkaa heti tammikuun alussa, ja tuohon olisi kesän ja syksyn aikana tarkoitus lisätä ainakin pari kurssia lisää. Aloitin opiskelut avoimessa yliopistossa tänä syksynä perintö- ja lahjaverotuksen perusteet -kurssilla, ja tarkoituksenani olisi syventää finanssioikeuden ja taloustieteen osaamistani. Verohallinnolla työskentelevänä painotukseni on ainakin toistaiseksi vahvasti vero-oikeuden opinnoissa. Tulevaisuudessa luvassa olisi siis ainakin elinkeinoverotuksen- ja arvonlisäverotuksen perusteet. Vaikka ne eivät suoraan linkity nykyiseen työnkuvaani, uskon niiden vahvistavan aikaisempaa osaamistani, ja kehittävän kokonaiskäsitystäni niin verotuksesta, kirjanpidosta, taloudesta kuin yritysten toiminnastakin. Verkko-opintoina suoritettavista opinnoista kiinnostavimpia lienevät kauppatieteiden puolelta löytyvät kurssit tuloslaskenta ja verotus, sekä englanniksi suoritettava Corporate Governance. Kaikki sellaista tietotaitoa, jonka uskon olevan tulevaisuudessa hyödyksi työelämässä, samalla kun se syventää osaamistani itseäni kiinnostavista asioista, ja ehkä antaa uutta näkökulmaa myös sijoittamiseen. Monta kärpästä yhdellä iskulla, siitä on hyvä lähteä liikkeelle.

Sijoittamisesta puheenollen toinen konkreettinen tavoitteeni on oman taloudellisen tilanteeni parantaminen opintolainaa lyhentämällä ja arvo-osuustilin saldoa kasvattamalla. Kuluvana vuotena lyhensin opintolainaa ja tein talletuksia arvo-osuustilille aikalailla samassa suhteessa, mutta siihen täytynee tehdä pieniä muutoksia. Ensinnäkin kansainvälinen tilanne herättää kysymysmerkkejä, sillä ilmassa on aistittavissa tyyntä myrskyn edellä. Korkojen nousua on ennustettu jo useampana vuotena, samalla kun pörssikurssit ovat ennätyskorkealla. Tämä ei itsessään vielä kerro ihan kauheasti, mutta kun yhtälöön lisätään kasvava työttömyys, tuloerojen kasvu, teknologian murros ja ennätyssuuret velat, voi käsillä olla melkoisen sopan ainekset. Korkojen nousu voi ajaa pahimmin velkaantuneita valtioita suuriin ongelmiin, ja laittaa liikkeelle 2007-2008 vuosien kaltaisen finanssikriisin. Vaikka Kreikka onkin jo julkisesta keskustelusta unohtunut, ei Kreikan tilanne ole ihan kauheasti parantunut. Aikanaan tehty elvytyspolitiikka, jossa vanhoja velkoja kuitattiin uusilla, ei ole mikään pysyvä ratkaisu ongelmiin, vaan siirsi sen ennaltanäkemättömään tulevaisuuteen. Tuo tulevaisuus on vastassa jossakin vaiheessa, ja Kreikan ohella esimerkiksi Yhdysvaltojen, Italian ja Portugalin tilanne on huolestuttava. Omaan sijoittamiseeni tämä vaikuttaa todennäköisesti sillä tavalla, että aion painottaa enemmän opintolainan lyhentämistä ja avata esimerkiksi ASP-tilin sen sijaan, että sijoittaisin suurempia summia pörssiosakkeisiin. Pääasiallinen tavoite on kuitenkin päästä vuoden aikana tilanteeseen, jossa nettovarallisuuteni määrä ylittää ensimmäistä kertaa sitten opiskelujen aloittamisen nettovelkani määrän. No, katsotaan ja ihmetellään.

Jos mietitään sitten niitä vähemmän konkreettisia tavoitteita, niin niitä sitten riittääkin valtavasti. Tykkään kaikenlaisten uusien asioiden oppimisesta, taiteista ja kaikesta yleissivistävästä toiminnasta. Ensinnäkin haluan jatkaa tänä vuonna aloittamaani aktiivista pianon treenaamista ja opetella soittamaan uusia kappaleita. Kappaleiden lukumäärällä ei niinkään ole väliä, tärkeintä on tietää itse kehittyvänsä. Sama pätee myös toiseen rakkaaseen soittimeen, eli kitaraan. Haluaisin myös ryhtyä äänittämään taas enemmän omaa materiaaliani, kunhan sopiva inspiraatio vain löytyy. Toisekseen haluan jatkaa median ja maailman tapahtumien aktiivista seuraamista ja kommentointia niin erilaisilla palstoilla, somessa kuin oman bloginikin kautta. Blogiani pyrin kehittämään jatkossakin monipuolisemmaksi, kiinnostavammaksi ja kirjoittamaan entistä parempia kirjoituksia. Se on varmasti prosessi, joka ei pääty ennen kirjoittamisen lopettamista. Kirjoittaminen on kuitenkin antanut minulle valtavasti, joten laitan sen mielummin ajoittain tauolle kuin lopettaisin sen kokonaan. Kolmanneksi haluan kehittää kuvataiteellista osaamistani, erityisesti piirtämisen osalta. Piirtäminen oli vuosia lähes päivittäinen harrastus, kunnes pääasiassa musiikki ja graafinen suunnittelu siirsivät sen pienempään ruutuun. Olen kuitenkin viimeaikoina piirtänyt taas enemmän kynällä, ja huomannut miten rentouttavaa ja palkitsevaa se voi parhaimmillaan olla. Aion myös lopultakin käydä ostamassa sen uuden kameran, ja ryhtyä napsimaan kuvia maailmasta. Myös videoiden tekeminen kiinnostaisi, mutta katsotaan nyt miten moneen paikkaan ja projektiin yksi ihminen vuodessa kerkeää.

Näiden lisäksi minulla on monia sellaisia tavoitteita, jotka eivät ehkä mene suoraan tavoitteen määritelmään. Eli haluan lukea paljon kirjoja, katsoa elokuvia, pelata pelejä, matkustaa, käydä keikoilla ja niin edelleen. Tehdä ja kokea siis kaikenlaista. Elokuvien osalta aloitin pari vuotta sitten esimerkiksi sellaisen projektin, että aion katsoa kaikki elokuvat IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalta. Tällä hetkellä lähestytään puoliväliä, eli nähtynä on 106/250 elokuvaa. Tekemistä siis riittää, mutta onpahan ainakin helppo keksiä katsottavaa, jos ei muuta tekemistä keksi. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä haluaisin oppia pelaamaan shakkia. Se on siitä kummallinen tavoite, että mitä enemmän shakkia pelaa, sitä vähemmän siitä tuntuu ymmärtävän mitään. Eriskummallinen, loistava peli. Eiköhän näillä pärjätä vähän aikaa - keksitään sitten uusia ideoita matkan varrella. Niitä tuntuu tulevan säännöllisen epäsäännöllisesti, aiheena melkein mitä tahansa. Hyvää, tapahtumantäyteistä ja innostavaa alkavaa vuotta kaikille lukijoilleni!

"I'm just a traveller on this earth."
Chris Stapleton - Traveller (Traveller 2015)

Vuoteni numeroina

Numbers - Kevin Dooley (CC BY 2.0)

Viikonloppuna on taas aika vaihtaa kalentereita, kun maanantaina eletään jo vuotta 2018. Miten ne vuodet menevätkin niin nopeasti? Yläasteelta tuli siirryttyä lukioon jo lähes kymmenen vuotta sitten, ja valkolakkia soviteltiin päähän reilut kolme vuotta myöhemmin. Opinnot saatiin ensimmäistä kertaa pakettiin viime vuonna, kun Savonialta lähdettiin noin neljän viihtyisän vuoden jälkeen tradenominpaperit kourassa. Tuo tutkinto tuskin kuitenkaan jää viimeiseksi, vaan suunnitteilla olisi jatkokouluttautua joko kauppatieteiden maisteriksi tai ylempään tradenomitutkintoon. Kirjoitan kuitenkin noista jatkosuunnitelmistani toisen blogitekstin, sillä tämän tekstin aiheena on pohdiskella taaksepäin, mitä vuoden aikana onkaan tullut tehtyä. Olen aina tykännyt numeroista, listoista ja kirjanpidosta erilaisten asioiden kohdalla. Nykyisin seurailen useita tilastoja monien palveluiden avulla. Nyt ajattelinkin käydä niitä hieman läpi kuluneen vuoden osalta.

Koska tykkään kirjoitella paljon taloudesta, politiikasta ja taloustieteestä, niin aloitetaanhan käsittely henkilökohtaisen talouden lukemistani. Vuosi 2016 päättyi sen osalta aika murheellisissa merkeissä, sillä opintojen aikani tuli elettyä jonkin verran velaksi, joten varallisuuteni oli kokonaisuudessaan aika murheellisesti miinuksella. Opintolainaa kerkesi kertyä neljän vuoden aikana viisinumeroinen summa. Säästöjä ei ollut hirveästi, kun ei ollut oikein tulojakaan mistä säästää. Vuosi 2017 olikin ensimmäinen, jonka olin kokonaan työelämässä, joten myös säästämisestä tuli ihan eri tavalla ajankohtainen aihe.

Aloitin lyhentelemään opintolainaani oma-aloitteisilla lyhennyksillä heti tammikuussa, ja vuoden loppuun mennessä tuosta lainasta oli lyhennetty tarkalleenottaen 2415,15 euroa. Kuukausitasolla lyhennykset olivat siis noin 200 euron luokkaa. Tämän lisäksi aloitin tekemään lisää talletuksia arvo-osuustililleni, joita vuoden aikana tuli tehtyä yhteensä 2571 euron edestä. Salkkuraportin mukaan sijoitusteni vuosituotto oli 6,43 prosenttia, eli nykyisellä sijoitussalkulla arvonnousua ja osinkoja oli yhteensä 96,43 euroa. Ei voi ihan vielä rikastumisesta puhua, mutta Roope Ankan sanoin markka on miljoonan alku. Toivottavasti sama pätee myös euroihin. Jos näihin lisätään mukaan tavallisella talletustilillä pahan päivän varalle säilötyt 350 euroa ja vuokrakämpästä maksettu 590 euron takuuvuokra, on nettovarallisuuteni vuoden aikana kasvanut 6022,58 euroa. Tai osuvampaa olisi ehkä sanoa, että nettovelkani on pienentynyt tuon verran. Viimeisimmän palkkalaskelman mukaan vuodessa tuli tienattua 25 381,75 euroa, josta maksoin veroja, eläke-, vakuutus- ja työmarkkinajärjestön jäsenmaksuja yhteensä 5566,18 euroa. Nettopalkkani oli siis 19 815,57 euroa vuodessa, eli 1651,30 euroa kuukaudessa. Tässä on syytä huomioida, että palkkani muuttui kolme kertaa vuoden aikana ja nykyinen palkkani on hieman suurempi. Ei tradenomin keskipalkkoihin verrattuna järin kaksinen, mutta sellaista lienee työelämän alkuvaiheilta turha odottaakaan. Säästämisasteeni oli siis noin 30% nettotuloistani. Se olisi helposti voinut olla suurempikin, jos olisin viitsinyt nähdä enemmän vaivaa asian eteen, ja jättää joitakin heräteostoksia ostamatta. Toisaalta säästämisestä menee nopeasti fiilis, jos sen takia täytyy jättää ravintoloissa käyminen sikseen, ja yrittää nakertaa päivät pitkät näkkileipää. Nykyisin minulla onkin tapana siirtää heti palkkapäivänä tietty summa säästöön ja tuhlata loput miten huvittaa. Eipähän tarvitse kauheasti stressata, tai tuntea kovin huonoa omatuntoa turhia juttuja ostellessani.

Olin vuoden aikana noin 1800 tuntia töissä ja nukuin noin 2600 tuntia. Jäljelle jäi siis noin 4300 tuntia tehdä muita juttuja, joten mihin se aika sitten oikein tuli käytettyä? IMDB:n mukaan arvioin vuoden aikana 111 julkaisua, joista 31 oli elokuvia, 7 TV-sarjoja ja loput yksittäisiä jaksoja. Ei siis tullut katsottua kovinkaan paljoa televisiota, joskin mieleen jäivät ainakin TV-sarjat 13 Reasons Why, Westworld ja The Killing. Parhaimman arvosanan vuoden aikana katsomistani elokuvista saivat Black Swan, Sully, Léon ja Before Sunrise. Täyden kympin arvosanan sai kolme julkaisua; Game of Thronesin seitsemännen kauden jaksot The Spoils of War ja The Dragon and the Wolf, sekä Better Call Saulin kolmannen kauden vitosjakso Chicanery.

Musiikin parissa aikaa tuli vietettyä Last.fm:n mukaan melkoisesti, sillä vuoden aikana kuunneltuja kappaleita oli kirjoitushetkellä 14 453. Jos jokainen kappale kesti keskimäärin noin kolme minuuttia, niin musiikkia tuli kuunneltua vuoden aikana vähintäänkin 722 tuntia. Eikä tässä edes huomioida kuuntelujani esimerkiksi YouTubesta, ystävien seurassa, radiosta tai livenä keikoilla. Valitettavasti en ole jokaista keikkalippua säilyttänyt, mutta karkeasti arvioituina bändejä tuli nähtyä noin 30 kertaa. Festarit tuli koettua Ilosaaressa ja Kuopiossa, stadionkeikka Helsingissä Bruno Marsia kuunnellen. Yksittäisistä artisteista useimmin tuli nähtyä Olavi Uusivirta ja Pariisin Kevät. Nämä olivat myöskin last.fm:n mukaan vuoden kuunnelluimmat artistini. Parhaan keikan palkinto menee tänä vuonna Olavi Uusivirran Kuopio-hallin keikalle, suurin pettymys varmaankin Mew Ilosaaressa. Tai eihän se keikka nyt varsinaisesti huono ollut, mutta odotukset olivat vain valtavasti korkeammalla. Uusimpia livetuttavuuksia olivat muun muassa Megadeth, Poets of the Fall ja Antti Tuisku. Viimeisin yllättävän hyvä livenä!

Taiteilua eri muodoissaan tuli harrastettua melkoisesti, sillä suunnittelin vuoden aikana yli kymmenen erilaista logoa ja vaakunaa, tein yli 20 valmista graafista työtä, suunnittelin pari karttaa, piirsin muutaman kuvan alusta loppuun ja töhersin töissä, puhelimeen puhuessani, ainakin sata erilaista suttausta. Kirjoitin seitsemän laulua, muutaman runon ja sävelsin pari kappaletta. Äänitin kaksi, joista kumpaakaan en saanut koskaan valmiiksi. Luin noin kymmenen kaunokirjaa (joka on muuten erittäin huono lukusaldo vuodelle) ja muutaman tietokirjan. Kirjoitin opiskeluita varten muutaman esseen ja muuten vain 32 blogikirjoitusta. Muiden blogitekstejä, kolumneja, uutisia ja artikkeleita luinkin sitten varmaan yli tuhat. Kaikenlaisia kirjoituksia sosiaaliseen mediaan tuli tuutattua varmasti myöskin useampi sata. Huh! Pelejä tuli pelattua edelleenkin ihan liikaa, enimmäkseen Heroes of the Stormia (ainakin yli 1000 peliä) ja jonkun verran shakkia. Reissattua tuli vähemmän kuin aikaisempina vuosina, mutta mieleen jäivät erityisesti parit Helsingin reissut ja käynti Prahassa.

Loput ajasta menikin sitten ihan vain ollessa, ihmisten kanssa keskustellessa ja hengaillessa, arkipäiväisissä askareissa ja musiikkia soitellen. Valitettavasti vielä ainakaan ei löydy noita asioita luotettavasti tilastoivaa ohjelmaa. Kaikkea ei ehkä tarvitsekaan tilastoida. Erityisesti kuitenkin soitetun musiikin määrä (mielellään vieläpä soitinkohtaisesti) olisi hieno tilasto seurata. Omat päivärytmit menevät niin fiiliksen pohjalta, että toisinaan saattaa soittaa pianoa tuntikausia, toisinaan kitaraa ja välillä olla viikon koskematta yhteenkään soittimeen. Sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin. No, tämmöistä tällä kertaa. Ihan tapahtumantäyteinen vuosi kuitenkin. Seuraava kirjoitus lieneekin sitten tavoitteista tulevalle vuodelle. Voin jo nyt sanoa, että ainakin kirjoja täytyy taas lukea enemmän.

"I have my books and my poetry to protect me."
Simon & Garfunkel - I Am a Rock (Sounds of Silence 1966)

Kohti Kokoomushallitusta (jälleen kerran)

Gallup Joulukuu 2017 - Helsingin Sanomat

Vaikka seuraaviin eduskuntavaaleihin onkin aikaa noin puolitoista vuotta, jäi Hesarin viimeisin kannatus-gallup alitajuntaani vaivaamaan. Huolimatta lukuisista viimeaikoina tehdyistä ja suunnitelluista eriarvoisuutta lisäävistä uudistuksista, olennaisimpina kilpailukykysopimus, opintotukiuudistus, erilaiset työttömien aktivointimallit, suunnitteilla olevat tiestön ja rautateiden yhtiöittämiset ja sote-uudistus, Kokoomuksen kannatus jatkaa kasvamistaan. Se ei sinänsä ole itsessään ihme, sillä Kokoomus on profiloitunut erityisesti yrittäjien, työllistäjien ja hyvätuloisten puolestapuhujana. Kaikki tehdyt uudistukset ovat helpottaneet yrityksiä kulujen karsimisessa ja mahdollistaneet suurempien voittojen tekemisen. Niinpä siis jokainen itseään hyvätuloisena pitävä asettuu mielummin Kokoomuksen kelkkaan, huolimatta siitä, onko Kokoomuksen politiikasta itselle etua vai ei. Tärkeämpää on asettaa itsensä asemaan, jossa uskotellaan kuuluvansa tähän jatkuvasti pienenevään hyväosaisten joukkoon.

Kokoomuksen tärkein peluri on viimeisen noin kahden ja puolen vuoden aikana ollut Keskustan Juha Sipilä, joka on yritysjohtajan elkein ajanut läpi "pakollisia" uudistuksia suoraan Kokoomuksen oppikirjasta. Hallintarekisteriuudistus puskettiin läpi väkisillä, ja leikkauksia vähäosaisille tehtyihin tulonsiirtoihin on tehty järjestelmällisesti. Kaikkea tätä on perusteltu velkaantumisen aiheuttaneella pakkotilanteella, joka ei jätä muita vaihtoehtoja. Tätä "yli varojen" elämistä alkoi ensimmäisenä lobata kuuluvasti 2011 pääministeriksi valittu Kokoomuslainen Jyrki Katainen, jota seuraava Kokoomuspääministeri Alexander Stubb sitten jatkoi saumattomasti. Sipilä on sittemmin hypännyt samaan kelkkaan, samaa mantraa hokien. Tästä velkaantumisesta on syytetty edellisiä hallituksia, liian kovaa verotusta, kallista hyvinvointimallia, vasemmistoa, sosiaalidemokratiaa, maahanmuuttajia ja milloin mitäkin. On sinänsä aika huvittavaa, että jokainen hallitus viimeisen kymmenen vuoden aikana on syyttänyt velkaantumisesta erityisesti edellisen hallituksen kyvyttömyyttä vaikuttaa tilanteeseen. Ja jos katsotaan, mitkä puolueet hallitusta ovat viimeiset viisitoista vuotta vetäneet, niin sieltä löytyy aina ne kaksi samaa: Kokoomus ja Keskusta. Kun siis seuraavissa eduskuntavaaleissa Kokoomus tai Keskusta esiintyy taas puolueena, joka tulee pysäyttämään velkaantumisen, lisäämään työpaikkoja ja tuomaan hyvinvointia kaikille, kannattaa muistaa kuka vallitsevasta tilanteesta on ennenkaikkea vastuussa.

Vaikka varsinkin viimeiset kymmenen vuotta on tehty jatkuvasti kipeitä leikkauksia liittyen työehtoihin, opiskelijoiden asemaan, terveydenhuoltoon ja sosiaalietuuksiin, ei velkaantumista ole saatu käännettyä laskuun. Sen sijaan velkaa on enemmän kuin pitkään aikaan koskaan aikaisemmin. On tietysti epäreilua syyttää velkaantumisesta pelkästään Kokoomusta ja Keskustaa, sillä erityisesti 2007 alkanut globaali finanssikriisi ajoi useita Euroopan valtioita ahdingon partaalle. Jokainen kansantaloudesta jotakin ymmärtävä kuitenkin tajuaa, ettei velkaantumista pysäytetä, tai tuottavuutta lisätä ihmisten ostovoimasta leikkaamalla. Työehtoihin ja palkkoihin tehdyt leikkaukset eivät työllistä yhtään enempää ihmisiä, jos yrityksillä ei ole syitä tehdä uusia investointeja. Kaikki näistä leikkauksista saadut hyödyt ovat valuneet suoraan yrityksille, jotka ovat jakaneet ne samantien ulos omistajilleen osinkoina. Vaikka myyntiä ei ole tehty sen enempää, on voittoja pystytty kasvattamaan kuluja minimoimalla. Ja koska suurempien voittojen tavoittelu investointeja tekemällä on vallitsevassa taloustilanteessa hankalaa, ovat yritykset tyytyneet maksamaan omistajilleen ennätysosinkoja. Huolimatta siitä, että erityisesti Kokoomus on vuosikausia lobannut "trickle-down" -käsitteen puolesta, jossa yritysten tukeminen kasvattaa työllisyyttä ja tuo hyvinvointia kaikille. Vaan kun ei tuo.

Koska kansantaloustiede ei ilmeisesti suostu luopumaan ajattelumallistaan, jossa koko talous kuvataan talouskasvun näkökulmasta, ja toimivat yritykset nähdään suurimpina yhteiskunnallisina hyväntekijöinä, ajattelin nyt kirjoittaa erilaisen näkökulman. Oikeastaan on ehkä parempi, jos annan palkitun taloustieteen tohtorin Thomas Pikettyn puhua puolestani. Kirjassaan Pääoma 2000-luvulla Piketty jakaa talouskasvun osuvasti sekä demografiseen, että taloudelliseen komponenttiin. Se tarkoittaa sitä, että mitä nopeammin väestö kasvaa, sitä nopeampaa on myös talouden kasvaminen. Ja puolestaan kun väestön kasvu hidastuu, hidastuu samalla myös talouskasvu. Vahvalla väestönkasvulla on tasa-arvoistava vaikutus, sillä se vähentää aiemmilta sukupolvilta perityn varallisuuden merkitystä. Jokaisen sukupolven on jossain mielessä luotava oma maailmansa. Kun väestönkasvu puolestaan pysähtyy, kasvaa aikaisempien sukupolvien kartuttaman pääoman painoarvo. Tästä voidaan tehdä suora yhteys myös talouskasvuun - kun talouskasvu hidastuu tai pysähtyy, aikaisemmin omistetun pääoman merkitys kasvaa. Väestönkasvun hidastuessa tulevaisuudessa, on Piketty esittänyt mahdollisuudeksi talouskasvun jäävän alle 0,5% vuositasolle 2050-luvulta eteenpäin. Siinä on aika suuri ero siihen, kun tänä päivänä alle 2% vuosittaista talouskasvua pidetään huonona ja kauhistellaan.

Syy miksi nostin talouskasvun merkityksen esille kirjoituksessani on se, että sillä on valtava merkitys siihen, millä tavalla talous tulee toimimaan erilaisilla markkinoilla. Maissa, joissa väestön määrä kasvaa hitaasti tai jopa pienenee, yksityisen pääoman määrä kasvaa suhteessa julkiseen pääomaan. Kasvun hidastuessa yritykset alkavat uusien investointien sijasta leikata entistä enemmän kuluista pitääkseen jo aikaisemmin saavutetut voitot ennallaan. Tämä johtaa siihen, että pääoman tuotto suhteessa pääoman kokoon kasvaa, joka puolestaan johtaa siihen, että pääoma keskittyy yhä pienemmälle ja pienemmälle osalle väestöstä. Väestön koon pienentyessä nämä aikaisempien sukupolvien kerryttämät pääomat siirtyvät suoraan perillisille, jotka voivat jatkaa pääoman kerryttämistä entisestään. Ne, jotka sattuvat syntymään huonompaan asemaan, joutuvat taistelemaan jatkuvasti hankalampia olosuhteita vastaan, koska ihminen ei työtä tekemällä tienaa ikinä nopeammin kuin pääoma. Nykyiset olosuhteet tulevat väkisinkin kasvattamaan tuloeroja ja muodostamaan luokkayhteiskuntia, joissa synnytty asema määrittää entistä vahvemmin aseman myös tulevaisuudessa. Tällaisiin olosuhteisiin kasvaminen tekee ihmisistä kyynisiä ja kasvattaa radikaalisten liikkeiden suosiota.

On siis vaikea järjellisesti ajatella, miksi Kokoomuksen kannatus on yli 20 prosentin luokkaa, kun sen ajama kapitalistinen ideologia ajaa viimekädessä paljon pienemmän väestön asiaa. Kokoomuksen kannattajien keskuudessa onkin menossa jatkuva tuolileikki, johon kannattajat eivät edes itse tajua osallistuvansa. Ajamalla uudistuksia, joilla heikennetään työntekijöiden asemaa, pienennetään yritysten investointihalukkuutta ja mahdollistetaan ennätysosinkojen jakaminen, luodaan yhteiskuntaa, jossa pääoma tulee kertymään aina vain pienemmälle osalle väestöstä. Moni niistä, joka pitää itseään nyt hyväosaisena, tulee tipahtamaan pois leikistä, kun tuoleja ei enää riitäkään kaikille. Jossain vaiheessa jo nyt keskustelussa näkyvä radikalisoituminen tulee näkymään entistä enemmän myös katukuvassa, kun pakkotyöhön pakotetut palkattomat työttömät ja muut vähempiosaiset lopultakin kyllästyvät pienen porukan jatkuvaan ahterin parruttamiseen, ja alkavat vaatia oikeuksiaan oman käden kautta. Todennäköisesti tämä eriarvoisuus saadaan kuitenkin laitettua maahanmuuttajien, vasemmistosuvakkien tai natsien syyksi, jonka jälkeen kansa tappelee keskenään herrojen nauraessa partaansa. Ja sitten tulee taas Kokoomus pelastajana paikalle, luvaten tarjota töitä ja hyvinvointia kaikille. Pieni präntti vaan jää kansalta lukematta. Se missä sanotaan: töitä kyllä riittää, kunhan osa tekee palkatta.

"How many times can a man turn his head, pretending he just doesn't see?"
Bob Dylan - Blowin' In The Wind (The Freewheelin' Bob Dylan 1963)

Elämää kahdessa todellisuudessa

Dualism - Taneli (All rights reserved)

Päädyin eräässä somekeskustelussa väittelemään mielipiteiden subjektiivisuudesta ja siitä, tarvitseeko mielipiteiden tukena olla mitään objektiivisia faktoja. Somekeskusteluissa on yleensä se ongelma, että jokainen tahtoo vastata kärkkään nasevasti ja asioita yksinkertaistaen. Niinpä näkemykseni siitä, että mielipiteiden taustalla olisi hyvä olla jotain objektiivisiin tilastoihin tai tutkimuksiin perustuvia argumentteja, karahti nopeasti karille vastapuolen takerruttua objektiivisuuden käsitteeseen. Väite oli yksinkertaisuudessaan seuraava: kaikki on viimekädessä subjektiivista, eikä siten objektiivisia faktoja ole olemassa. Tästä voitiin siis vetää loogisesti johtopäätös, jonka mukaan mielipiteet eivät vaadi tuekseen tutkimuksia tai tilastoja. Nehän ovat viimekädessä kuitenkin aina tutkijan tulkintoja tapahtumista. Objektiivisia faktoja ei ole.

Tällainen johtopäätös ei ole pelkästään äärimmäisen yksinkertaistettu, vaan samalla se myös tappaa dialogin ja oikeuttaa käytännössä minkälaiseen päättelyketjuun tahansa. Äärimmäisyyksiin vietynä päättelyketju johtaa lopulta solipsismiin, jonka mukaan kaikki olemassaolo kumpuaa ihmisestä itsestään. Solipsistin suosikkilausahdus onkin: jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, lähteekö siitä silloin ääni? Kyseessä on malliesimerkki tapahtumasta, jossa ei ole ketään empiirisiin havaintoihin kykenevää todistajaa. Sitä ei siis voi mitenkään aukottomasti perustella totuudeksi, joskin sen olettaminen epätodeksi tuntuu aivan yhtä äärimmäiseltä. Loppujen lopuksi sillä, voiko sitä edes todistaa, ei pitäisi olla mitään merkitystä. Jo pelkkä ajatus siitä, että koko maailma on vain oman ajatteluni tuotosta, on kaikessa yksinäisessä egoistisuudessaan äärimmäisen lohduton. Siitä voisi vetää johtopäätöksen, jonka mukaan millään mitä teen tai sanon, ei ole kenenkään muun kannalta mitään merkitystä. Ketään muuta kun ei ole oikeasti edes olemassa. Jos asiaa ei kuitenkaan voi ikinä todistaa, mitä hyötyä siihen uskomisesta sitten oikein olisi? On paljon lohdullisempaa ajatella, että maailma on olemassa ja asiat tapahtuivat ennen minua, minun vaikutuspiirini ulkopuolella, ja pitkään senkin jälkeen kun minua ei enää ole. Tähän nojaa myös kaikki olemassaoleva tiede.

Tämä teksti uhkaa nyt mennä ontologiseksi monologiksi universaalien ongelmasta ja partikulaarien ja yksilöiden suhteista aika-avaruudessa, joten vedetään tässä kohti reilusti jarrua. Syy miksi aloitin kirjoittamaan somekeskustelustani, oli ensisijaisesti kuitenkin yhteiskunnallinen. Aloitettuani kirjoittamaan blogiani, olen myös alkanut seurailemaan mediaa, erityisesti sitä sosiaalista, entistä aktiivisemmin. Siinähän sitä näkee, mitkä asiat aiheuttavat milloinkin keskustelua ja samalla herää ajatuksia erilaisten blogitekstien pohjaksi. Olen aina tykännyt seurata uutisia ja lukea artikkeleita, mutta ensimmäistä kertaa olen alkanut osallistumaan aktiivisemmin myös sosiaalisessa mediassa käytävään keskusteluun. Ja voin sanoa, että se on avannut eteeni kokonaan uuden, erilaisen maailman.

Jos analysoin omaa arkipäiväistä elämääni, niin se olisi monella tavalla aika yksinkertaista ja rutiineihin sitoutunutta. Päivät menee töissä, illat musiikkia soitellen, kirjoja lukien ja mediaa selaten. Pääasiassa viikonloppuisin tulee nähtyä ystäviä ja perhettä. Omassa pienessä kotikaupungissani, lähiössäni, lähikaupassani tai varsinkaan yksiössäni ei juurikaan kohtaa kaikkia niitä asioita, mistä sosiaalisessa mediassa puhutaan. En muista eläissäni nähneeni natsimarssia, terroristi-iskua, henkirikosta tai vasemmistoanarkisteja polttamassa Suomen lippuja. Maahanmuuttajatkaan eivät ole juurikaan poikenneet kantaväestöstä, ainakaan julkisen tapakulttuurin osalta. Yksittäiset tappelutkin nakkikioskin jonossa ovat olleet lähinnä sellaista ohutta tönimistä, joka on yleensä ratkennut muiden tultua väliin. Itse en ole ikinä edes tappeluun joutunut - onneksi. Tulisi varmaan aika nopeasti turpaan kun tällainen luihu kerta on. Mitä tässä nyt koitan selittää on se, että oma pieni kuplani tuntuu melkoiselta pumpulilta siihen verrattuna, minkälaisesta Suomesta ja maailmasta erityisesti sosiaalisessa mediassa puhutaan.

En kuitenkaan halua omassa ajattelussani turvautua siihen, että maailma olisi pelkästään sellainen millaisena se minulle näyttäytyy. Uskon, että journalistin etiikkaan ja juridiikkaan nojaavat mediat pyrkivät kertomaan uutisia mahdollisimman todenmukaisesti ja erilaiset näkökulmat huomioonottaen. Täysin objektiivista ja kaikenkattavaa uutista, tutkimusta tai tieteellistä artikkelia ei tietenkään ole olemassa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat täysin tuulesta temmattuja. Propagandamediat ja pseudotieteet ovat tietysti asia erikseen. Jopa jokainen sosiaaliseen mediaan kirjoitettu sana on yhtälailla osa todellisuutta, kuin ideat itsessään ideaoppiin nojaten. Se taas ei puolestaan tarkoita sitä, että jokaisella sanalla ja ajatuksella olisi yhtä paljon painoarvoa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon parjattu sananvapauden paradoksi, jonka mukaan sananvapauden toteutuminen vaatii tiettyjä rajoituksia, ei ole paradoksi lainkaan. Se on ihan yksinkertaista logiikkaa, jonka mukaan sananvapaudella ei voi rajoittaa toisen henkilön sananvapautta. Tätä rajoittamisen parjaamista käyttävät uhriutumistarkoituksessa erityisesti ne, jotka pyrkivät omalla sananvapaudellaan polkemaan toisten oikeuksia. Se on kuitenkin ihan yhtä yksinkertaista kuin se, ettei suvaitsevaisen tarvitse suvaita suvaitsemattomuutta ollakseen suvaitsevainen.

Ymmärrän kuitenkin myös sen, että omat ajattelumallit alkavat kasata ympärilleen niitä tukevia lähteitä. Sosiaalinen media on tästä erinomainen esimerkki, sillä ihmisillä on yleensä tapana seurata itseään kiinnostavia henkilöitä ja medioita. Pian ihminen on ympäröinyt itsensä kuplaan, jossa vain tietyntyyppiset uutiset, blogikirjoitukset, aatteet ja kannanotot alkavat näkyä uutissyötteessä. Tähän on helppo turtua ja alkaa ajattelemaan, että maailma on oikeasti sellainen, minkälaisena sitä on alusta asti pitänyt. Esimerkiksi itse olen ympäröinyt itseni melko punavihreään kuplaan, joten se näkyy varmasti myös kaikissa kirjoituksissani. Siksi haluankin ennenkaikkea toitottaa, niin muille kuin itsellenikin, lähdekriittisyyden tärkeyttä ja kykyä havaita omaa ymmärrystä hämärtäviä kuplia. Tästä syystä tämä kirjoitus onkin puhtaasti mielipidekirjoitus, enkä ole linkannut siihen lainkaan lähteitä. Kuplat kun alkavat pikkuhiljaa radikalisoimaan kohti ääriajattelua, jossa toista osapuolta ei enää edes haluta ymmärtää. Siinä vaiheessa kun dialogi muuttuu mahdottomaksi, muuttuu asia myös kaikkien osapuolien kannalta vaaralliseksi.

"No man is an island, this I know."
Ben Howard - Black Flies (Every Kingdom 2011)

Suosikit #6: Albert Camus - Sivullinen

Algeriassa syntyneen ranskalaiskirjailija Albert Camus'n vuonna 1942 julkaistu Sivullinen oli yksi aikakautensa merkittävimpiä kirjallisia teoksia. Sivullinen on yksi Camus'n eksistentialismia käsittelevistä luomuksista, yhdessä teosten Rutto ja Sisyfoksen myytti kanssa. Siinä missä Rutto käsittelee eksistentialismia enemmän yhteiskunnallisesta näkökulmasta, ja Sisyfoksen myytti yksilön asemaa antiikin mytologioiden kautta ilmaistuna, keskittyy Sivullinen kertomaan tarinan ihmisestä nykypäivänä. Nykypäivä on tässä tapauksessa tietysti aika ennen toista maailmansotaa.

Kiinnostuin eksistentialismista, eli filosofisesta aatesuuntauksesta, joka korostaa ihmisen henkilökohtaisten kokemusten merkitystä ajattelussamme, aikanaan lukiolaisena. Siinä missä esimerkiksi Kantin transsendentaalinen metafysiikka, Platonin ideaoppi tai Berkeleyn subjektiivinen idealismi tuntuivat hankaloilta ja todellisuudesta irtaantuneilta käsitteiden pyörittelyltä, oli eksistentialismi alusta asti paljon helpommin lähestyttävissä. Eksistentialismin perimmäisenä ajatuksena kun on se, että ihmisyyttä ei ole mitenkään ennalta määritelty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse. Se ei toisaalta kuitenkaan pyri irtautumaan deterministisistä lainalaisuuksista, sillä samalla kun ihminen saa valita olemisen tapansa, on jokainen myös pakotettu se tekemään. Valitsematta jättäminenkin katsotaan valinnaksi.

Aloitin tutustumiseni eksistentialismiin luonnollisesti lukemalla sen suurimman oppi-isän, eli Jean-Paul Sartren esseitä. Sartren kirjoitukset tuntuivat heti alusta asti kotoisilta: hän kirjoitti selkeästi, ymmärrettävästi ja lainasi paljon muun muassa Kierkegaardia, Heideggeria, Husserlia ja Nietzscheä. Kaikki kirjailijoita, joiden ajatuksiin olin törmännyt jo aikaisemmin monissa eri yhteyksissä. Sartre oli myös vasemmistoon kallellaan oleva ateisti, joka kuitenkin vastusti kommunismia ja kirjoitti sen ongelmista armottomasti. Samaistuttavaa kosketuspintaa oli siis riittävästi. Sartren esseissä oli kuitenkin se ongelma, että ne olivat yleensä varsin asiapitoisia ja keskittyivät enemmänkin pohtimaan eksistentialismin lähtökohtia (eksistenssi ennen essentiaa), sen sijaan että olisivat tuoneet niitä osaksi ihmisyyttä ja elämää. Niinpä siirryin Sartresta seuraavaksi Albert Camus'n tuotantoon, joka sitten sytytti kerralla päässäni sen lampun, mistä eksistentialismissa oikeasti olikaan kyse.

Albert Camus'n Sivullinen kertoo nuoresta algerianranskalaisesta miehestä nimeltä Meursault. Eksistentialismin ilmentämiseksi tarina kumpuaa suoraan Meursaultin tajunnasta, eikä tarinassa ole mitään kaikkitietävää kertojaa. Meursault on siitä erikoinen päähenkilö, että tämän asenteena on täydellinen välinpitämättömyys kaikkea maailmassa tapahtuvaa kohtaan. Kun tarinaa kerrotaan tällaisen päähenkilön näkökulmasta, tuntuu koko maailma harmaalta, mitäänsanomattomalta ja tapahtumat merkityksettömiltä. Onkin siis suorastaan uskomatonta, miten Camus on onnistunut kirjoittamaan niin loistavan kirjan lähtökohdasta, jossa oikeastaan jokaisesta tapahtumasta on pyritty tekemään mahdollisimman lattea ja merkityksetön.

Tässä vaiheessa onkin sanottava, ettei kirja ole erityisen helppo luettavaksi. Sen ensimmäinen puolisko, jossa Meursaultin ajatusmaailmaa ja tavallista elämää esitellään, on paikoitellen puuduttavan tylsä. On kuitenkin myös huomioitava, että tämä on täydellisen tarkoituksenmukaista itse tarinan ja kirjoittajan pyrkimyksen kanssa. Siinä missä lukijalle päähenkilö näyttäytyy tunteettomana, yhteiskunnan ulkopuolelle lipuvana yksilönä, on Camus itse kommentoinut päähenkilöä mieheksi, jossa asuu syvä intohimo totuutta kohtaan. Hän ei siis suostu olemaan mitään mitä ei ole, esittämään tunteita joita ei tunne, tai sanomaan sanoja joihin ei usko. Ei edes vaikka oma henkensä olisi uhattuna.

Sen enempää itse tarinaa paljastamatta, voin sanoa Meursaultin joutuvat tilanteeseen, jossa hän joutuu miettimään koko maailmankatsomuksensa uudelleen. Hän alkaa rakentamaan merkitystä elämälleen pienistä palasista tilanteessa, jossa elämä uhkaa valua käsistä kuin hiekka tiimalasista. Camus'n tapa kuvata äärimmäisen minimalistisista lähtökohdista valtavaa elämänhalua ja suurta ymmärrystä kaikkia pieniä asioita kohtaan, jotka tuntuvat aluksi mitättömiltä, on sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa luettavaa. Jos Sivullisen ensimmäinen puolisko on vaikealukuisen tylsä, on kirjan toinen puolisko puolestaan aivan uskomattoman upeasti kirjoitettu. Alun, keskivaiheen ja lopun välinen kontrasti on valtava, joka tekee kokonaisuudesta vain entistäkin paremman. Loppu ei toimisi yhtään samalla tavalla, jos alku ei olisi saanut lukijaa turrutettua päähenkilön kokemaan mielentilaan.

Suosittelen eksistentialismiin tutustumista jokaiselle. Sartren eksistentialismikin on humanismia -essee on erinomainen aloitus, jota Camus'n Sivullinen jatkaa saumattomasti. Sivullinen on yksi niitä kirjoja, jotka jokaisen pitäisi mielestäni ainakin jossain vaiheessa elämäänsä lukea. Ei Camusta ole suotta palkittu Nobelin palkinnolla, tai Sivullista valittu Le Monde -lehden sadan 1900-luvun tärkeimmän kirjan listalle.

"I have become comfortably numb."
Pink Floyd - Comfortably Numb (The Wall 1979)

Oppimisen lyhyt oppimäärä

Reflejos rojos - Arturo Espinosa (CC BY 2.0)

Jos voisit oppia minkä tahansa taidon, mitä haluaisit osata? Meillä kaikilla on varmasti sellaisia juttuja, joita tulee monesti mielessä pyöriteltyä: olisipa sitä kiva osata. Olipa kyseessä sitten vaikkapa jonkun instrumentin soittaminen, vieraan kielen puhuminen, kirjoittaminen, laulaminen, piirtäminen tai jonkun urheilulajin harrastaminen. Sitten kun asiaa on tarpeeksi pohdittu, yleensä tullaan tulokseen, että ei ole yksinkertaisesti aikaa harjoitella. Saatetaan kuvitella, että asia on niin vaikea, ettei sitä opi kuitenkaan. Miksi turhaan haaskata aikaa edes yrittämällä? Tämän kirjoitukseni tarkoituksena on pyrkiä omien kokemusteni pohjalta perustelemaan, että ihminen voi oppia melkein mitä tahansa, jos oikeasti vain haluaa.

En ole itse mikään pedagogi tai koskaan varsinaisesti opiskellut mitään opettamiseen liittyvää. Kirjoitan tässä tekstissäni omista kokemuksistani henkilönä, jolla on jatkuvasti jonkinlainen palava halu oppia uusia asioita. Jos olisin koira, olisin varmaankin bordercollie. Sen verran mitä olen koiraroduista kuullut aiheesta itseäni paljon enemmän ymmärtäviltä, ja toisinaan aikani kuluksi lueskellut, niin bordercollie vaatii omistajaltaan erittäin hyviä koulutustaitoja ja aktiivisuutta. Ne kun ovat sellaisia otuksia, jotka oppivat nopeasti, kaipaavat haasteita ja haluavat oppia aina vain uusia temppuja. Niin minäkin haluan.

Muistan kuinka pikkupoikana istuin joskus äitini kanssa urkujen edessä, tämän soittaessa Meksikon pikajunaa. Pikajuna Meksikon, halki kiitää yö jo on... Muistan kuinka jo tuolloin halusin osata soittaa sen itse uruilla ja äitini yrittikin sitä muutaman kerran minulle epätoivoisesti opettaa. Ongelma oli vain siinä, että siihen aikaan kärsivällisyyteni ei oikein riittänyt opettelemaan haastavalta tuntuvia asioita alusta asti. Se ei kuitenkaan koskenut kaikkia asioita. Olin myöskin innokas jalkapallon pelaaja ja kävinkin seurajoukkueen harjoitusten lisäksi usein potkimassa palloa ihan vain itsekseni. Muistan kun serkkuni pystyi pomputtelemaan palloa jalallaan niin pitkään, ettei kumpikaan meistä enää pysynyt laskuissa, ja ajatelleeni, että tuon minäkin haluan osata. Niinpä melkein jokaisena päivänä otin pallon ja menin kotini lähellä olevalle hiekkakentälle pomputtelemaan. Aluksi se tuntui hankalalta, enkä saanut pomputeltua palloa edes viittä kertaa. Olin kuitenkin päättänyt, että opin sen, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Niinpä jatkoin pomputtelua, kunnes eräänä päivänä sain pomputeltua palloa yli kymmenen kertaa. Viikon päästä niitä meni jo viisikymmentä. Jatkoin jalkapallon harrastamista ja jossain vaiheessa pomputtelusta tuli niin autonomista toimintaa, että pystyin pomputtelemaan käytännössä niin kauan kuin jaksoin sitä vain tehdä. Muistan miettineeni: miten tämä saattoikin joskus tuntua niin hankalalta?

Vaikka minulla olikin seurajoukkueessa valmentaja, ei kukaan varsinaisesti opettanut minua pomputtelemaan palloa. Harjoituksissa syöteltiin, koitettiin laukoa maaleja, puskettiin ja tehtiin kuntopiirejä. Pomputtelu oli sellaista, mitä tehtiin omalla ajalla tai ennen harjoituksia lämmitellessä. Muistan tuon kuitenkin ensimmäisenä sellaisena selkeänä muistona jostakin taidosta, jonka päätin opetella ihan omin päin ja lopulta myös opin. Niinpä kun olin samaan aikaan myös innokas skeittauksen harrastaja, tulin tulokseen, että jos kerta voin oppia pomputtelemaan palloa, voin ihan yhtä hyvin opetella itsekseni myös erilaisia temppuja rullalaudalla. Ensiksi jo laudalla pysyminen tuntui hankalalta ja muistan katselleeni muita skeittaavia poikia ihmeissäni, miten he pystyivät hyppäämään ilmaan niin, että lauta seurasi mukana. Jotkut jopa osasivat pyöräyttää laudan ympäri ilmassa ja laskeutua sen päälle aina oikein päin. Niinpä minäkin sitten aloin harjoittelemaan ollieta, ja kävin vähintään kerran päivässä vain pomppimassa lautani kanssa. Kohta sain laudan nousemaan ilmaan viisi senttiä, sitten kymmenen. Sen jälkeen kokeilin hypätä katukiveyksen yli. Kohta laitoin jo toisen laudan esteeksi ja hyppäsin sen yli. Ajattelin taas, eihän tämä nyt olekaan niin hankalaa. Sitten päätin kokeilla pyöräyttää lautaa hypätessäni. Ensimmäinen kerta kun kickflip tuli päälle, muistan vain tuulettaneeni ja huutaneeni.

Nykyisin en enää käy skeittaamassa, enkä juurikaan pomputtele palloa. Taidot ovat tähän mennessä jo ruostuneet sen verran, ettei noista aikaisemmin opituista taidoista ole enää tänä päivänä ihan hirveästi iloa. Ne kuitenkin opettivat minulle sen, että voin oppia asioita, jos vain oikeasti haluan. Niinpä kun 14-vuotiaana sain lahjaksi ensimmäisen sähkökitarani, olin päättänyt myös oppia soittamaan sitä. Se oli tietysti aluksi juuri niin hankalaa, kuin ollien tekeminen oli rullalaudalla. Koko kitaran otelauta näytti ihan mitäänsanomattomalta, eikä minulla ollut hajuakaan mistä aloittaa. Aloin kuitenkin lueskella ohjeita netistä, katsella YouTube-videoita ja selailla tabulatuureja. Pikkuhiljaa aloin oppimaan ensimmäisiä sointuja, lyhyitä melodioita ja kohta jopa soittamaan kappaleita, jotka kuulostivat jo vähän samalle kuin alkuperäinen. Jokaikinen uusi opittu riffi, licki tai sointu oli kuin bensaa olisi laittanut liekkeihin. Sitä halusi aina vaan oppia enemmän, uusia ja entistä haastavampia kappaleita.

Sen jälkeen kun säestäminen alkoi onnistua, päätin myös ryhtyä laulamaan siinä sivussa. Siitähän ei tietenkään aluksi tullut yhtikäs mitään, kun käsien koordinoiminen samalla kun koittaa lukea sanoja ja laulaa niitä oikeassa nuotissa, oli aivan liikaa meikäläisen aivokapasiteetille. Mitä enemmän sitä kuitenkin yritti, sitä vähemmän siinä meni sekaisin. Jostain syystä kädet vain alkoivat toimia enemmän autonomisesti ja pystyin keskittymään pelkästään laulamiseen. En ole vieläkään mikään kitaravirtuoosi, saatika kovinkaan kummoinen laulaja, mutta kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen voin vain napata kitaran, valita kappaleen ja säestää sen ainakin sointuina ja laulaa, vaikka en olisi sitä ikinä aikaisemmin edes kokeillut. Se on juuri sitä, kun opitut asiat alkavat pikkuhiljaa muuttumaan automaattisiksi ja pystyt improvisoimaan tarpeellisen suoraan lennosta.

Sittemmin olen kitaran lisäksi opetellut soittamaan ainakin kelvollisella tasolla myös bassoa, hiukan rumpuja, huuliharppua ja pianoa. Koitan opiskella ainakin suhteellisen säännöllisesti myös piirtämistä, graafista suunnittelua ja kirjoittamista. Kirjoittamisen treenaamiseen tämä blogi onkin varsin mainio keksintö. Joululahjaksi itselleni olen suunnitellut kunnollisen kameran ostamista, sillä valokuvaaminen kiinnostaisi minua kovasti. Ja tiedän, että jos harjoittelen kuvaamista tarpeeksi, tulen siinä lopulta ainakin varsin hyväksi. Se kuitenkin riittäisi minulle. Joku haluaa olla omassa asiassaan loistava tai jopa maailman huipulla, minä puolestani haluan osata mahdollisimman monia taitoja itseäni tyydyttävällä tavalla.

Olkoon tämä kirjoitukseni siis rohkaisuna kaikille niille, jotka miettivät, että jonkun taidon osaaminen olisi metkaa. Oppiminen on sinusta itsestäsi kiinni. Ensimmäinen ja tärkein päätös on, että päättää oppia. Oppiminen kun ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii määrätietoista työtä ja toisinaan tuskastuttavalta tuntuvaakin harjoittelua. Välillä tuntuu, ettei kehitystä tapahdu ollenkaan. Siinä vaiheessa kun pitää pienen tauon ja kokeilee parin päivän päästä uudestaan, huomaa miten paljon siinä onkaan kehittynyt. Vaikka itseoppimani taidot ovat pääasiassa taiteellisia, uskon että samat säännöt pätevät minkä tahansa taidon oppimisessa. Jos siis haluat oppia jotakin, tee itsellesi palvelus ja päätä oppia. Harva asia tuntuu yhtä palkitsevalta kuin se, että päättää oppia jotakin, ja huomaa jonakin päivänä sitä aika hyvin osaavansa. Nyt kun uusivuosikin kolkuttelee ovella, mitäpä sanoisit sellaisesta uudenvuodenlupauksesta, että otat asioiksesi opetella jonkun uuden taidon, jonka olet aina halunnut osata?

"Why don't you be the artist, and make me out of clay?"
Ellie Goulding - The Writer (Lights 2010)

Joko olisi syytä huolestua?

The Sleep of Reason - August Brill (CC BY 2.0)

Itsenäisyyspäivän juhlintaan mahtui muutakin kuin linnanjuhlat, puolustusvoimien paraatit, sankarivainajien kunnioittamiset ja jumalanpalvelukset kirkoissa. Se toi ensimmäistä kertaa oikeasti esille sen, miten paljon kannatusta kansallissosialismilla uhkaa olla maassamme. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut minulle, että kymmenen vuoden päästä uusnatsit marssivat avoimesti kulkueessa kaduilla, olisin nauranut päin naamaa. Olinhan juuri silloin opiskellut juurta jaksain toisen maailmansodan tapahtumat, syyt ja jälkiseuraukset. Natsi oli jo sanana sellainen, että jopa kaikista radikaaleimmat oikeistolaiset varoivat sen käyttämistä. Miten kukaan muka kehtaisi 2010-luvulla avoimesti kannattaa yhtäaikaa rotuoppia, juutalais- ja muukalaisvastaisuutta, sekä homoseksuaalisuuden ja demokratian vastustamista? Seuraavaksi kadulla varmaan marssiikin Ku Klux Klan haamuviitoissaan.

Poliisin mukaan äärioikeistolaiseksi miellettävä 612-soihtukulkue keräsi itsenäisyyspäivän marssille noin 2800 osallistujaa. Tämän lisäksi avoimesti kansallissosialistiselle Kohti vapautta! -marssille osallistui noin 300 uusnatsia. Kun aikaisempina vuosina uusnatsien kulkueissa on nähty korkeintaan kymmeniä ja parhaimmillaankin vähän yli sata ihmistä, oli aatetta avoimesti julistamassa jo useampi sata. Tämän lisäksi aatteelle ainakin myönteistä valoa esittäviä marssi tuhansia. Mitä helvettiä?

Kun Suojelupoliisin turvallisuuvastaava Kari Harju vuonna 2011 kommentoi, ettei Suojelupoliisi ole toistaiseksi huolissaan Suomen vastarintaliikkeestä, esittäisin 6 vuotta myöhemmin kysymyksen: Joko alkaisi olla aika? Ymmärrän, että tuohon aikaan kansallissosialistista aatetta ajavat järjestöt olivat erittäin pienessä marginaalissa. Niillä oli kannattajia korkeintaan kymmeniä ja touhu vaikutti ulospäin lähinnä puuhastelulta. Ja jos joku tässä vaiheessa ajattelee, että muutama tuhatta äärioikeistolaista ei ole vielä kovin paljon, niin kyllä se on. Jos mietitään kansallissosialistien menestyksekkäintä valtaannousua Adolf Hitlerin johdolla Saksassa, ei puolue silloinkaan ollut järin suuri. Pieni vähemmistö vallankahvaan päästyään alkoi järjestelmällisesti hävittämään kaikkea vastarintaa ja pakotti pelon ilmapiiriä lietsomalla vastustajiaan hiljaiseksi. Jos mietitään vaikka tilannetta Itä-Saksassa DDR:n aikaan, tuskin sielläkään ihan kauhean moni kannatti vallitsevaa politiikkaa. Pelko siitä, että itse joutuu Stasin hampaisiin oli kuitenkin niin suuri, että sitä heitettiin pahimmillaan jopa perheenjäsenet rekan alle, jos sillä pystyi pelastamaan oman nahkansa.

Suurin ongelma uusnatsien toiminnassa on siinä, ettei siinä ole mitään oikeaa logiikkaa. Marssitaan näennäisesti itsenäisyyden puolesta porukalla, jota johdetaan Ruotsista. Mukaan kelpaavat kaikkien maiden äärioikeistolaiset, sillä eihän Vastarintaliikettä edes kiinnosta mikään Suomen itsenäisyys. Verkkosivuillaan se mainitsee tavoitteekseen vahvan pohjoisen valtiorakenteen, johon tulee kuulua ainakin Suomi, Ruotsi, Norja ja mielellään muutkin pohjoismaat. Tarkoituksena on rakentaa Pohjoisen valtakunta. Eli samalla kun taistellaan kaikenlaista monikulttuurisuutta, liittovaltiomallia ja Eurooppalaista talousyhteisöä vastaan "suomalaisuuden nimissä", kannatetaan selvästi suomalaisia vahvemmin tällaisen liittomallin rakentamista. Jos asia ei olisi vakava, olisi se lähinnä huvittavaa, miten paljon kansainväliset rajat ylittävää yhteistyötä uusnatsit tekevät isänmaallisuuden nimissä monikulttuurisuutta vastustaessaan. Uusnatseille tämä ei tietenkään ole ongelma, kunhan apu tulee valkoisilta Pohjolan heteromiehiltä. Onhan vastarintaliikkeen manifestin tärkeimpänä kohtana mainittu alkuperäisen verenperimän vaaliminen. Lienee tässä vaiheessa edes turha selittää, mistä tämä alkuperäinen verenperimä oikein tulee. Vastaus ei nimittäin miellyttäisi ainakaan näitä uusnatseja. No hitto vieköön, sanotaan kuitenkin: Aasiasta.

Minä uskon, että jokainen syntyvä ihminen on kuin tyhjä taulu. Jokainen läheinen alkaa taiteilla viivoja ja sävyjä tälle tyhjälle kankaalle, kunnes siihen alkaa muodostua kokonaisia kuvioita. En jaksa hetkeäkään uskoa, että esimerkiksi rotuoppiin uskominen tai juutalaisten vastustaminen olisi millään tavalla synnynnäistä. Se johtuu siitä, että jossain vaiheessa näihin tyhjiin tauluihin on joku päättänyt piirtää sellaisia kuvioita. Uskon kuitenkin myös, että jokaiselle ihmiselle on vähän vanhemmaksi kasvettuaan annettu myös kynä ja pyyhekumi, jolla piirtää uusia kuvioita omaan tauluunsa tai pyyhkiä osa vanhoista pois. Jos niitä on kuitenkin jo pienestä asti vahvistettu, voi niiden kumittaminen olla äärimmäisen työlästä.

Suurin ongelma uusnatsien kanssa dialogia yrittäessä on se, että heillä on niin vahva näkemys omasta maailmankuvastaan, ettei heidän kanssaan voi väitellä edes faktoihin perustuen. Kaikki lakien puitteissa toimivat uutistoimistot ovat valehtelijoita ja kaikki omaa maailmankuvaa vastustavat näkemykset valheita. Siksi on mukavampaa lukea asioita MV-lehdestä, jotka vahvistavat entisestään sitä olemassaolevaa käsitystä maailmasta. Lehdestä, jolla ei ole missään uutispiireissä minkäänlaista arvostusta, eikä sen juttujen taustalla tarvitse olla lainkaan tutkivaa journalismia. Edes kirjoittajilla ei tarvitse olla minkäänlaista alan tutkintoa, kunhan mielipiteet sopivat teemaan. Siinä vaiheessa kun käsitys on tarpeeksi vahva, ei tarvitse enää kyseenalaistaa mitään. Totuuden tietää jo ajattelemattakin. Tällainen ajattelumalli on itselleni aivan käsittämätön. Rakastan asioiden tutkimista, selvittämistä ja syvällistä keskustelua. Joskus se menee väittelyksi, mutta yleensä ne vain asettavat omat näkemykset sopivaan puntariin. Toisinaan tulee huomattua, ettei asioita olekaan ajatellut ihan niin loppuun asti kuin on luullut.

Päättäjät hei, olisiko aika ottaa asia kriittisen tarkastelun kohteeksi? Samalla kun pohditaan maahanmuuttoa ja siitä aiheutuvia ongelmia, ummistetaan silmät sille, että keskuudessamme kasvaa ongelma ihan omasta takaa. Vastarintaliikkeen kieltäminen lailla oli hyvä alku, mutta se ei selvästikään estänyt itse aatteen levittämistä propagandalippuineen päivineen. Kansallissosialismi on äärimmäisen vaarallinen, vihapuheeseen ja väkivaltaan pohjautuva aate, joka on uhka koko yhteiskunnallemme ja kaikelle mitä olemme saaneet sadassa vuodessa aikaiseksi. Syrjivän, rasistisen ja avoimesti väkivaltaisen aatteen levittämistä ei voi lakaista sananvapauden alle. Sen suhteen pitäisi olla nollatoleranssi, kuten sentäs toisen maailmansodan jälkeen tajuttiin. Täytyykö täälläkin ryhtyä sulkemaan ihmisiä keskitysleireille, ennen kuin asia otetaan vakavasti?

"Että mitähän vittua, mulla alkaa huumori loppua."
Sanni - Että mitähän vittua (Sanni 2016)

Eläköön satavuotias!

Finland - CGP Grey (CC BY 2.0)

Tämä viisiosainen kirjoitukseni käsittelee Suomi 100 -hengessä Suomen historiaa ja kansakuntamme suurimpia saavutuksia. Ensimmäinen kappale on hieman humoristisempi, kaksi seuraavaa aihealueen kunnioituksesta vakavampia, neljäs käsittelee enimmäkseen kulttuuria ja poliittista kehitystä, ja viimeinen on lähinnä omaa pohdintaani Suomen mahdollisesta tulevaisuudesta. Kirjoitus on aika pitkä, joten sitä ei ole välttämättä tarkoituskaan lukea kokonaan kerralla. Aloittakaamme.

~ 1: Kivikaudesta Kalevalaan ~

Ensimmäiset hullut taivalsivat tänne Pohjolan perukoille jääkauden jälkeen, noin 9000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Vaikea kuvitella mikäköhän riivaus ajoi esi-isiämme kyhäämään töllejä tähän hyiseen erämaahan. Siitä huolimatta niin vain tehtiin ja kahjoista kahjoimmat asuivat niinkin kaukana pohjoisessa kuin nykyisen Rovaniemen kupeessa. Tuolta ajalta ei ole kauheasti tietoa nykypäivään säilynyt, mutta todennäköisesti jo silloin uitiin avannossa, painittiin karhujen kanssa, syötiin oravia ja niin perkeleesti puolukoita.

Tuohon aikaan kehitys oli sanalla sanoen hemmetin hidasta ja menikin melkein 8000 vuotta ennen kuin joku päätti pronssikaudella kyhätä ensimmäisen saunan. Mikäköhän älynväläys tuohonkin ratkaisuun ihmisen ajoi? Kaivettiin maahan kuoppa, kerättiin keskelle kiviä, peitettiin ne taljoilla ja pistettiin alle tuli palamaan. Ja sitten mentiin sinne savuun istumaan. Jos miettii miksi paikallinen kehitys on ollut niin hidasta, ei tarvitse kuin funtsia tuota kuviota. Siinä sitä porukka harveni kun hulluimmat sammuivat kiukaalle ja lopuiltakin surkastui aivosolut siinä savussa.

Jumalattomista olosuhteista ja omituisista perinteistä huolimatta täällä eli kansa, johon oli jo äidinmaidosta iskostettu sisu ja perkeleenmoinen itsepäisyys. Periksi ei siis annettu, joskin meni vielä ainakin tuhat vuotta, ennen kuin sivistyksen ensiaskeleet ylsivät Pohjolaankin. Ajanlaskumme alkua kutsutaan Suomen historiassa vanhemmaksi roomalaiseksi rautakaudeksi, koska Tonavalle asti työntynyt Rooman valtakunta kuljetti teknologista ja aatteellista kehitystä jopa Suomeen asti. Ohraa voitiin nyt niittää rautaisilla sirpeillä, eikä kaikki vapaa-aika enää mennyt oravien perässä nälissään juostessa.

Kun nykypäivän suomalainen miettii kansakuntamme historiaa, niin yleensä ensimmäisenä mieleen nousee varhaisella keskiajalla kukoistanut viikinkien kulttuuri. Jossain välissä oli joku hoksannut, että sen sijaan, että käännettäisiin päivät pitkät nauriita pellosta, olisi helpompaa vain kääntää toisten nauriit. Kaikkien nykypäivän Odinin viikinkien harmitukseksi on kuitenkin todettava, että suomalainen viikinkikulttuuri oli löydettyjen ryöstösaaliiden vähäisyydestä päätellen länsinaapureihimme verrattuna varsin vähäistä. Kyllä täälläkin tosin rähinöitä arvostettiin, josta kertoo ainakin se, että viikinkiaikaisista suomalaisista haudoista on löytynyt enemmän aseita, kuin muualta Skandinaviasta keskimäärin. Ja Odinista puheenollen Suomessa palvottiin Ukkoa, Tapiota, Perkelettä, Seppoa ja Ilmarista. En sitten tiedä miten hyvin esimerkiksi Ukon Sotilaat sointuisi suussa, mutta olisi se ainakin nimenä historiallemme uskollisempi.

Suomi alkoi lopultakin kiinnostaa muutakin maailmaa noin 850 vuotta sitten, kun ensimmäiset katolisen kirkon ristiretkeläiset löysivät tiensä eteläiseen Suomeen. Seurasi yli 100 vuotta käännytystyötä, rähinöitä ja sotimista, ennen kuin Suomen eteläinen puolisko saatiin kyykättyä osaksi muodostuvaa Ruotsin kuningaskuntaa. Koska kukaan nykyinen suomalainen ei ilolla mieti ajatusta ruotsalaisten talutusnuorasta, niin hypätään tarinassa suoraan 1500-luvulle, jolloin suomalainen kulttuuri, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, alkoi ottaa ensiaskeleitaan. Yksi suurimpia kiitoksia tästä kuuluu Mikael Agricolalle, joka loi pohjan suomenkielen kirjalliselle muodolle. Ilman Agricolaa pitäisi tämäkin teksti tuutata varmaankin ruotsiksi, venäjäksi tai hitto vieköön savoksi. Riippuen siitä, kuka olisi ensimmäisenä päättänyt omia kielelliset oikeudet.

Noin kolme sataa vuotta - ja varmaankin tuhat sotaa ja yksi vallanvaihdos Venäjän alaisuuteen - myöhemmin Elias Lönnrot päätti aikansa kuluksi kyhätä eepoksen nimeltä Kalevala. Lopultakin saatiin kansakuntamme muinaiset uskomukset ja mytologia yksiin kansiin ja luotiin siinä sivussa pohjat yli sata vuotta myöhemmin syntyneen Peter Jacksonin tulevalle elokuvantekijän uralle. Ilman Kalevalaa kun esimerkiksi Tolkienin Taru Sormusten Herrasta olisi voinut olla ihan eri kirja, eikä siten Jacksonilläkään olisi välttämättä ollut yhtä hienoa eeposta filmatisoitavaksi. Tai jos mietitään vaikka historiamme hienointa taidemaalaria Akseli Gallen-Kallelaa, niin tiedä sitten mitä hän olisi päätynyt ilman Kalevalaa inspiraation lähteenä maalaamaan. Jonkin verran Gallen-Kallelan tuotantoa ihmetelleenä, veikkaisin sen kuitenkin olleen jotakin aika uskomattoman hienoa.

