Elämää kahdessa todellisuudessa

Dualism - Taneli (All rights reserved)

Päädyin eräässä somekeskustelussa väittelemään mielipiteiden subjektiivisuudesta ja siitä, tarvitseeko mielipiteiden tukena olla mitään objektiivisia faktoja. Somekeskusteluissa on yleensä se ongelma, että jokainen tahtoo vastata kärkkään nasevasti ja asioita yksinkertaistaen. Niinpä näkemykseni siitä, että mielipiteiden taustalla olisi hyvä olla jotain objektiivisiin tilastoihin tai tutkimuksiin perustuvia argumentteja, karahti nopeasti karille vastapuolen takerruttua objektiivisuuden käsitteeseen. Väite oli yksinkertaisuudessaan seuraava: kaikki on viimekädessä subjektiivista, eikä siten objektiivisia faktoja ole olemassa. Tästä voitiin siis vetää loogisesti johtopäätös, jonka mukaan mielipiteet eivät vaadi tuekseen tutkimuksia tai tilastoja. Nehän ovat viimekädessä kuitenkin aina tutkijan tulkintoja tapahtumista. Objektiivisia faktoja ei ole.

Tällainen johtopäätös ei ole pelkästään äärimmäisen yksinkertaistettu, vaan samalla se myös tappaa dialogin ja oikeuttaa käytännössä minkälaiseen päättelyketjuun tahansa. Äärimmäisyyksiin vietynä päättelyketju johtaa lopulta solipsismiin, jonka mukaan kaikki olemassaolo kumpuaa ihmisestä itsestään. Solipsistin suosikkilausahdus onkin: jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole sitä kuulemassa, lähteekö siitä silloin ääni? Kyseessä on malliesimerkki tapahtumasta, jossa ei ole ketään empiirisiin havaintoihin kykenevää todistajaa. Sitä ei siis voi mitenkään aukottomasti perustella totuudeksi, joskin sen olettaminen epätodeksi tuntuu aivan yhtä äärimmäiseltä. Loppujen lopuksi sillä, voiko sitä edes todistaa, ei pitäisi olla mitään merkitystä. Jo pelkkä ajatus siitä, että koko maailma on vain oman ajatteluni tuotosta, on kaikessa yksinäisessä egoistisuudessaan äärimmäisen lohduton. Siitä voisi vetää johtopäätöksen, jonka mukaan millään mitä teen tai sanon, ei ole kenenkään muun kannalta mitään merkitystä. Ketään muuta kun ei ole oikeasti edes olemassa. Jos asiaa ei kuitenkaan voi ikinä todistaa, mitä hyötyä siihen uskomisesta sitten oikein olisi? On paljon lohdullisempaa ajatella, että maailma on olemassa ja asiat tapahtuivat ennen minua, minun vaikutuspiirini ulkopuolella, ja pitkään senkin jälkeen kun minua ei enää ole. Tähän nojaa myös kaikki olemassaoleva tiede.

Tämä teksti uhkaa nyt mennä ontologiseksi monologiksi universaalien ongelmasta ja partikulaarien ja yksilöiden suhteista aika-avaruudessa, joten vedetään tässä kohti reilusti jarrua. Syy miksi aloitin kirjoittamaan somekeskustelustani, oli ensisijaisesti kuitenkin yhteiskunnallinen. Aloitettuani kirjoittamaan blogiani, olen myös alkanut seurailemaan mediaa, erityisesti sitä sosiaalista, entistä aktiivisemmin. Siinähän sitä näkee, mitkä asiat aiheuttavat milloinkin keskustelua ja samalla herää ajatuksia erilaisten blogitekstien pohjaksi. Olen aina tykännyt seurata uutisia ja lukea artikkeleita, mutta ensimmäistä kertaa olen alkanut osallistumaan aktiivisemmin myös sosiaalisessa mediassa käytävään keskusteluun. Ja voin sanoa, että se on avannut eteeni kokonaan uuden, erilaisen maailman.

