Neljännessä Suosikit -julkaisussani ajattelin palata taas elokuvien pariin vuonna 2006 julkaistulla saksalaisella Muiden elämä -elokuvalla. Muiden elämä kun käsittelee monia sellaisia asioita, joita olen pohdiskellut paljon viimeaikoina. Yksityisen ja julkisen välinen raja on monin paikoin hämärtynyt kun ihmisistä löytyy verkosta enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin. Suurin osa näistä tiedoista on lähinnä aika harmittomia tykkäyksiä, selaushistoriaa ja itse täytettyjä profiileita, on taustalla kuitenkin jatkuvasti kasvava isoveli valvoo -tilanne, jossa ihmisiä esimerkiksi pidätetään jo rikoksen suunnittelemisesta tai henkilöiden työurat voidaan tuhota kampanjoimalla sosiaalisessa mediassa kuulopuheiden perusteella. Myös tätä blogia kirjoitellessani joudun monesti pohtimaan missä raja yksityisyyteni ja hyvän tarinan välillä menee. Yleensä joudunkin vetämään sen rajan jokaisen tekstin kohdalla uudestaan.
On tietenkin hyvä, jos vaarallisia kouluampujia, joukkomurhaajia ja terroristeja saadaan kiinni ennen kauhistuttavien tekojen tapahtumista, mennään siinä silti jo aika liukkaille jäille yksilönvapauksien suhteen. Jos rikoksen suunnitteleminen on rangaistavaa vaikka rikosta ei koskaan edes toteuttaisi, siinähän periaatteessa mennään aika lähelle pistettä, jossa jo tietynlaisten ajatusten ajatteleminen on lain mukaan rangaistavaa. Tietystihän suunnitelman täytyy olla todellinen ja konkreettisesti todistettavissa, avataan tuosta lähtökohdasta aika moraalisesti arveluttava ovi, jonka sulkeminen onkin sitten paljon hankalampi juttu.
Muiden elämä sijoittuu - kunnianosoituksena isoveli valvoo -dystopiakuvauksen mestarille George Orwellille - vuoteen 1984 ja toisen maailmansodan jälkeen kahtia jaettuun Berliinin kaupunkiin. Länsi-Berliinissä eletään vapaasti ja nykyaikaisesti kun kaupungin jakavan muurin toisella puolella Itä-Berliinissä valvoo ihmiskunnan historian tehokkain ajatuspoliisi Stasi. Elokuvassa seurataan Stasiupseeri Gerd Wieslerin (Ulrich Mühe) ja näytelmäkirjailija Georg Dreymanin (Sebastian Koch) ja tämän kumppanin Christa-Maria Sielandin (Martina Gedeckin) elämää Itä-Berliinissä ennen Berliinin muurin murtumista.
Elokuvan juoni lähtee liikkeelle kun Gerd Wiesler saa komennuksen ryhtyä tarkkailemaan nuhteettomalta vaikuttavan Georg Dreymanin elämää. Niinpä Wiesler apureineen asettaa mikrofoneja Dreymanin asuntoon ja alkaa seuraamaan kaikkia tämän käymiä keskusteluja tarkoituksenaan etsiä merkkejä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta vastarinnasta. Elokuvan edetessä katsoja oppii tuntemaan lisää niin Dreymanista, Sielandista, Wiesleristä kuin koko vallitsevasta yhteiskuntamallistakin. Se on erittäin mielenkiintoinen kuvaus ryhmäkäyttäytymisestä ja tarkkailun ohjailevasta pelon ilmapiiristä, jossa aletaan epäillä kaikkia ihmisiä ympärillä ja oikeiden ja väärien tekojen raja tuntuu kokonaan haihtuvan. Onko sukulaisen ilmiantaminen oikein jos laki sanoo niin, vaikka kyseessä olisi vain halu tuoda Länsi-Saksassa vallitsevaa vapautuneempaa ilmapiiriä myös Itä-Saksaan?
Vaikka Muiden elämä onkin erittäin taidokas kuvaus totalitaristisesta yhteiskuntamallista ja sen vaikutuksista tavallisten ihmisten elämään ja käsityksiin moraalista, on se kuitenkin ennenkaikkea loistava tarina juonellisesti. Se on täynnä mitä erilaisempia henkilöhahmoja, joista pahimmatkin ovat jollain tasolla harmaita. Mikään ei ole koskaan mustavalkoista, joka tuntuukin olevan elokuvan kantava teema, vähän samaan tapaan kuin Steven Spielbergin ohjaamassa Schindlerin listassa. Schindlerin listahan oli kuvattu kokonaan mustavalkoisena yhtä kohtausta ja lopputekstejä lukuunottamatta, mikä oli mielestäni tarinaan nähden aivan loistava taiteellinen ja tarinankerronnallinen valinta.
Saksalaiset elokuvantekijät tuntuvat olevan mestareita juuri totalitaristisen yhteiskunnan osuvassa kuvaamisessa, aihe kun varmasti osuu kansakunnan historian tuntien todella lähelle. Muiden elämä meneekin siis samaan nerokkaiden elokuvien kastiin kuin Dennis Ganselin Die Welle, Wolfgang Beckerin Goodbye Lenin!, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment ja Wolfgang Petersenin Das Boot. Vaikka tarina ei olekaan tosi, kuvaa se vallitsevaa maailmankuvaa äärimmäisen uskottavasti. Siitä kertonee varmasti myös se, että elokuvan ohjannut Florian von Donnesmarck eli nuoruudessaan kolme vuotta jakautuneessa Berliinissä ennen muurin murtumista. Elokuvassa onkin jatkuvasti läsnä todellisuuden tuntu ja se on paikoitellen vähän ahdistavakin kokemus katsojalle. Se on kuitenkin varmasti ihan tarkoituksellinen valinta, sillä se vain tekee elokuvan äärimmäisen loistavasta loppuosasta sitäkin mieleenpainuvamman.
Muiden elämä on valtavasti ajatuksia herättävä ja niin monella eri tasolla koskettava katselukokemus, että tällainen kirjoitus raapaisee vain ohuesti sen erittäin monitasoista pintaa. Se pakottaa katselijan pohdiskelemaan omia näkemyksiään samalla kun se kertoo koskettavan tarinan ihmisyydestä, rakkaudesta ja kaikista väliin mahtuvista tunteista. Se palkittiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar- sekä BAFTA -palkinnolla. IMDb:n kattavalla, kävijöiden arvostelemalla 250 parhaimman elokuvan listalla se sijaitsee tällä hetkellä sijalla 56. Jos siis mietit jotain katseltavaa ihan vaikka aikasi kuluksi, eikä Muiden elämä ole vielä tuttu, suosittelen lämpimästi sen katsomista. Siitä kun löytyy kosketuspintaa varmasti jokaiselle katsojalle.
"Vie minut takaisin betonikaupunkiin, jonka varjoihin kadottiin."
Olavi Uusivirta - Betonikaupunki (Me ei kuolla koskaan 2005)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti