Valtion velkaantumisesta

Broke! - CafeCredit.com (CC BY 2.0)

Valtion velkaantuminen on yksi niin poliitikkoja, talouselämän vaikuttajia kuin tavallisia kansalaisiakin puhuttaneimmista asioista viimeaikoina. Erityisesti poliittisessa keskustelussa valtion velkaantumista käytetään jatkuvasti toimeenpanevana voimana mitä erilaisemmille laki- ja rakennemuutoksille. Tavalliseen kansalaiseen näistä voimakkaimmin vaikuttavat monenlaiset leikkaukset ja valtion varallisuuden yksityistäminen. Vaikka velkaantumisella perustellaan useita hyvinvointivaltion toimintaa heikentäviä uudistuksia, harvoin puhutaan siitä mitä valtion velka tarkalleenottaen edes on. Lähes jokainen toisinaan mediaa seuraava kaduntallaaja osannee kyllä arvioida velan suuruuden rahamääräisesti, mutta harvalla on lainkaan käsitystä itse velan luonteesta tai siitä kenelle valtiomme on velkaa.

Aloittakaamme aiheen tutkiminen lyhyellä kertauksella taloustieteen ja kirjanpidon perusteista: Kaikki maailmassa oleva raha on jonkun toisen velkaa, mutta kaikki varallisuus ei ole rahaa. Globaalin nettovelan määrä on siis kaksinkertaisen kirjanpidon periaatteiden mukaisesti maailmassa aina nolla, joskin bruttovelkaa (eli velkaa josta on vähennetty kaikki rahoitusvarat) on arvioitu olevan yli 225 biljoonaa. Jälkimmäinen (joskin absurdi) luku perustuu suurelta osin yksityisen rahoitussektorin, eli pankkien ja rahoituslaitosten käyttämään vähimmäisvarantojärjestelmään.

Vähimmäisvarantojärjestelmän puitteissa pankit luovat uutta rahaa (sekä velkaa) lainoja myöntäessään, eli pankki siis luo kirjanpitonsa taseeseen saman suuruisen saatavan ja vastattavan summan. Koska pankki perii antamaansa lainaa vastaan myös korkoa, syntyy lainan ottajalle myös koron verran velkaa (ja pankille saman verran lisää saamista). Kun asiakas aikanaan maksaa velan takaisin, uusi luotu raha lakkaa korkoa lukuunottamatta olemasta. Koska maailmassa olevan rahan määrä on ilman uusia lainoja rajallista, täytyy aikaisemmasta lainasta määrättyjen korkojen maksamista varten jonkun maailmassa ottaa lisää lainaa. Näin sekä velan että varallisuuden määrä kasvaa jatkuvasti, joka johtaa ilman maailmanlaajuisia poliittisia toimenpiteitä loputtomaan inflaatioon (eli rahan arvon heikkenemiseen).

Velkaa on siis enemmän kuin rahaa, mutta varallisuutta on enemmän kuin velkaa. Tämä johtunee ihmisen jatkuvasti toiminnallaan luoman arvonlisän lisäksi siitä, että suuri osa maailman varallisuudesta perustuu esimerkiksi maa-alueisiin ja luonnonvaroihin, jotka siten tulevat ihmisen luoman järjestelmän "ulkopuolelta" mukaan varallisuuteen. Globaalin velan määrä ei voi koskaan ylittää globaalin varallisuuden määrää, koska jokainen velka on yhtä aikaa jollekin toiselle saman suuruinen saatava. Koko maailman varallisuuden ja velkojen realistinen arvioiminen on tosin tietojen puutteellisuuden vuoksi hankalaa, joten jätetään aihe sikseen ja keskitytään helpommin sisäistettävään Suomen tilanteeseen.

Valtion velan ymmärtämiseksi on kuitenkin tärkeää ymmärtää vähimmäisvarantojärjestelmän toimintaperiaatteet. Koska rahan arvo heikkenee jatkuvasti, valtion velkaa on käytännössä mahdotonta maksaa pois säästämällä. Toisaalta loputon inflaatio pienentää jatkuvasti jo aikaisemmin otetun velan todellista arvoa. Kun poliitikot siis puhuvat määrällisesti kaikkien aikojen suurimmasta valtion velasta, he jättävät (tietoisesti tai tietämättään) puolet totuudesta kertomatta: Myös varallisuutta on enemmän kuin koskaan.

Koska aihe on vaikeaselkoinen, annan esimerkin: Vuonna 1999 Suomen valtion bruttovelka oli 420,3 miljardia markkaa, eli euroiksi (5,95 kurssilla) muutettuna noin 70,6 miljardia euroa. Tätä tekstiä kirjoittaessani valtion bruttovelka on puolestaan noin 115 miljardia euroa. Kahdeksassatoista vuodessa valtio on siis velkaantunut lisää noin 45 miljardia euroa. Eli keskimäärin noin kahden ja puolen miljardin euron vuosivauhtia. Kuulostaa paljolta, eikö totta?