Jos analysoin omaa arkipäiväistä elämääni, niin se olisi monella tavalla aika yksinkertaista ja rutiineihin sitoutunutta. Päivät menee töissä, illat musiikkia soitellen, kirjoja lukien ja mediaa selaten. Pääasiassa viikonloppuisin tulee nähtyä ystäviä ja perhettä. Omassa pienessä kotikaupungissani, lähiössäni, lähikaupassani tai varsinkaan yksiössäni ei juurikaan kohtaa kaikkia niitä asioita, mistä sosiaalisessa mediassa puhutaan. En muista eläissäni nähneeni natsimarssia, terroristi-iskua, henkirikosta tai vasemmistoanarkisteja polttamassa Suomen lippuja. Maahanmuuttajatkaan eivät ole juurikaan poikenneet kantaväestöstä, ainakaan julkisen tapakulttuurin osalta. Yksittäiset tappelutkin nakkikioskin jonossa ovat olleet lähinnä sellaista ohutta tönimistä, joka on yleensä ratkennut muiden tultua väliin. Itse en ole ikinä edes tappeluun joutunut - onneksi. Tulisi varmaan aika nopeasti turpaan kun tällainen luihu kerta on. Mitä tässä nyt koitan selittää on se, että oma pieni kuplani tuntuu melkoiselta pumpulilta siihen verrattuna, minkälaisesta Suomesta ja maailmasta erityisesti sosiaalisessa mediassa puhutaan.

En kuitenkaan halua omassa ajattelussani turvautua siihen, että maailma olisi pelkästään sellainen millaisena se minulle näyttäytyy. Uskon, että journalistin etiikkaan ja juridiikkaan nojaavat mediat pyrkivät kertomaan uutisia mahdollisimman todenmukaisesti ja erilaiset näkökulmat huomioonottaen. Täysin objektiivista ja kaikenkattavaa uutista, tutkimusta tai tieteellistä artikkelia ei tietenkään ole olemassa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat täysin tuulesta temmattuja. Propagandamediat ja pseudotieteet ovat tietysti asia erikseen. Jopa jokainen sosiaaliseen mediaan kirjoitettu sana on yhtälailla osa todellisuutta, kuin ideat itsessään ideaoppiin nojaten. Se taas ei puolestaan tarkoita sitä, että jokaisella sanalla ja ajatuksella olisi yhtä paljon painoarvoa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon parjattu sananvapauden paradoksi, jonka mukaan sananvapauden toteutuminen vaatii tiettyjä rajoituksia, ei ole paradoksi lainkaan. Se on ihan yksinkertaista logiikkaa, jonka mukaan sananvapaudella ei voi rajoittaa toisen henkilön sananvapautta. Tätä rajoittamisen parjaamista käyttävät uhriutumistarkoituksessa erityisesti ne, jotka pyrkivät omalla sananvapaudellaan polkemaan toisten oikeuksia. Se on kuitenkin ihan yhtä yksinkertaista kuin se, ettei suvaitsevaisen tarvitse suvaita suvaitsemattomuutta ollakseen suvaitsevainen.

Ymmärrän kuitenkin myös sen, että omat ajattelumallit alkavat kasata ympärilleen niitä tukevia lähteitä. Sosiaalinen media on tästä erinomainen esimerkki, sillä ihmisillä on yleensä tapana seurata itseään kiinnostavia henkilöitä ja medioita. Pian ihminen on ympäröinyt itsensä kuplaan, jossa vain tietyntyyppiset uutiset, blogikirjoitukset, aatteet ja kannanotot alkavat näkyä uutissyötteessä. Tähän on helppo turtua ja alkaa ajattelemaan, että maailma on oikeasti sellainen, minkälaisena sitä on alusta asti pitänyt. Esimerkiksi itse olen ympäröinyt itseni melko punavihreään kuplaan, joten se näkyy varmasti myös kaikissa kirjoituksissani. Siksi haluankin ennenkaikkea toitottaa, niin muille kuin itsellenikin, lähdekriittisyyden tärkeyttä ja kykyä havaita omaa ymmärrystä hämärtäviä kuplia. Tästä syystä tämä kirjoitus onkin puhtaasti mielipidekirjoitus, enkä ole linkannut siihen lainkaan lähteitä. Kuplat kun alkavat pikkuhiljaa radikalisoimaan kohti ääriajattelua, jossa toista osapuolta ei enää edes haluta ymmärtää. Siinä vaiheessa kun dialogi muuttuu mahdottomaksi, muuttuu asia myös kaikkien osapuolien kannalta vaaralliseksi.

"No man is an island, this I know."
Ben Howard - Black Flies (Every Kingdom 2011)