~ 2: Itsenäistyminen ja sisällissota ~

Jo 1800-luvun loppupuolella alkanut välien kiristyminen Euroopassa johti lopulta historiamme ehkä raaimpaan sotaan vuonna 1914, kun Itävallan kruununprinssi Frans Ferdinand murhattiin Sarajevossa. Tämä aloitti ketjureaktion, jonka seurauksen Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle saman vuoden heinäkuussa. Vaikutusvaltansa lisäämiseksi Balkanilla Venäjä asettui sodassa Serbian puolelle, kun taas Saksa antoi tukensa Itävalta-Unkarille. Kahden rintaman sotaa pelätessään Saksa asetti tavoitteeksensa kukistaa läntisen arkkivihollisensa Ranskan kuudessa viikossa. Kun Saksa aloitti Schlieffen-suunnitelman mukaisen hyökkäyksensä Ranskaan Belgian kautta, antoi se syyn myös Iso-Britannialle julistaa sodan Saksaa vastaan. Myöhemmin sotaan liittyivät vielä Italia, Bulgaria, Kiina, Japani, Kreikka, Yhdysvallat, Osmanien valtakunta ja muita pienempiä valtioita. Ensimmäinen maailmansota oli alkanut.

Kun ensimmäinen maailmansota vuonna 1917 johti Venäjän keisarikunnan hajoamiseen ja poliittiseen valtataisteluun Venäjän tulevaisuudesta, katsottiin tilaisuuden koittaneen itsenäistymiselle myös Suomessa. Suomen suuriruhtinaskunta julistautuikin itsenäiseksi tasan sata vuotta sitten 6. joulukuuta 1917. Maailmansodan suurimpien sotatantereiden ulkopuolelle jäänyt Suomi katsoikin sitten asioikseen olla trendikkäästi maailman menossa mukana, ja järjesti sisällissodan sitten ihan keskenään. Osapuoliksi muodostuivat pääasiassa työväenliikkeisiin kuuluvien ja Venäjän tukemien punaisten joukko, jota vastaan asettui Suomen senaatin johtamat ja Saksan tukemat valkoiset. Taistelu oli viimekädessä poliittisten ideologioiden yhteentörmäys, jossa valkoiset kannattivat porvarijohtoista, kapitalismiin pohjautuvaa monarkiaa, kun taas punaiset halusivat Suomessa toteutettavan sosialistista kommunismia.

Vajaat neljä kuukautta kestäneet, ja kymmeniä tuhansia ihmishenkiä vaatineet, taistelut päättyivät pääosin lopulta Carl Gustaf Emil Mannerheimin johtamien valkoisten voittoon, kun punaisen puolen valitsema Suomen kansanvaltuuskunta joutui perääntymään Helsingistä 8. huhtikuuta. Meni kuitenkin vielä yli kuukausi ennen sodan loppumista, kun viimeisetkin venäläiset saatiin ajettua pois Inon linnoituksesta. Johtajiensa pakenemisesta katkeroituneet punaiset antautuivat sankoin joukoin, jonka jälkeen erityisesti punakaartilaiset suljettiin vankileireille. Noilla vankileireillä kuoli sittemmin yli kymmenen tuhatta suomalaista, ja ajanjaksoa onkin pidetty yhtenä Suomen historian synkimmistä hetkistä.

Valkoisten voiton myötä alettiin rakentaa itsenäistä, uutta Suomea. Ensimmäisenä ajatuksena oli muuttaa Suomi monarkiaksi ja Suomelle etsittiinkin itsenäisyyden ensimmäinen vuosi kuningasta jopa Saksasta asti. Lokakuun yhdeksäntenä päivänä 1918 Suomen eduskunta valitsikin Suomen kuninkaaksi Saksan Hessenin maakreivin ja keisari Vilhelm II:n lankomiehen Friedrich Karlin. Kun Saksa kuitenkin samana vuonna hävisi ensimmäisen maailmansodan, myös Suomessa tultiin toisiin ajatuksiin kuninkaan nimittämisestä. Niinpä Suomen hallitusmuodoksi päädyttiinkin vuotta myöhemmin vahvistamaan tasavalta. Ei siis ollut kovinkaan kaukana, ettei tänä päivänä täälläkin pällisteltäisi ihmeissään kuninkaallisten toilailuja.

Itsenäistymistä ja tasavallaksi julistautumista seuranneet vuodet olivat kuitenkin sodan jäljiltä hankalia. Radikaalisimmat sosiaalidemokraatit yrittivät järjestäytyä uudelleen Suomalaisena Kommunistisena Puolueena, mutta oikeistohallitus kuitenkin totesi puolueen laittomaksi. Kommunisteja vastaan järjestäytyi fasistinen Lapuan liike, jonka tavoitteena oli terrorisoida työväenjärjestöjen järjestäytymistä ja taistella kommunismia vastaan, muunmuassa järjestämällä muilutuksia. Muiluttaminen maasta ulos alkoi kuitenkin käydä tylsäksi, kun viinankin juominen kiellettiin kieltolain nojalla. Niinpä neuvokkaat suomalaiset päättivätkin yhteistuumin ryhtyä muiluttamaan ihmisten sijasta viinaa rajojen ulkopuolelta sisälle Suomeen. Vielä kun 1930-luvulla maailmanlaajuinen lama kurjisti elämää Suomessakin, alettiin vihollisia etsiä toistemme sijasta ulkopuolelta. Mikään ei yhdistä suomalaisia samalla tavalla kuin yhteinen tarve päästä toilailemaan kännissä. Tulevan vuosikymmenen tapahtumat tietäen, ei voi kun sanoa tuon yhtenäistymisen tapahtuneen kreivin aikaan.

~ 3: Toinen maailmansota ~

Mustana torstaina 24. lokakuuta 1929 Yhdysvalloissa puhjennut suuri lama laittoi liikkeelle maailmanlaajuisen aallon, jonka seurauksena maailmantalous romahti ja työttömyys kipusi monissa maissa ennätyslukemiin. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan ankarista sotakorvauksista ja määräyksistä kärsivässä Saksassa tämä käynnisti valtavan poliittisen vastarinnan purkauksen. Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen natsipuolue lupasi poistaa työttömyyden ja kumota Saksalle häpeällisenä koetut määräykset. Valtaan päästyään Hitler kielsi kaikki muut puolueet ja nousi siten Saksan diktaattoriksi. Samoihin aikoihin fasistiset puolueet nousivat valtaan myös Italiassa, Espanjassa, Itävallassa, Portugalissa ja monissa muissa laman kourissa kärsivissä maissa.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Venäjästä irtaantuneen Suomen suhteet idässä nousevaan Neuvostoliittoon pysyivät 1930-luvulla sanalla sanoen viileinä. Saksan ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat vielä sitäkin kylmemmät, ja fasismin ja kommunismin välinen vastakkainasettelu loi valtavasti kitkaa maiden välille. Neuvostoliiton näkökulmasta Suomen menettäminen ensimmäisessä maailmansodassa oli valtava isku puolustautumiselle mahdollista Saksan hyökkäystä vastaan. Se menetti lähes kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset, joka heikensi tärkeän Leningradin, eli nykyisen Pietarin, puolustuksellista asemaa. Hitlerin johtama Saksa puolestaan janosi oikeutta ensimmäisessä maailmansodassa kokemilleen vääryyksille, ja alkoi aseistautua Kansainliiton estelyistä huolimatta. Saksa ei kuitenkaan halunnut joutua kahden rintaman sotaan, eikä Neuvostoliitto ollut vielä valmis mittaviin sotatoimiin, joten ne sopivat keskenään Molotov-Ribbentrop-sopimuksella hyökkäämättömyydestä 23. elokuuta 1939. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta, jossa Itä-Eurooppa, Baltian maat ja piskuinen Suomi jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken.

Viikko sopimuksen tekemisen jälkeen 1. syyskuuta Saksa hyökkäsi Puolaan ja aloitti sillä toisen maailmansodan. Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Saksalle Puolalle antamiensa turvatakuiden mukaisesti. Tuki Puolalle oli kuitenkin lähinnä poliittista ja Saksa asetettiin kauppasaartoon. Uudenlaista salamasota-taktiikkaa käyttävä Saksa kuitenkin nujersi Puolan nopeasti ja miehitti siitä valtaosan, samalla kun Neuvostoliitto miehitti sen itäiset osat. Tämän jälkeen Neuvostoliitto aloitti neuvottelut Suomen ja Balkanin maiden kanssa, joiden tavoitteena oli saada maat luovuttamaan alueitaan vapaaehtoisesti Neuvostoliitolle puolustusasemien järjestelemiseksi. Neuvotteluiden epäonnistuttua, Neuvostoliitto aloitti sotaa julistamatta hyökkäyksen Suomeen 30. marraskuuta 1939. Neuvostoliiton propagandan mukaan suomalaiset olivat aloittaneet ampumisen ensiksi niinsanotuilla "Mainilan laukauksilla", mutta Venäjä on sittemmin myöntänyt kyseessä olleen false flag -operaatio, jonka perusteella valloitus voitiin aloittaa. Suomen talvisota oli alkanut.

Neuvostoliiton ensimmäinen hyökkäys pakotti suomalaiset perääntymään, kunnes eteneminen pysähtyi kuuluisaan Mannerheim-linjaan. Neuvostosotilaat pyrkivät läpäisemään linjan 9 päivän ajan siinä onnistumatta, jonka aikana se koki suuria menetyksiä. Kokeneet suomalaiset metsänkävijät aloittivat sissihyökkäykset, joilla onnistuttiin aiheuttamaan Neuvostoliitolle valtavia miestappioita. Tammikuun alussa 1940 aloitettu, ja paremmin valmisteltu, Neuvostoliiton toinen suurhyökkäys kuitenkin onnistui murtautumaan paikoitellen läpi Mannerheim-linjasta, joka pakotti suomalaisia vetäytymään taaksepäin. Talvisessa maastossa eteneminen oli kuitenkin hidasta ja vetäytyvät suomalaiset onnistuivat hidastamaan sitä entisestään. Neuvostoliiton miesylivoima oli kuitenkin niin massiivinen, että se onnistui tunkeutumaan jatkuvasti syvemmälle maahan. Sen kokemien miestappioiden lukumäärä, hidas eteneminen ja Saksan hyökkäyksen uhka kuitenkin aloittivat rauhanneuvotteluihin valmistautumisen. Suomi oli kärsinyt sodassa myös merkittäviä tappioita ja sen parhaiten varustellut puolustuslinjat oli valloitettu, joten 105 päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen osapuolet sopivat rauhasta Moskovan rauhansopimuksella. Rauhansopimuksen ehtoina Suomi joutui luopumaan suuresta osasta Karjalaa, Sallaa ja pienempiä alueita. Koko maan valloitukselta oli kuitenkin vältytty ja sisukkaasti taistellut Suomi sai pitää itsenäisyytensä.

Kun Saksan johtamat Akselivallat olivat saaneet vuoden 1941 alkuun mennessä valloitettua suurimman osan Euroopasta, kohdisti Hitler katseensa Neuvosto-Venäjälle. Sunnuntaina 22. kesäkuuta 1941 Akselivallat käynnistivät operaatio Barbarossana tunnetun hyökkäyksen, johon myös suomalaiset myöhemmin osallistuivat. Suomessa Barbarossa nähtiin mahdollisuutena palauttaa talvisodassa menetetyt alueet, mutta hyökkääminen Neuvosto-Venäjälle nähtiin ongelmallisena perustella talvisodasta toipuvalle kansalle. Kun Neuvosto-Venäjä aloitti pommitukset Helsingissä pari päivää Saksan hyökkäämisen jälkeen, sai Suomi syyn liittyä mukaan Saksan hyökkäykseen. Saksan ja Suomen yhdistetyt voimat olivat liikaa Neuvostoliitolle, joka joutuikin perääntymään pitkälle sisämaahan. Onnistuneet aluevaltaukset alkoivat vahvistaa Suomessa itsenäistymisen jälkeen heränneitä ajatuksia Suur-Suomen rakentamisesta.

Saksalaisten eteneminen pysähtyi kuitenkin Leningradiin ja Stalingradiin, joita ei saatu pitkistä ja tuhoisista taisteluista huolimatta valloitettua. Lopulta Yhdysvaltojen liittyminen sotaan käänsi vaakakupit lopullisesti Liittoutuneiden puolelle ja Akselivaltojen valtakausi alkoi luhistua. Samalla Neuvostoliitto aloitti uuden suurhyökkäyksen saksalaisia ja suomalaisia vastaan, jotka olivat kolme vuotta kestäneestä sodasta uupuneita. Vuoden 1944 aikana Neuvostoliitto työnsi rajoja takaisin pitkälle Suomen valloittamien alueiden yli ja Suomi joutui lopulta irrottautumaan sodasta myöntyen raskaisiin rauhanehtoihin: Suomi joutui muun muassa luopumaan talvisodan aikana menettämiensä alueiden lisäksi Petsamosta, ja vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi Neuvostoliitolle. Lisäksi Suomelle määrättiin maksettavaksi sotakorvauksina 300 miljoonaa yhdysvaltain dollaria. Suur-Suomi-aate unohdettiin ja Suomi joutui nöyrtymään osaansa sotaa lietsoneena takapajulana.

