Mitä videopeleistä voi oppia?

Remote - Erin Perry (CC BY 2.0)

Yleensä kun mediassa puhutaan videopeleistä ja pelaamisesta, keskittyy keskustelu valitettavan usein pelkästään pelaamisen haittavaikutuksiin: Milloin liiallinen pelaaminen aiheuttaa keskittymishäiriöitä, nukkumisvaikeuksia tai ahdistusta, milloin taas erityisesti nuorilla pelaamiseen käytetty aika on pois opiskelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä tai muusta kehittävämmästä toiminnasta. Oman osansa kritiikistä ovat saaneet erityisesti nuorten suosimat FPS (first person shooter) - sotapelit, joiden pelätään tekevän käyttäjistään aggressiivisempia ja romantisoivan moraalisesti arveluttavia aihepiirejä. Samaa voi sanoa esimerkiksi kauhupeleistä tai peleistä jotka sisältävät seksuaalista sisältöä.

Sanottakoon heti alkuun, ettei kirjoitukseni tarkoituksena ole kieltää olemassa olevia ja tutkitusti todistettuja pelaamisesta aiheutuvia riskejä. Liiallisen pelaamisen haittavaikutukset ovat tutkittuja tosiasioita, samoin kuin väkivaltaisten pelien vaikutus pelaajan suhtautumisesta väkivaltaan. On kuitenkin harmittavaa, että pelaamisen kaikki opettavat ja positiiviset vaikutukset jäävät usein tämän toisen ääripään alle. Pelaamiseen, kuten moneen muuhunkin asiaan pätee siis se sama vanha sääntö; kohtuus kaikessa.

Voin rehellisesti sanoa, että nuorempana edellä mainittu sääntö unohtui minulta monesti. Kuuluin varmasti siihen ryhmään, jolle liiallisesta videopelien pelaamisesta muodostui jo merkittäviä riskejä. Saatoin pelata helpostikin kahdeksan tuntia yhteen putkeen edes huomaamatta ajan kulua. Vanhempani kyllä puuttuivat asiaan ja otimme siitä varsinkin isäni kanssa usein yhteen. "Taasko sinä pelaat noita pip-pup-pelejä?" Oli isäni suosikkilausahdus - minusta ärsyttävin. Minulla kuitenkin oli paljon muitakin harrastuksia; pelasin jalkapalloa, soittelin kitaraa bändissä ja vietin paljon aikaa ystävieni kanssa esimerkiksi nuorisotalolla pingistä pelaten. Voin vain kuvitella, että tilanne on vielä paljon hankalampi vähemmän aktiivisten nuorten perheissä. Tänä päivänä voin kuitenkin todeta, että isäni oli asian suhteen monesti oikeassa.

Pelaamisen määräni on vähentynyt varmasti aika suoraviivaisesti korreloivassa kaaviossa nousevan ikäni kanssa. Yksinkertaisin syy tähän on ajan puute. Nykyään vaan ei ole aikaa pelata samanlaisia määriä kuin nuorempana. Vähentynyt vapaa-aikakin tulee käytettyä usein muiden harrastusten parissa; taiteilemalla, lukemalla kirjoja, katselemalla elokuvia tai ystäviä nähdessä. Vielä toisinaan kuitenkin elämään mahtuu onneksi päiviä, jolloin voi puhtaalla omatunnolla uppoutua videopelien maailmaan murehtimatta lainkaan todellisuuden eri nurkista kurkottelevista velvollisuuksista. Videopelit kun ovat eskapismin ultimaattisin muoto.

Mitä pelaaminen sitten on opettanut minulle? Jos aloitetaan mielestäni kaikista tärkeimmästä, on se varmasti vaikutus kielitaitooni. Pelaamalla englanninkielisiä pelejä altistuu jatkuvasti uudelle ja entistä monipuolisemmalle sanastolle. Peleissä etenemiseksi kun on melkoisen tärkeää ymmärtää mitä peleissä täytyy tehdä, sitä monesti huomaa googlailevansa uusia tuntemattomia sanoja pelissä edetäkseen. Sanavarasto karttuu, kielitaito kehittyy, eikä sitä edes tajua opiskelevansa. Nykyisin puhun ja kirjoitan arkikäytössä sujuvaa englantia. Se on valtavan hyödyllinen taito sekä työmarkkinoilla kuin omassa elämässäkin. Sujuva kielitaito avaa lukemattoman määrän portteja tiedon hakemiselle sekä sosiaalisten kontaktien muodostamiselle ympäri maailmaa.