Sitä se ei kuitenkaan oikeaan mittakaavaan asetettuna oikeastaan ole. Pääasiassa juuri rahan arvon vaihtelun vuoksi taloustieteilijät käyttävätkin vuosikohtaisten muutosten mittaamiseen myös muitakin kuin rahamääräisiä arvioita. Näistä yleisimmin käytetty menetelmä on valtion velan vertaaminen bruttokansantuotteeseen, eli maassa vuoden aikana tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlaskettuun arvoon. Valtion velkaa bruttokansantuotteeseen verrattuna voidaan sanoa seuraavaa; mitä pienempi velan määrä on prosentuaalisesti, sitä parempi tilanne on kansalaisten näkökulmasta.

Palataksemme vuoteen 1999 Suomen valtion velka oli vuosikymmenen alussa pitkittyneen laman seurauksena noussut 62% bruttokansantuotteesta. Sitä suurempi valtion velka bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomella on ollut vain kertaalleen historiansa aikana: Sotien jälkeen vuonna 1945 valtion velka ylitti 80% bruttokansantuotteesta. Entäs sitten vuonna 2017? Tänä vuonna valtion velka on noin 47% bruttokansantuotteesta. Vaikka valtion velka on siis rahallisesti kasvanut samassa ajassa noin 45 miljardia euroa, on se suhteessa bruttokansantuotteeseen pienentynyt lähes neljänneksellä. Koska valtion velan määrä rahassa mitattuna on kuitenkin kasvanut inflaatiota nopeammin, ei velkaantumista voi selittää pelkästään rahan arvon muuttumisella. Suurin yksittäinen syy on veloista maksettavan koron maksaminen uudella lainalla.

Kansantaloustieteen toinen tärkeä sääntö on se, että käytännössä kaikki maailman varallisuus (joitakin neitseellisiä maa-alueita lukuunottamatta) voidaan jakaa yksityiseen ja julkiseen varallisuuteen. Julkisella varallisuudella tarkoitetaan julkisen sektorin (valtio, kunnat, julkisyhteisöt, kuntaliitokset yms.) omistuksessa olevaa varallisuutta, kun taas yksityistä varallisuutta ovat kaikki yksityishenkilöiden, yhteisöjen, yritysten ja säätiöiden omistama varallisuus. Yhdessä yksityinen ja julkinen varallisuus muodostavat kansantalouden reaalivarallisuuden. Suomessa jo pitkään toteutettu oikeistopolitiikka on puolestaan yksityistämällä, yritystuilla ja verokeinottelut sallimalla muodostanut järjestelmän, jossa pieni osuus väestöstä vaurastuu valtion velkaantuessa. Kansantaloustieteen termeillä tämä tarkoittaa yksityisen varallisuuden osuuden nousua (ja julkisen varallisuuden laskua) koko kansanvarallisuudesta. Sama kehityskulku on havaittavissa 1950-luvulta eteenpäin myös monissa muissa kehittyneissä maissa.

Kirjoitukseni ensimmäinen puolisko käsitteli valtion velan määrää, mutta paljonko valtiolla on sitten varallisuutta? Valtionkonttorin 2016 vuodelle valmisteleman tilinpäätöksen mukaan Suomen valtiolla on varallisuutta noin 56 miljardia euroa. Suurin osa valtion varallisuudesta, noin 23 miljardia koostuu erilaisista arvopapereista ja liikelaitoksiin sijoitetusta pääomasta. Tämän lisäksi valtio omistaa noin 20 miljardin edestä erilaisia rakenteita, rakennuksia, maa-alueita, koneita ja kalustoa. Saamisia pääasiassa muille maille myönnettyistä lainoista valtiolla on noin 7 miljardin euron edestä. Loput varallisuudesta koostuvat erilaisista kansallisomaisuuksista, aineista ja tarvikkeista ja onhan valtion kassatililläkin 2 miljardia euroa. Kun valtiolla on erilaisia pitkä- ja lyhytaikaisia velkoja maksettavana noin 115 miljardin edestä, on valtion nettovelan määrä noin 59 miljardia euroa. Suomen väkilukuun suhteutettuna tämä tarkoittaa sitä, että valtiollamme on noin 10 700 euroa nettovelkaa jokaista kansalaista kohden.

Luku saattaa ensialkuun tuntua taakalta, mutta ottaessamme huomioon suomalaisten kotitalouksien omistuksessa olevan yksityisen omaisuuden tilanne muuttuu merkittävästi. Tilastokeskuksen mukaan suomalaisilla oli vuonna 2016 yhteensä 293 miljardia euroa rahoitusvaroja ja yli 436 miljardia muuta varallisuutta, kun taas velkoja oli 155 miljardin euron edestä. Nettovarallisuutta suomalaisilla oli siis pyöristettynä yhteensä 575 miljardia euroa. Jos suhteutamme luvun väkilukuun verrattuna, nettovarallisuutta oli siis noin 104 500 euroa henkilöä kohden. Voisimme siis helposti maksaa valtion velan pois vaikka heti, eikä siihen menisi kuin 20% yksityishenkilöiden yhdessä omistamasta varallisuudesta.

Valtion velan maksaminen yksityisestä omaisuudesta on tietenkin arveluttavaa, eivätkä nykyiset poliitikkomme edes uskaltaisi ajatella moista vaihtoehtoa. Onhan viimeiset 15 vuotta tehty lujasti töitä, että yksityisen varallisuuden osuus kansanvarallisuudesta kasvaisi. Tämä on ollut tietoinen poliittinen päätös, joka noudattaa 80-luvulla toteutuneiden uudistusten kaavaa joka lopulta johti yhteen Suomen historian pahimmista lamoista. Onneksemme noin radikaalit toimenpiteet eivät kuitenkaan ole pakollisia, sillä tämä teksti on tähän mennessä käsitellyt vain pientä osaa Suomen kansanvarallisuudesta. Tässäkin tapauksessa historia opettaa, jos vain viitsii opetella.

Suomen julkinen varallisuus käsittää valtion lisäksi kuntien, julkisyhteisöjen, kuntayhtymien ja joidenkin sosiaaliturva- ja eläkerahastojen hallinnassa olevan varallisuuden. Erityisesti viimeisimpänä mainitun osuus sekä suomalaisesta julkisesta, että yksityisestä varallisuudesta on merkittävä. Työeläkevakuuttajat ry:n tekemän analyysin mukaan eläkerahastoissa muhii tälläkin hetkellä yli 196 miljardia euroa, josta 123 miljardia yksityistä ja 73 miljardia julkista varallisuutta. Suurin osa tästä varallisuudesta on sijoitettu erilaisiin tuottoa tekeviin kohteisiin ja sen kokonaisarvo onkin kasvanut kymmenessä vuodessa yli 60%. Valtion bruttovelan voisi siis helposti maksaa kokonaan pois pelkästään eläkerahastojen omaisuudella - pelkän nettovelan koskemattakaan yksityiseen eläkevarallisuuten. Puhtaasti kansantalouden näkökulmasta ajateltuna siinä ei kuitenkaan olisi kauheasti järkeä, sillä tällä hetkellä eläkerahastot tekevät enemmän voittoa kuin valtio maksaa lainoistaan korkoa. Samalla eläkerahastoilla on myös vastattavanaan Suomen ikääntyvän väestön elättäminen. Jos kuitenkin mietitään pelkästään julkista varallisuutta, sen määrä kasvaa nopeammin kuin julkinen velka.

Jos kansantalouttamme siis mietitään puhtaasti kokonaisuutena, meillä pyyhkii oikeastaan aika hyvin. Sanoipa Jutta Urpilainen mitä tahansa valtio ei ole kotitalous. Tällaisilla yksinkertaistetuilla näkökulmilla saadaan kansalaisten mieleen iskostettua käsitys, jossa elämme kollektiivisesti jatkuvasti yli varojemme. Ai niin, kenelle Suomi muuten olikaan velkaa? Suurin velkoja on itseasiassa Suomen pankki, loput saamiset kuuluvat eri valtioille, julkisyhteisöille ja yksityisille sijoittajille ympäri maailmaa. Samalla suomalaiset yksityiset sijoittajat, Suomen valtio ja julkisyhteisöt omistavat muiden maiden velkakirjoja, jolloin lopputulos on todennäköisesti enemmän tai vähemmän kansantalouden näkökulmasta nollasummapeliä.

Voitaisiinko siis kansalaisina kollektiivisesti lakata uskomasta oikeistohallituksen pelottelua valtion velkaantumisesta? Valtio kun ei ole kotitalous sen enempää kuin yrityskään ja sillä on käytössään täysin ylivertaiset työkalut velkaantumisen pysäyttämiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi lainsäädännölliset toimenpiteet, verotuksesta päättäminen ja investointien tekeminen tuottavuuden ja tavallisten kansalaisten ostovoiman parantamiseksi.

Vähävaraisilta, terveydenhuollosta ja opiskelusta leikkaaminen ja valtion tuottavan omaisuuden myyminen yksityisomistukseen on kuitenkin valtion velkaantumiselle vähän samanlainen ratkaisu kuin kipeiden jalkojen amputoiminen olisi lääkärille. Heittämällä vähävaraiset, työttömät ja opiskelijat bussin alle voidaan kyllä väliaikaisesti tekohengittää valtion taloutta, mutta mistäs sitä kulutusta sitten oikein lisätään? Kohta pitääkin jo amputoida myös kädet, ettei sairaus pääse vaan leviämään pääkallopaikalle; seuraa loputon leikkaamisen kehä. Kirjoitan siitä kuitenkin kokonaan uuden kirjoituksen joku toinen kerta. Tästä kirjoituksesta kun tuli muutenkin yhtä pitkä kuin nälkävuosi on tätä menoa pian köyhälle.

"Älä sure kultani vaikka on velkaa, tehdään yhdessä työtä."
Tarja Ylitalo - Älä sure kultani (Ei tämä tyttö lempeä anele 1983)