~ 4: Takapajulasta kehityksen kärkeen ~

Sotien jälkeisen Suomen rakenne muuttui merkittävästi suurten ikäluokkien ja karjalaisten siirtolaisten vuoksi. Aikaisemmin maatalousvaltainen Suomi alkoi teollistua, ja sen myötä myös kaupungistua nopeasti. 1950-lukua on Suomessa pidetty kulttuurin kukoistamisen aikana: Alvar Aallosta tuli maailmanlaajuisesti tunnettu modernistisen arkkitehtuurin mestari, muun muassa Kaj Franck ja Tapio Wirkkala toivat suomalaisen muotoilun maailmankartalle, ja vuonna 1951 Armi Ratia perusti Marimekon. Hienosti alkaneen 50-luvun huipensivat vuonna 1952 järjestetyt Helsingin kesäolympialaiset, ja samana vuonna Armi Kuusela valittiin kaikkien aikojen ensimmäiseksi Miss Universumiksi. Sotakorvaukset Neuvosto-Venäjälle saatiin maksettua loppuun ja oli aika keskittyä jälleenrakentamaan Suomea.

Jälleenrakennuksen myötä Suomesta alettiin rakentaa pikkuhiljaa hyvinvointivaltiota. Lainsäädäntöön lisättiin laki lapsilisistä ja kansaneläkettä uudistettiin. Koneellistumisen myötä sähkö, viemäröinti ja vesijohdot yleistyivät rakennuksissa. Uusia rakennuksia rakennettiin paljon ja aikakauden suosituin rakennusmalli oli puolitoistakerroksinen, puurakenteinen ja harjakattoinen rintamamiestalo. Ruuaksi syötiin läskisoosia, vihanneksia, makkarakastiketta ja hernekeittoa, kunnes 1950-luvun lopulla myös esimerkiksi hedelmät ja einesruuat alkoivat yleistyä kaupoissa. Parantuneiden olosuhteiden myötä lapsikuolleisuus laski viidessätoista vuodessa yli puolella ja vastasyntyneiden elinajanodote kasvoi samassa ajassa lähes kymmenellä vuodella. Sotavuosina tuli tunnetuksi lause: "Meitä on liian vähän", jota sodan jälkeen alettiinkin porukalla ahkerasti kumoamaan. 40- ja 50-lukujen vaihteessa suomalaisia syntyikin vuosittain noin 100 000, kun nykyisin syntyvyys on noin 60 000 henkeä vuodessa.

1960-luvulle siirryttäessä suomalaiset saivat ensimmäistä kertaa koteihinsa lähetyksiä myös television välityksellä, kun Yleisradio alkoi lähettää TV1 ja TV2 kanavia. Samalla joukkoon liittyi ensimmäinen mainostelevisiokanava, joka on sittemmin tunnettu nimellä MTV3. Aikakauden tunnetuin suomalainen oli eittämättä Urho Kaleva Kekkonen, joka toimikin Suomen presidenttinä yhteensä 25 vuotta. Nykyisin perustuslain 54 § estää samaa henkilöä toimimasta presidenttinä yhtäjaksoisesti kahta kautta pidempään. Sisäinen muuttoliike Suomessa vahvistui ja yhä suurempi osa väestöstä muutti maaseudulta etelän kaupunkeihin. Erityisesti keskioluen ja Koskenkorvan kulutus lisääntyi merkittävästi, tanssilavakulttuuri kukoisti ja ensimmäiset pikaruokalat avattiin 1970-luvulle siirryttäessä. Kansa seurasi joukolla televisiosta Münchenin kesäolympialaisia, joissa Lasse Virén ikonisesta kaatumisestaan huolimatta voitti 10 000 metrin olympiakultaa uudella maailmanennätysajalla.

Ehkä kaikista merkittävin tasa-arvoa ja hyvinvointiyhteiskuntaa edistävä uudistus tehtiin 1980-luvun alussa, kun peruskoululailla pyrittiin takamaan kaikille nuorille varallisuusasemasta tai asuinpaikasta huolimatta yhdenvertainen koulutus. Uudistus alkoikin pian kantaa hedelmää ja vuonna 2000 tehdyssä PISA-mittauksessa Suomi oli kaikista mitatuista maista ensimmäinen lukutaidossa, kolmas luonnontieteissä ja neljäs matemaattisessa osaamisessa. 1980-luvulla koittaneen nousukauden aikana tehtiin myös merkittäviä uudistuksia julkiseen terveydenhoitoon ja erilaisia sosiaalietuuksia, kuten sairausvakuutuslakia, työttömyysturvaa, toimeentulotukea ja eläkejärjestelmää kehitettiin lähemmäs nykyistä muotoaan. Muun muassa näiden uudistusten myötä Suomi nousi 2000-luvulle siirryttäessä elinaikaa, koulutus- ja elintasoa mittaavalla inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) kaikista korkeimpaan erittäin korkean HDI:n kategoriaan. Tätäkin suurempi saavutus, ainakin monien suomalaisten muistoissa, on tietenkin vuonna 1995 voitettu ensimmäinen jääkiekon maailmanmestaruus. Ennen milleniumin vaihtumista urheilua juhlittiinkin oikein urakalla, kun Mika Häkkinen voitti kaksi Formula ykkösten maailmanmestaruutta.

2000-luvulle siirryttäessä merkittävin tapahtuma Suomessa oli varmasti Nokian nousu (ja myöhemmin tuho) kansainvälisesti suurimmaksi matkapuhelinten valmistajaksi. Vahvasti metsäteollisuuteen painottuneessa Suomessa tajuttiin, että luonnonvarojen suhteen varsin köyhässä Pohjolassa oli parempi tuottaa korkealaatuisia palveluita, kuin keskittyä yksinkertaisten tuotteiden alkutuotantoon. Suomesta tulikin pian maa, joka tunnettiin erityisesti korkeasti koulutetusta työvoimastaan ja teknologian osaamisestaan, joista tuoreimpina esimerkkeinä Rovion ja Supercellin kaltaiset pelitalot. Jos aikanaan Kalevala, Alvar Aalto, Lasse Virén, Urho Kekkonen, korkeat PISA-tulokset, Mika Häkkisen maailmanmestaruudet, Nokia tai edes jääkiekon maailmanmestaruus eivät tuoneet Suomea koko maailman tietoon, niin viimeistään sen teki vuonna 2005 Lordi Euroviisut voittaessaan. Tuossa vaiheessa voitiin kansakuntana yhteistuumin todeta, että nyt jos koskaan ollaan kaikki saavuttamisen arvoinen saavutettu. Vai ollaanko? Missä Suomi menee nyt ja miltä sen tulevaisuus mahtaa näyttää?

~ 5: Olemassaolon suuri kysymysmerkki ~

Jos historiasta voidaan mitään päätellä, niin mittasuhteet kasvavat teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Kun aikanaan yhteisöt rajoittuivat kyliin, sitten kaupunkeihin ja lopulta pieniin valtioihin, niin nykyisessä globaalissa maailmassa yhteisöt ovat valtavasti suurempia. Maiden koko on keskimäärin kasvanut ja lähes jokainen maa kuuluu johonkin itseään suurempaan unioniin tai liittoon. Kehityksen voi havaita ihan Suomessakin, jossa kuntien määrä on jatkuvasti vähentynyt kuntaliitosten myötä. Tällainen kehitys on vain ihan luonnollista, kun sekä tiedon kuin ihmistenkin liikkuminen paikkojen välillä on merkittävästi helpottunut. Ennen oli hankalaa hallinnoida suuria alueita, mutta nykyisin tieto liikkuu ympäri maailmaa sekunteissa ja vieraisiin valtioihinkin matkustaminen lasketaan päivien sijasta tunneissa. Nykyisen Suomen päätösvaltakin on vuosien saatossa merkittävästi pienentynyt Suomen liityttyä ensiksi vuonna 1955 Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja neljäkymmentä vuotta myöhemmin Euroopan Unioniin. Näiden lisäksi Suomea sitoo valtava määrä erilaisia kansainvälisiä sopimuksia, joita sen on erilaisten sanktioiden nojalla noudatettava.

Konservatiivisen ajattelijan mielestä tällainen kehityskulku ei tietenkään käy päinsä, vaan Suomen pitäisi mitä pikimitten sulkea kaikki rajat, erota Euroopan Unionista, eurosta ja kaikista sen toimintaa rajoittavista kansainvälisistä sopimuksista. Tällainen ajattelu on kuitenkin melkoisen naiivia, sillä globaali talous, tiedonkulku ja osallistuminen maailman poliittiseen päätöksentekoon vaatii kaikilta osapuolilta yhteisiä pelisääntöjä. Olemme kuitenkin viimekädessä kaikki yhteisvastuussa planeetastamme, sen ihmisistä ja muista elinmuodoista. Vaikka Suomi onkin verrattain pieni ja väkiluvultaan vähäinen maa, on sillä kuitenkin kokoaan enemmän vaikutusvaltaa muiden pohjoismaiden nojalla kansainvälisessä päätöksenteossa. Siitä itsensä ulos sulkeminen ja sisäänpäin tuijottaminen olisi ilman muiden osapuolten mahdollisia sanktioitakin vähintäänkin kapeakatseinen tapa ajatella omiin asioihin vaikuttamisesta.

En ole mikään liittovaltiomallin suurin kannattaja, mutta kehityssuunnan realiteetit ymmärtäen sellainen tulee nykyistä vahvemmassa muodossaan toteutumaan joskus tulevaisuudessa. Se ei välttämättä tarkoita edes sitä, että Suomi olisi esimerkiksi Euroopan Unionin yksi osavaltio samalla tavalla kuin vaikkapa Texas on Yhdysvalloissa. Kansainvälinen yhteistyö tulee kuitenkin jatkuvasti lisääntymään ja kaikkien monikulttuurin vastustajien harmiksi myös kulttuurit tulevat jatkossa sekoittumaan entisestään. Se on kehityskulku, jota ei voi estää muuten, kuin tuhoamalla käytössä olevaa teknologiaa, rajoittamalla mahdollisuutta matkustaa muihin maihin ja tekemällä politiikkaa, joka tähtää tulevaisuuden sijasta historiaan. En jaksa hetkeäkään uskoa, että tällainen ajattelumalli saisi niin suurta kannatusta, että tästä päästäisiin kansainväliseen sopuun, jossa jokainen valtio alkaisi tuijotella vain sisällepäin ja vahtimaan pelkästään omia rajojaan. Suomi nimittäin ei voi tehdä tällaista politiikkaa omin päin, huolimatta siitä mitä perussuomalainen kansanedustaja saattaakin kirjoitella Twitterissä.

Nyt kun nämä kehityksen todennäköiset suuntaviivat on aseteltu, on syytä pohtia minkälaisia toimenpiteitä Suomi voi tehdä kansalaistensa hyvinvoinnin turvaamiseksi ja kehittämiseksi. Olen kirjoitellut näistä jo jonkun verran, joten siteeraan ensiksi kirjoitustani koulutuksen tärkeydestä ja sanon, että koulutuksesta leikkaaminen on suurimpia harha-askeleita, joita yhteiskuntamme voi tällaisessa tilanteessa ottaa. Tarvitsemme kouluttautunutta ja yleissivistynyttä väestöä, jolla on kykyä sopeutua monipuolisesti nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan. Poliittista aktiivisuutta pitää kehittää ja ihmisiä tulee kannustaa osallistumaan julkiseen keskusteluun. Loukkaantumisen kulttuurista pitäisi pyrkiä eroon ja olla valmiita keskustelemaan asioista rehellisesti faktoihin ja tilastoihin perustuen, sen sijaan että heitellään puolin ja toisin populistisia olkiukko-argumentteja. Kädenvääntö asioista ei saa johtaa päätöksentekoon, jossa tehdään lopulta päätöksiä, joka ei miellytä kumpaakaan osapuolta. Sananvapautta on puolustettava, mutta vihapuhe ja kansanryhmää kohtaan kiihottaminen ei ole sananvapautta - se on kiusaamista. Maahanmuuton ongelmista pitää kuitenkin pystyä rehellisesti puhumaan ja tehdä poliittikkaa, joka ottaa huomioon rajalliset resurssimme ja kansalaisten keskuudessa kasvavan ahdingon. Työttömille pitää pystyä tarjoamaan oikeita töitä, eikä palkkatyötä saa korvata työttömyyskorvauksen oikeuttamiseen vaadittavalla pakkotyöllä. Se on kaikkien tavallisten suomalaisten ongelma, jos palkansaajien määrä vähenee, vaikka töitä tehdään yhtä paljon.

Oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi politiikkaa ei voida tehdä pelkästään siitä ajatuksesta, että turvataan kaikille näennäisesti samat mahdollisuudet. Ihmiset tulevat eriarvoisista olosuhteista, joten poliittisessa päätöksenteossa pitäisi kohdistaa voimavarat kaikista heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen. Me muut kyllä pärjätään ihan hyvin jo sillä mitä on. Kuka tahansa voi kuitenkin tipahtaa tuohon heikompiosaisen asemaan esimerkiksi sairastumisen tai työttömyyden seurauksena. Meidän pitää pyrkiä tekemään kaikkemme, jotta heillä olisi mahdollisuus ponnistaa takaisin osalliseksi yhteiskuntaamme. Syrjäytymisen estäminen tai vähävaraisen tukeminen ei ole pelkästään moraalisesta ja empaattisesta näkökulmasta jokaisen velvollisuus, vaan se on myös kansakuntamme etu. Työttömyys, sairaudet ja yhteiskunnasta tipahtaneet maksavat meille kaikille valtavasti. Mitä suurempi porukka meillä on tätä kelkkaa vetämässä, sitä isompaa kelkkaa myös jaksamme vetää. Tässä ei ole kyse pelkästään siitä miten kakku jaetaan, tai miten suuri kakku meillä yhteensä on. Tässä on kyse siitä, että meillä on sekä iso kakku, että mahdollisimman paljon ihmisiä jotka siitä saa edes sellaisen osan, jolla voi elää ihmisarvoista elämää. Ei kai se nyt hitto vieköön oikeasti ole muilta niin paljon pois ja siten niin kammoksuttava ajatus?