Toinen varsinkin työelämässä ja opiskelussa keskeinen taito on kyky käyttää tietokonetta ja hakea tietoa monipuolisesti ja nopeasti. Suurin osa nykypäivänä tehtävistä töistä keskittyy tavalla tai toisella erilaisten tietoteknisten laitteiden ympärille. Näiden laitteiden toimintametodien ymmärtäminen on merkittävä etu ja suurin yksittäinen syy metodien ymmärtämiselle on aikanaan kukoistanut kiinnostus videopeleihin. Pystyn myös kirjoittamaan tietokoneella erittäin nopeasti, mikä vähentää käytettyä aikaa esimerkiksi erilaisten esseiden tai tutkimusten kirjoittamisessa, kuin myös työtehtävissä kaikenlaisten kirjausten, viestien tai sähköpostien lähettämisessä.

Kaikki videopelien opettamista taidoista eivät kuitenkaan ole yhtä helposti mitattavissa kuin kirjoitusnopeus tai kielitaito. Esimerkiksi strategiapelit ovat varmasti vaikuttaneet kykyyni ajatella asioita nopeasti monesta eri näkökulmasta ja ratkaisemaan ongelmia tietyn määräajan puitteissa. Varsinkin verkossa pelatessa (olipa kyse sitten shakista, Riskistä tai vaikka Warcraft III:sta) sitä joutuu jatkuvasti luomaan strategioita, taktiikoita ja muuttamaan niitä pelin edetessä vastustajan päihittämiseksi.

Mitä taas tulee roolipeleihin, ne ovat opettaneet valtavan määrän järjestelmällisyydestä, kärsivällisyydestä ja tavoitteellisuudesta. Varsinkin verkossa pelattavat roolipelit kun monesti keskittyvät ainakin jossain määrin grindaamiseen (eli tietyn toimenpiteen toistamiseen useita kertoja) sitä huomaa, ettei haluttuun lopputulokseen pääse ihan päivässä tai kahdessa. Tämä pakottaa pelaajan luomaan itselleen tavoitteita, pilkkomaan niitä pieniin osiin ja lähtemään purkamaan edessä odottavaa vyyhtiä palanen kerrallaan. Se on taito jonka merkitys erityisesti opiskellessa korostuu. Tutkinnon suorittamiseksi kun tulee monesti kerätä 180, 210 tai jopa 300 opintopistettä ja itsensä motivoiminen jokaisen yksittäisen pisteen keräämiseksi voi monesti tuntua hankalalta. Kun on jo nuorena oppinut pilkkomaan vastaavanlaiset tavoitteet pieniksi palasiksi (jos tänään suoritan tämän verran, kuukaudessa se on tämän verran ja vuodessa tämän verran) ajattelu on helppo siirtää koskemaan myös opiskelua. Nyt opiskelenkin töiden ohella avoimessa yliopistossa finanssioikeutta omaan tahtiini, täysin omasta halustani. Tiedän kuinka paljon opintopisteitä pystyn suorittamaan vuodessa ja kauanko minulla kestää haluttuun lopputulokseen pääseminen. Sen jälkeen on helppo keskittyä jokaiseen yksittäiseen kurssiin kokonaisuus kerrallaan.

Viimeisin videopelien kautta tekemäni oivallus tapahtui muutama kuukausi sitten mitä erikoisimmassa paikassa: Grubbyn (Warcraft III maailmanmestari ja Heroes of the Storm -pelaaja) livestriimiä Twitchistä seuratessani. Neuvoessaan katsojiaan pelaamisessa Grubby sanoi jotain uusien asioiden opettelemisesta, mitä en ole tänä päivänäkään unohtanut. Vapaasti suomennettuna se meni jotakuinkin näin: "Aina kun alat opetella jotain uutta taitoa, mielesi haluaa jatkuvasti tehdä asiat tavalla jolla olet ne aikaisemmin oppinut. Uuden taidon opiskelu vaatii siis määrätietoista työtä. Sinun täytyy altistaa aivosi tälle uudelle ajatukselle ja alkaa toteuttamaan sitä hitaasti ja palanen kerrallaan. Lopulta aivosi alkavat hyväksyä tämän uuden toimintamallin, jonka jälkeen myös kehosi alkaa seurata perässä. Tämän jälkeen opettelu helpottuu ja alat huomata, että teet asioita automaattisesti ja ajattelematta oikein."

Sinä iltana aloitin opiskelemaan pianon soittamista vakavissani.

"This is my idea of fun: Playing video games."
Lana Del Rey - Video Games (Born to Die 2012)

Suosikit #1: Valamiesten ratkaisu

Ensimmäinen suosikkini on vuonna 1957 julkaistu Sidney Lumetin ohjaama ja Henry Fondan tähdittämä oikeussali -klassikko Valamiesten ratkaisu. Valamiesten ratkaisu pohjautuu kaksi vuotta aikaisemmin julkaistuun Reginald Rosen kirjoittamaan samannimiseen näytelmään. Tämä on elokuvan kannalta oleellista, sillä kuvaus- ja toteutustavaltaan se muistuttaa enemmän näytelmää kuin elokuvaa. Koko elokuvan tapahtumat perustuvat käytännössä kahteen eri huoneeseen; oikeussalin viereiseen tilaan johon valamiehet kokoontuvat tekemään päätöstään sekä sen vieressä olevaan taukotilaan, jossa henkilöhahmot käyvät kahdenkeskisiä keskusteluita.

Vaikka elokuva saattaa tuon kuvauksen perusteella kuulostaa erikoistehosteisiin ja toimintaan tottuneille katsojille tylsältä draamalta, voin vakuuttaa sen muistuttavan enemmänkin trilleriä. Valamiesten ratkaisu onkin erinomainen malliesimerkki elokuvasta, jossa kaikki epäolennainen on riisuttu pois erittäin vahvan tarinankerronnan ja henkilökuvausten tieltä.

Elokuvan juoni on lyhykäisyydessään seuraava: Nuori latinoamerikkalainen mies istuu oikeudenkäynnissä syytettynä isänsä puukottamisesta ja poliisitutkinta on kerännyt vahvan aineiston miehen syyllisyyden todistamiseksi. Oikeudenkäynnin jälkeen päätös kuolemantuomion antamisesta siirtyy kaksitoistajäsenisen valamiehistön käsiteltäväksi. Tapaus näyttää ennakkoon selvältä ja valamiehistö on heti valmis äänestämään miehen syyllisyydestä. Vain yksi valamiehistön jäsenistä, Henry Fondan näyttelemä valamies numero kahdeksan, päättää olla äänestämättä miestä syylliseksi.

Tästä alkaa noin puolitoista tuntia kestävä väittely, jonka aikana valamiehistö alkaa käydä läpi oikeussalissa esitettyä aineistoa. Kaikki kaksitoista valamiestä tulevat erilaisista olosuhteista ja elokuva onkin ennenkaikkea äärimmäisen tarkka henkilökuvaus ihmisen ennakkoluuloista ja motiiveista. Samalla kun sen pureutuu syvälle oikeudenmukaisuuden ja tuntemattoman ihmisen tuomitsemisen vaikeuden filosofiaan, se kuvailee mestarillisesti ihmisen psyykettä; kokemusten ja ulkoisten ärsykkeiden vaikutusta tapaamme tehdä päätöksiä ja tulkita maailmaa.

Mikäli lukijalle 50-luvulla julkaistun mustavalkoelokuvan katsominen tuntuu luotaantyöntävältä, voi elokuvasta katsoa myös 1997 julkaistun, alkuperäiselle teokselle erittäin uskollisen uudelleenfilmatisoinnin. Molemmat katsoneena liputan kuitenkin alkuperäisen puolesta, erityisesti Henry Fondan ja Lee J. Cobbin loistavien roolisuoritusten vuoksi.

Kolmella Oscar -ehdokkuudella huomioitu Valamiesten ratkaisu on allekirjoittaneen lisäksi saanut ylistystä niin tavallisilta katsojilta kuin kriitikoiltakin. Vuonna 2007 se valittiin Yhdysvaltain kongressin kansalliselle elokuvaluettelolle kulttuurillisen ja yhteiskunnallisen merkityksensä vuoksi. Maailman suosituimman elokuvasivuston IMDb:n (Internet Movie Database) listalla ympäri maailmaa sijoittuneet käyttäjät ovat arvioineet sen kaikkien aikojen viidenneksi parhaimmaksi elokuvaksi.

Valamiesten ratkaisu on yksi niistä elokuvista, jonka katsominen on uskoakseni tehnyt minusta paremman ihmisen. Se herättää valtavasti ajatuksia ja pakottaa katsojan pohtimaan omaa käsitystään moraalista ja empatiasta. Se tulkitsee hienovaraisesti ihmisten ryhmäkäyttäytymistä, jossa yleensä äänekkäimmät ja painostavimmat persoonat pystyvät taivuttelemaan muut omalle kannalleen. Samalla se kuitenkin valaa uskoa ajatukseen, että loogisesti perusteltu argumentti voi horjuttaa ennakkoon vahvojakin oletuksia.

"Luovuttaako elämänsä korkeamman edessä?"
CMX - Sateenkaaren pää (Iäti 2010)

Valtion hotellissa

45/52 Cat Burglar - Mark Seton (Taneli edit) (CC BY 2.0)

Jotkut päivät elämässä ovat kummallisempia kuin toiset. Yksi tällainen lauantaipäivä eräänä kesänä kauan sitten on jäänyt erityisen hyvin mieleen. Nimittäin yhtenäkään päivänä en ennen tai sen jälkeen ole lukenut alusta loppuun kokonaista Seiskaa. Jos onni suo, en myöskään lue. Ja jos tässä vaiheessa mietit miksi kukaan käyttäisi kesäisen lauantaipäivän lukemalla Seiskaa, malta hetki - saavun siihen pian.

Tuo päivä alkoi samalla tavalla kuin mikä tahansa muu kesäpäivä, nukkumalla pitkään ja onnellisesti. Oikeastaan jälkeenpäin voi todeta, että en nukkunut selvästikään tarpeeksi pitkään, koska kaikelta tulevalta olisi ehkä voinut sillä yksinkertaisella tavalla välttyä. Olenkin sittemmin ottanut tämän keinon käyttöön esimerkiksi siirtääkseni työpäivien alkamista vähän myöhemmäksi (sori työkaverit).

Kyseisen mainiosti alkaneen kesäpäivän ensimmäinen kummallinen käänne tapahtui kun hyvä ystäväni soitti ja pyysi avukseen selvittämään tapahtunutta rikosta. Ystävälläni kun oli ollut edellisenä iltana muutama muu ystävä kylässä viettämässä iltaa ja aamulla omaisuuden määrässä oli tapahtunut epäilyttäviä muutoksia. Epäonnekseni olin sattunut käväisemään kyseisissä illanistujaisissa pyörähtämässä ja minua kaivattiin siis seisomaan epäiltyjen linjalle.

Lainkuuliaisena kansalaisena suhtauduin velvollisuuteeni vakavasti ja harvoinhan sitä elämässä tulee mahdollisuus selvittää ihan oikeaa rikosta. Siispä ei muuta kuin Deerstalker-hattu päähän, suurennuslasi kouraan ja matkaan!

Paikalle saapuessani koko muu illanviettoseurue olikin jo odottamassa, tosin porukkaan oli liittynyt myös pari virkapukuista herrasmiestä siniraitaisella autollaan. Seuraavaksi oli vuorossa agathachristiemäinen kohtaus jossa kaikki paikallaolijat esittivät vuorollaan näkemyksensä kuka voisi olla syyllinen. Tuossa vaiheessa tilanne oikeastaan vain huvitti itseäni, olinhan käynyt paikalla alkuillasta ja jättänyt kyseisen kvartetin juhlistamaan iltaa keskenään.

Valitettavasti kukaan paikallaolijoista ei tunnustautunut syylliseksi ja virkapukuisilla herrasmiehillä taisi olla vuoro lopuillaan, joten lähdettiin sitten koko porukka niinsanotusti kamarille vähän asioita selvittelemään. Tuossa vaiheessa kello taisi olla noin kaksi iltapäivällä, eli homma olisi varmasti ohi nopeasti ja pääsisimme pian nauttimaan viimeisestä kesälauantaista (koulut kun sattuivat jatkumaan seuraavana maanantaina).

Kamarille saavuttaessa hommat kuitenkin alkoivat muuttua omituiseksi. Tuossa vaiheessa ketään muuta kuin allekirjoittanutta Sherlockia ei tainnut kiinnostaa enää rikoksen ratkaiseminen, vaan herrasmiehilläkin alkoi olla kiire lauantain viettoon. Näinpä he sitten löivät viisaat päänsä yhteen ja tulivat tulokseen, että laitetaanhan pojat hetkeksi putkaan odottelemaan asian käsittelyä. Onneksemme oikeat rikolliset olivat vältelleet lain pitkää kouraa viimeaikoina, joten putkia riitti ihkaoma jokaiselle. Lieköhän samassa sellissä oltaisiin ratkottu rikoksia vähän erilaisella mentaliteetilla?

Tutustuessani uuteen elinympäristööni tulin tulokseen, että tämä jos mikä on paikka jossa fengshui on vähän poskellaan. Nurkassa pytty, toisessa sänky, keskellä pöytä ja seinällä pienenpieni ikkuna. Sillä hetkellä en arvannut miten suurta iloa pieni ikkuna tai pöydälle unohtunut Seiska voi pienelle ihmiselle tuottaa hädän hetkellä.

Istahdin aikani kuluksi pyty.. - sängylle ja aloin selailla Seiskaa. Johanna Tukiainen vietti rapujuhlia. Joku missi oli eronnut, uusi heila löytyi jääkiekkoilijasta. Tunnit kuluivat ja ulkona alkoi hämärtää. Seiskakin uhkasi loppua, rikoksesta ei kuulunut mitään. Ratkoin aikani kuluksi Seiskan rikospähkinän. Kukaan ei tullut kysymään olisiko minulla ollut ideoita tämänpäiväisen rikoksen tekijöistä. Ulkona oli pimeää. Sängyssä ei ollut peittoa. Oli kylmä. En ollut syönyt sitten aamupalan, ruokaa täällä ei selvästikään tarjoiltu rikollisille. Valot sammuivat. Vedin pussilakanan päälleni ja suljin silmäni. Patja tuntui puulta. Taisi ollakin. Mietin tältäköhän päähenkilöstä mahtoi tuntua Albert Camusin Sivullisessa? Kului kaksi ikuisuutta ennen kuin nukahdin.

Heräsin aamulla, mahaan sattui. Valtion hotellissa valot laitetaan päälle jo seitsemältä. Jumalauta, mikä aika se sellainen on herätä? Syy herätykselle paljastui; tilapäisen kotini oven luukku aukesi ja ystävällinen käsi tarjosi epäilyttävää pakettia. Odotin että luukku sulkeutui. Lähestyin varovaisesti pakettia varpaisillani. Nuuhkaisin. Tuoksui samalle kuin pizzakuski krapula-aamuna. Taivaalliselle.

Syötyäni annoksen jonka sisältöä en kovasti miettimälläkään enää muista (sanottakoon kuitenkin että se oli hyvää, reissu ei ollut ollut turha), ovi aukesi ja virkapukuinen herrasmies kutsui minut mukaansa. Seurasin. Saavuimme huoneeseen jossa oli toinen herrasmies, valkoinen seinä ja kamera. Toinen herrasmiehistä kehotti seisomaan kameran edessä. Pidän kuvista, joten suostuin oitis. Salama välähti. Seuraavaksi oli vuorossa sormenjäljet, jännitin.

En kuitenkaan koskaan kerennyt otattaa muotteja sormenpäistäni, sillä huoneeseen saapui kolmas virkapukuinen herrasmies ja kysyi mitä tämä tyyppi täällä tekee. Olipa oiva kysymys, muistan ajatelleeni. Miksi en keksinyt kysyä tuota itse? Kolmas herrasmies sanoi herrasmiehille yksi ja kaksi, että tämä kaveri pitää päästää pois, ei tarvita sormenjälkiä. Pidin tästä enemmän kuin kahdesta muusta (ei millään pahalla, olitte kaikki ihan mukavia). Jos tässä vaiheessa joku miettii eikö poliisilaitoksella ollut lainkaan naispuolisia poliiseita - ei ollut. Taisivat olla ottamassa kiinni oikeita rikollisia. Herrasmies numero kolme saattoi minut tavaroideni luokse ja sain takaisin puhelimeni. Se soi. Katsoin ruutua: Äiti soittaa.

"Missä ihmeessä oikein olet?"

- Putkassa.

Hiljaisuus.

Selitin tilanteen. En saanut huutia. Helpotuin.

Keräsin loput tavarani ja poistuin valtion hotellista. Pihalla näin yhden rikostovereistani.

"Et ollut siis sinä?"

- En.

Hiljaisuus.

Soitettiin kolmannelle kaverille, saatiin kyyti. Lähdettiin kotiin.

"Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."

- Niin.

Hiljaisuus.

Myöhemmin selvisi kuka ystävistämme oli tehnyt omin päin hieman omistusoikeuksien uudelleenjärjestelyjä. Emme ole sittemmin hirveästi jutelleet. Taisi saada ansionsa mukaan. Se riittänee.

Yksi asia jäi kuitenkin ohuesti harmittamaan: Olisin halunnut muistoksi sen mugshot-kuvan.

Jos joku nyt tunnistaa naamani poliisin tietokannan kuvista: En tehnyt sitä, mitä ikinä oletkaan syykseni pistämässä. Jos luet tätä ja saat elantosi valtiolta poliisin leivissä, voisitko katsoa löytyisikö sitä kuvaa vielä? Jos saan sen muistoksi, niin tekin voitte pitää sen. Työaikataulujen suhteen voisitte vähän hioa toimintatapojanne, mutta palvelu oli kuitenkin ystävällistä. Eikä edes maksanut mitään. Kiitos siitä.

"Poliisi ajaa sinisellä autolla. Uaa."
Eppu Normaali - Poliisi Pamputtaa Taas (Aknepop 1978)

Terminator tulee - oletko valmis?

 Digital DNA, City of Palo Alto, Art in Public Places (CC BY 2.0) - Wonderlane 

Osuvasti Orwellin vuonna 1984 näki päivänvalon ensimmäinen Terminator -elokuva. Huippumenestykseksi noussut ja useita jatko-osia poikinut Terminator varmisti lopullisesti Kalifornian kuvernöörinäkin toimineen Arnold Schwarzeneggerin aseman yhtenä 80-luvun suurimmista toimintatähdistä, sekä polkaisi kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen Blade Runnerin ohella käyntiin synkkään tulevaisuusdystopiaan pohjautuvien tieteiselokuvien sarjan; Gattaca, RoboCop, The Matrix, Total Recall, Minority Report, Ex Machina - listaa voisi jatkaa vaikka koko päivän.

Ensimmäisessä Terminator -elokuvassa Schwarzeneggerin näyttelemä kyborgi T-101 lähetetään tulevaisuudesta vuoteen 1984 jäljittämään naista nimeltä Sarah Connor. Tulevaisuudessa josta kyborgi T-101 saapuu koneet ovat ottaneet vallan ihmisistä ja jäljellä on vain ydinsodan runtelema maapallo. Kyseessä on mielenkiintoinen skenaario, joka varmasti vaikutti 80-luvulla Terminatoria elokuvateatterissa katsoneiden mielestä sopivan etäiseltä viihde-elokuvan miljööksi. Nyt 33 vuotta myöhemmin, asetelma ei vaikutakaan enää niin etäiseltä.

Vuonna 1984 innovatiivisin markkinoilta löytyvä tietokone oli samaisena vuonna julkaistu The Apple Macintosh. Macintosh 128K:ksi nimetyssä ensimmäisessä Macintoshissa oli kuuden megahertsin prosessori, 128 kilobittiä hajasaantimuistia ja 400 kilobittiä massamuistia. Vertailun vuoksi kyseinen määrä muistia ei riittäisi tänä päivänä edes yhden vähänkään isomman .JPEG valokuvan tallentamiseen.

Jos palaamme vielä toiset vähän yli 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1950, saavumme vuoteen jolloin matemaatikko ja tietojenkäsittelytieteilijä Alan Turing kehitteli ensimmäisen Turingin kokeena sittemmin tunnetun tekoälytestin selvittääkseen voivatko koneet ajatella. Turingin testin ajatuksena on se, että tietokone on älykäs jos sen antamia vastauksia ei pysty erottamaan ihmisen vastauksista. Vaikka Turingin elinaikana ei ollut olemassa yhtään tarpeeksi tehokasta tietokonetta shakki-ohjelman pyörittämiseksi, Turing myös ennusti että tulevaisuudessa tietokone tulisi pelaamaan shakkia erittäin hyvin.

Turingin jo 40-luvulla tekemä ennustus toteutui lopullisesti kuitenkin vasta vuonna 1996, kun IBM:n luoma Deep Blue shakkitietokone voitti erän shakin maailmanmestari Garry Kasparovia vastaan. Vain vuotta myöhemmin paranneltu "Deeper" Blue päihitti Kasparovin kokonaisessa ottelussa. Deep Blue tietokonetta on kuitenkin vaikea määritellä tekoälyn näkökulmasta älykkääksi, sillä sen suorittaminen perustui yli 700 000 toteutuneen shakkipelin tietokantaan. Se pystyi siis yksinkertaisesti laskemaan enemmän ja pidemmälle mahdollisia siirtoja kuin ihminen.

Syy miksi lähdin kirjoittamaan tekoälystä pohjautuu vasta lukemaani Dan Brownin uutuuskirjaan Alku. Sen kummemmin kirjan tarinaa paljastamatta kirjassa päähenkilö Robert Langdon kohtaa muunmuassa itseajavan auton ja itseään monistamaan ja ilmeisesti ajattelemaan pystyvän tekoälyn. Kirjailija itse sanoo, että kaikki tarinassa esiintyvä teknologia on olemassa ja todellista. Ajatus on kiehtova. Sekä samalla myös erittäin pelottava.

Itseajavat autot, lentokoneet ja muut kulkuneuvot ovat nykyään jo arkipäivää, mutta miten on oikeasti älykkään tekoälyn laita? Palatakseni Turingin testiin, kesti 57 vuotta Alan Turingin kuolemasta kun ensimmäinen tekoäly, Rollo Carpenterin luoma Cleverbot pystyi vuonna 2011 virallisessa Turingin testissä vakuuttamaan testin läpäisemiseksi vaadittavat yli puolet tuomareista.