Meillä on yksi maailman oikeudenmukaisimmista, tasa-arvoisimmista ja turvallisimmista yhteiskunnista. Se on yksi maailman demokraattisimpia valtioita, jossa voimme ainakin yleensä luottaa siihen, että meillä on apua saatavilla ja laki joka suojelee kaikkien oikeuksia. Se on kulttuurissamme asia, jota meidän tulisi kaikilla keinoillamme vaalia ja viedä eteenpäin. Varsinkin tällaisena juhlapäivänä on hyvä juhlistaa omaa kulttuuria ja sen saavutuksia, mutta se ei ole mikään syy sulkea silmiään kaikelta pahalta mitä maailmassa tapahtuu. Suomen tulee olla edelläkävijä ja suunnannäyttäjä oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentajana, jossa ihmisille sallitaan vapaus olla sellaisia kuin ovat, jos se ei rajoita toisten oikeuksia. Tämä oikeuksien rjaoittaminen koskee siis ihan yhtälailla yksilönvapauksia rajoittavia uskontoja, vasemmistoanarkisteja kuin uusnatsejakin. Ihmisten tuomitseminen etukäteen on oikeusvaltion kaikkien periaatteiden vastaista. Jokaiselle pitää antaa mahdollisuus ja yhteisten pelisääntöjen rikkomisesta tulee seurata rangaistus. Sitä varten meillä on olemassa poliisi, lakia säätävä elin, valtavasti viranomaisia ja puolustusvoimat. Emme tarvitse siihen katupartioita tai oman käden oikeutta. Ne eivät suojele ketään, mutta luovat sitäkin enemmän ennakkoluuloja ja pelkoja ihmisten keskuudessa.

Toivottavasti tämä lyhkäinen kirjoitukseni herätti jonkunlaisia ajatuksia ja otan mielelläni vastaan kaikenlaiset mielipiteet näkemyksistäni. Erityisesti eriävät mielepiteet ovat mielenkiintoisia, sillä ne pakottavat minut tulkitsemaan sanomisiani uudessa valossa. Joten jos ajatuksia heräsi, niin ole hyvä ja kirjoita niistä. Tärkeintä kuitenkin on, että muistamme kommunikoida keskenämme, emmekä sulkeudu omiin pieniin kupliimme. Näiden sanojen myötä toivotan sinulle, joka jollain ihmeellä tänne asti jaksoit lukea, erittäin hyvää itsenäisyyspäivää - olkoon se yhtä hieno ja ikimuistoinen kuin satavuotias Suomemme ansaitsee!

"Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa."
Jean Sibelius - Finlandia, Op. 26 (1899)

Soittolista #1: Pehmeä sunnuntai

Sunset - Lars Steffens (CC BY 2.0)

Soittolista löytyy tästä.

Jos olette koskaan katsoneet High Fidelity -leffaa, niin se on yksi niistä, joka resonoi omassa elämässäni toisinaan jopa huvittavuuksiin asti. Rakastan asioiden listaamista, järjestelyä ja arviointia. Jos olisin syntynyt kymmenen vuotta aikaisemmin, olisin teetättänyt varmaankin satoja erilaisia kokoelmalevyjä erilaisiin tarkoituksiin. Kyllähän minä niitä kerkesin useankin tehdä, mutta aika nopeasti tuli Winampit, iTunesit, YouTubet ja Spotifyt. Mitä niistä kokoelmalevyistäni muistan, niin sen, että jokaikiselle piti laittaa viimeiseksi Led Zeppelinin Stairway to Heaven. Se kun oli sellainen kappale, joka piti olla aina tarvittaessa lähettyvillä. Niinpä riitti kun oli edes yksi levyistä tallella, niin aina oli myös Stairway to Heaven kuunneltavissa.

Nykyisin ei tarvitse enää polttaa itselleen kokoelmalevyjä, kun saman voi tehdä listaamalla suosikkejaan yhdelle listalle. Ystäväni ehdottikin, että voisi olla hauska ajatus, jos tekisin tällaisia mixtape-listoja erilaisista aiheista ja perustelisin vähän valintojani. Idea osui kuin nenä päähän, joten ei muuta kuin heti listaamaan! Tämän listan aiheena on näin sunnuntaille "pehmeä sunnuntai". Sunnuntai kun on monesti se rauhoittumisen ja rentoutumisen päivä ennen uutta alkavaa viikkoa. Niinpä siis keräsin 20 mielestäni loistokasta ja rentouttavaa biisiä sopivaksi sellaiseen taustakuunteluun tai vaikka ihan tarkemminkin keskityttäväksi. Ei muuta kuin aloitetaanhan. Lista löytyy Spotifystä, ja voit laittaa sen kuunteluun kokonaisuudessaan suoraan tekstin alusta löytyvästä linkistä.

1. Kurt Vile - Wakin' on a Pretty Day

- Kurt Vilen Wakin' on a Pretty Day on minun ultimaattinen sunnuntaibiisini. Se on myös aamubiisi, joka saa aina päivän lähtemään oikealla jalalla käyntiin. Kappale kestää 9 minuuttia ja 31 sekuntia, eikä siinä ole sekuntiakaan liikaa. Itseasiassa kuuntelen sen monesti useamman kerran peräkkäin.

2. Angus & Julia Stone - Big Jet Plane

- Angus & Julia Stonen parhaalta albumilta Down the Way löytyvä Big Jet Plane on tunnelmallinen rakkauslaulu, jonka äänimaailma on mielestäni aivan äärettömän onnistunut.

3. Belle & Sebastian - I Fought in a War

- Belle & Sebastianin I Fought in a War on melodinen ja koskettava tarina sodasta. Sotaa voi laulun sanomassa tulkita joko oikeaksi sodaksi tai metaforallisemmin elämän karikkoina.

4. Bob Dylan - Lay, Lady, Lay

- Mainitsin Bob Dylanin Lay, Lady, Lay -kappaleen kirjoituksessani Neil Youngin Harvest -albumista. Se on osoitus Dylanin monesti aliarvostetun lauluäänen todellisesta tasosta ja biisin toistuva sanailu jää aina päähän soimaan.

5. The Connells - '74-'75

- The Connellsin '74-'75 on yksi niistä biiseistä, joita soittelen ja laulelen jatkuvasti. Se jäi yhtyeen ainoaksi hittibiisiksi, mutta minkäs teet. Biisi itse on alusta loppuun mainio.

6. First Aid Kit - My Silver Lining

- Ruotsalaisen sisarusduon muodostama First Aid Kit on yksi niistä yhtyeistä, joka ei osaa tehdä huonoja kappaleita. Yhtyeen paras kappale on kuitenkin yhtyeen uusimmalta Stay Gold -albumilta löytyvä My Silver Lining. Biisi etenee kuin hypnoosi; rytmiin jää kiinni ja jouset tahdittavat upeasti.

7. Fleetwood Mac - Rhiannon

- Olisin voinut ottaa listalle tusinan kappaleita pelkästään Fleetwood Macilta, mutta menin sitten yksi bändi - yksi biisi -säännöllä. Lopulta valinnan kohteeksi osui Rhiannon, jonka kitarariffistä tykkään erittäin paljon.

8. Gregory Alan Isakov - Big Black Car

- Jos teen listan joka alkaa Angus & Julia Stonen Big Jet Plane -biisillä, olisi suorastaan menetetty tilaisuus jättää lisäämättä listalle myös Gregory Alan Isakovin Big Black Car. Tykkään isoista kulkupeleistä! Biisi on hyvä otos edustamaan koko loistavaa This Empty Northern Hemisphere -albumia.

9. Leonard Cohen - Treaty

- Leonard Cohenin viimeiseksi jääneeltä, suurenmoiselta You Want It Darker -albumilta löytyvä Treaty on yksi vaikuttavimpia uusia kappaleita, joita olen pitkään aikaan kuullut. Sen sanoma on voimakas ja Cohen oli vielä arvostettavalla 82 vuoden iälläkin pysäyttävä tulkitsija.

10. Lucy Rose - Shiver

- Lucy Rose on yksi uusimpia musiikkilöytöjäni, joten valitsin listalleni myös sen biisin, josta oma tutustumiseni hänen tuotantoonsa alkoi. Shiver on upealla tavalla hauras, mutta samalla voimakas kappale. Studiotiimi on tehnyt palkkansa eteen erinomaista työtä ja se kuuluu kaikesta. Koko albumi on sanalla sanoen kirkas.

11. Mazzy Star - Fade Into You

- Mazzy Starin 1993 julkaiseman So Tonight That I Might See albumin avausraita Fade Into You on kertakaikkiaan upean liikuttava kokonaisuus. Biisi jäikin Mazzy Starin tunnetuimmaksi, mikä ei ole kappaletta kuunnellessa lainkaan ihme.

12. Neil Young - Heart of Gold

- Yksi maailmankaikkeuden hienoimpia kappaleita. Kirjoitin siitä pitkän pätkän eilisessä kirjoituksessani, joten sieltä voi lukea tarkempaa analyysiä.

13. Of Monsters and Men - Dirty Paws

- Of Monsters and Menin debyyttialbumi My Head Is An Animal on yksi parhaita indiemusiikin debyyttialbumeita tällä vuosikymmenellä. Siltä olisi voinut valita listalle montakin biisiä, mutta mennään tällä kertaa söpöillä sanoilla varustetuilla likatassuilla. Biisistähän löytyy myös oikeasti väkeväkin sanoma luonnon puolustamisen puolesta.

14. Paolo Nutini - Candy

- Paolo Nutinin Candy on yksi parhaita rakkauslauluja, mitä tiedän. Muistan kuvitelleeni kappaleen olevan joku vanha helmi jostain 60-luvulta ja olinkin todella yllättynyt kuullessani sen olevan Paolo Nutinin tuotantoa 2009 vuodelta. Menee omassa musisoinnissani kategoriaan "soitan ja laulan huonosti", mutta aina yhtä mielissäni.

15. Radiohead - Street Spirit (Fade Out)

- Radioheadin loistavan The Bends -albumin viimeinen raita Street Spirit (Fade Out) on myös albumin paras biisi. Se on mielestäni ehkä koko Radioheadin paras kappale, jonka pitäisi sanoa jo aika paljon. Tuo kitaramelodia kaikessa yksinkertaisuudessaan on maaginen.

16. Ryan Adams - Wonderwall

- Oasis oli se yhtye, josta todellinen innostukseni musiikkia kohtaan alkoi. Voin siis sanoa kuulleeni Oasiksen Wonderwallin satoja kertoja ja soittaneeni sen vielä sitäkin useammin. Ei siitä paljon parempaa pop-biisiä pysty tekemään. Paitsi ehkä Ryan Adams, jonka coveri saattaa olla jopa alkuperäistäkin parempi. Yhtä pop se ei kuitenkaan ole.

17. Simon & Garfunkel - Mrs. Robinson

- Mietin minkä monista hienoista Simon & Garfunkelin biiseistä valitsisin soittolistalleni, mutta päädyin lopulta siihen tunnetuimpaan, eli Mrs. Robinsoniin. Se ei ole Simon & Garfunkelin paras kappale, mutta se on positiivisen iloinen ja upbeat. Sellainen mitä tällä listalla ei vielä ollut tarpeeksi, ja se onkin hyvä kontrasti Ryan Adamsin tulkintaan Wonderwallista.

18. Sister Flo - White Noise

- Ajattelin, ettei soittolistaa voi tehdä laittamatta mukaan yhtään suomalaista kappaletta. Niinpä valinta osui Riihimäkeläisen Sister Flon kappaleeseen White Noise. Kuuntele kappale, niin ymmärrät miksi se on listalla mukana. Jos teema on pehmeä, en keksi pehmeämpää biisiä.

19. Sting - Fields of Gold

- The Police yhtyeestä maailmanmaineeseen noussut Sting teki hyviä kappaleita myös soolourallaan. Niistä mielestäni paras on kivasti leijaileva ja todella upea Fields of Gold.

20. Travis - Closer

- Listan lopettaa Travis, jonka tuotannosta voisi tehdä yhden listan ihan itsessään. Lopulta valinta osui rakkaudesta ja kaipuusta kertovaan Closer kappaleeseen. Tämä alkaa kuulostaa toistolta, mutta kappale on tosiaankin aivan sanoinkuvaamattoman kaunis.

Tässäpä teille siis vähän kuunneltavaa sunnuntaille, tai miksi ei tulevallekin viikolle. Jospa sieltä löytyisi jokaiselle jotain uusia tai vanhempia tuttavuuksia, joita kuuntelisi mielellään enemmänkin. Tämän tekeminen oli sen verran hauskaa puuhaa, että aion tehdä listoja sopivissa väleissä erilaisista teemoista jatkossakin. Kuuntelittepa te niitä tai ette! Minä ainakin kuuntelen ja biisien pohdiskeleminen on aina hauskaa puuhaa.

"Wakin' in the dawn of day, I gotta think about what I wanna say."
Kurt Vile - Wakin' on a Pretty Day (Wakin On A Pretty Daze 2013)