Tekoälyn viimeisin läpimurto tapahtui vuonna 2016, kun Googlen luoma AlphaGo päihitti 18-kertaisen Go-mestarin Lee Sedolin Etelä-Koreassa pelatussa Go-ottelussa. Ottelua onkin verrattu Deep Bluen ja Kasparovin shakkiotteluun, mutta sitä on pidetty merkittävästi suurempana tekoälyn saavutuksena siitä syystä, että Go:ta pidetään shakkia paljon intuitiivisempana, monipuolisempana ja luovempana pelinä. Suurin ero AlphaGo:n ja Deep Bluen välillä lieneekin siinä, että kun Deep Blue laski mahdollisia vaihtoehtoja valmiiksi ohjelmoidusta tietokannasta, AlphaGo "harjoitteli" pelaamalla pelejä itseään vastaan ja muodostamalla sitä kautta jatkuvasti luovemman ja monipuolisemman "näkemyksen" pelistä. AlphaGo siis alkoi kehittää itseään niin pitkälle, etteivät edes sen luojat osanneet sanoa millä perusteella se tekee valintoja pelatessaan.

Jos teknologian kehitys asetetaan aikajanalle, kehitys on ollut huikaisevaa: Ensimmäiset teolliset höyrykoneet valmistettiin 1600 ja 1700 lukujen vaihteessa ja ensimmäinen höyryveturi ajoi neitsytmatkansa 1804. Samoihin aikoihin alettiin kehitellä ensimmäistä hehkulamppua, joiden suurtuotanto alkoi kuitenkin vasta noin 80 vuotta myöhemmin Thomas Edisonin patentin pohjalta. Ensimmäisiä digitaalisia tietokoneita alettiin valmistella toisen maailmansodan aikaan kun jo 20 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton Luna 2 avaruusluotain laskeutui ensimmäistä kertaa kuun pinnalle. Vain kymmenen vuotta myöhemmin Neil Armstrong ja Buzz Aldrin laskeutuivat kuuhun LM-5 -kuumoduulillaan.

Vasta 15 vuotta Apollo 11 lennon jälkeen markkinoille saapui aiemmin mainitsemani The Apple Macintosh. Kun Apple Macintoshin prosessorissa kellotaajuus oli 6 megahertsiä, on se nykyisin markkinoilla olevissa Intel Core i7 prosessoreissa jopa 4,7 gigahertsiä. Yksinkertaistettuna ero suoritinnopeudessa on 783 kertainen, todellisuudessa se voi olla vielä paljon merkittävämpi. Jos Macintoshille ei mahtunut luontevasti yhtä .JPEG kuvaa, nykään niitä menee tavallisessa käytössä olevalle tietokoneelle helposti miljoonia.

Kun mietitään pelkästään kaupallisessa jaossa olevaa teknologiaa, on kehitys ollut huumavaa. On älypuhelimia, tietokoneita, älytelevisioita, itsensä parkkeeraavia autoja ja virtuaalitodellisuutta. Jos taas mietitään, että edelleen tänäkin päivänä suurin osa teknologian kuin myös tekoälynkin kehittämisestä ohjautuu visusti salattuun sotateollisuuteen, on mahdotonta tietää miten pitkälle se on jo tänä päivänä edennyt.

Se kertonee jotain jos Elon Muskin, Stephen Hawkingin tai NASA:n tutkimuskeskuksen johtajan kaltaiset henkilöt varoittelevat tekoälyn, teknologian ja robotiikan vaaroista. Nimittäin tällä menolla ei taida mennä kauaa ennen kuin Terminaattori tulee ja pistää valot pimeäksi meiltä kaikilta. Eikä se Terminaattori todennäköisesti näytä edes Schwarzeneggeriltä.

No, jos nyt ei kuitenkaan. Ainakaan ihan vielä.

"Down on the ground, the rainbow led me to the sun."

Daddy's car - Tekoälyn säveltämä kappale (2016)

Juppihippipunkkari

Cuba's Ideology Soup - Eric Chan (CC BY 2.0)

Lopetin ensimmäisen kirjoitukseni sitaattiin Neljän Ruusun Tie Ajatuksiin kappaleesta. Ajattelin, että on vain sopivaa aloittaa seuraava kirjoitus toisella tunnetulla kappaleella samaiselta yhtyeeltä: Juppihippipunkkarilla. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole syväanalyysi Juppihippipunkkari biisiin tai Neljän Ruusun tuotantoon, vaan se toimii hyvänä aasinsiltana ajatuksiini. Se kun tuntuu kertovan monista asioista joista haluan nyt kirjoittaa.

Yhteiskunnassa on kautta aikain haluttu jakaa ihmisiä erilaisiin kategorioihin: Antiikin Roomassa oli konsuleita, patriiseja, kenturioita ja plebeijit. Ja tietysti orjia. Keskiajalla nimitykset olivat yksinkertaisempia, mutta ajoivat samaa asiaa: Oli kuninkaallisia, aatelisia, sotilaita ja talonpoikia. Ja tietysti orjia. Nykypäivänä nimityksiä sitten riittääkin: On oikeistolaisia, perussuomalaisia, vihreitä, feministejä ja niin edelleen. Sentään orjuus on ja pysyy (orjan määritelmä vrt. työttömien kepittäminen).

Maailman mukana myös yhteiskunta on muuttunut. Enää ei eletä feodaalitaloudessa, eikä kuninkaallisilla ole useassakaan maassa samanlaista valtaa kuin ennen. Vuosituhansien kulttuurievoluutiosta huolimatta me ihmiset emme ole kuitenkaan juurikaan muuttuneet. Meillä on edelleen jonkinlainen sisäsyntyinen tarve asettaa ihmisiä tiettyihin kehyksiin; helpottamaan tapaamme ajatella heistä. On paljon helpompaa määritellä 52-vuotias puistofilosofi-Pertti spurguksi, kuin miettiä miltä maailma mahtaa näyttää hänen silmissään. Kokoomuslaiset ovat kapitalisteja, vasemmistolaiset kommunisteja. Rikkaat porvareita ja työttömät laiskoja ja saamattomia. Maahanmuuttajista tuskin tarvitsee edes kirjoittaa.

Enemmän ihmetystä aiheuttaa kuitenkin se, miten halukkaita ihmiset ovat asettamaan itse itsensä tiettyyn muottiin. Lauantai oli tässä mielessä erityisen kummallinen päivä, kun satoja itsensä avoimesti uusnatsiksi luokittelevia marssi Tampereella kansallissosialistiseksi (siis natsiksi; nationalsozialistische = nazi) luokittautuneen järjestön lakkauttamista vastaan. Voisin kirjoittaa tähän väliin melkoisen pätkän sananvapaudesta ja siitä mitä sananvapaus ei tarkoita, mutta se menisi aika pitkälle ohi alkuperäisestä aiheesta ja sopinee aiheeksi jollekin toiselle kirjoitukselle.

En kuitenkaan voi kuin pitää sitä melkoisena ajattelun laiskuutena asettaa itse itsensä tiettyyn muottiin, olipa kyseessä sitten oikeistolainen, vihreä tai vaikka uusnatsi. Voiko sen kuka minä olen määritellä yksittäisellä termillä? Ei voi, mutta jos teen sen itse niin ihmiset kyllä täyttävät loput puolestani.

Palatakseni Neljän Ruusun Juppihippipunkkariin, Ilkka Alanko kiteytti sanoissaan hienosti sen mitä kirjoituksellani haen takaa. Aatteet ja ideologiat ovat elämässä minua varten, enkä minä niitä. Otan ne siis vastaan, tutkin niitä huolellisesti ja valitsen niiden sisällöstä itselleni ne jotka läpäisevät omatuntoni seulan. Minun ei tarvitse olla vasemmistolainen ollakseni sitä mieltä, että ihmisoikeudet koskevat myös vähemmistöjä tai uusnatsi ajatellessani että maahanmuuttopolitiikkaa täytyy järkevöittää. Taloudesta kiinnostuminen ei ole kokoomuslaisten yksinoikeus, eikä maanviljelijöiden ahdinko koske vain Keskustaa. Jokaisen ajatuksen ei tarvitse noudattaa suosimaani aatetta, koska mikään aate ei ole täydellinen. Paitsi ehkä yksi: Välitä ihmisistä, myös niistä joiden kanssa olet asioista eri mieltä. Jos minun olisi silti syystä tai toisesta pakko keksiä itselleni mielekkäät raamit lyhyeen sanaan, mikä minä olisin?

Varmaankin Juppihippipunkkari.

Tai vaihtoehtoisesti ihan Taneli vain.

"Mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet mun multipersoonaan."
Neljä Ruusua - Juppihippipunkkari (Haloo 1992)

Hyperkaaos

Space - Brenda Clarke (CC BY 2.0)

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa aikani kuluksi blogia, mutta en ole koskaan keksinyt sopivaa teemaa tai aihepiiriä tarinoilleni. Jos pitäisi määritellä kiinnostuksenkohteitani, valitsisin näin suppeasti; kaikki.

Tämä blogi siis toimikoon kaikenlaisten ajatusten hautomona, nimensä se on saanut Quentin Meillassouxin kirjasta Äärellisyyden jälkeen. Meillassoux tuli pitkän päättelyketjun päätteeksi tulokseen, että ensimmäinen loogisesti pääteltävissä oleva absoluutti maailmankaikkeudesta on hyperkaaos. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa - ilman mitään syytä.

Tämä kelvatkoon siis ohjenuoraksi myös blogilleni. Kirjoitan mistä huvittaa, milloin huvittaa - omaksi ilokseni.

Tervetuloa, toivottavasti nautit matkasta.

"Tahdon viedä sut matkalle ajatuksiini ja oivallukseni opettaa."
Neljä Ruusua - Tie Ajatuksiin (Haloo 1992)