Kun tulevaisuus alkoi ahdistaa

Student - Felix Imobersteg (CC BY 2.0)

Olen kirjoitellut tulevaisuuden monista varsin apokalyptisista uhkakuvista jo monesti, välillä totalitaristisen valvontayhteiskunnan muodossa, toisinaan tekoälyä peläten ja välillä ydinsotaa ennustaen. Tänään ajattelin kuitenkin kirjoitella asiasta maanläheisemmin ja massiivisilla muutoksilla pelottelematta. Tulevaisuus kun ahdistaa ja pelottaa monia jo ihan omassa arkisessa elämässäkin. Opetus- ja kulttuuriministeriön laatiman lukioselvityksen mukaan nykyiset lukiolaiset ovat ensimmäinen sukupolvi, jossa lapset ovat stressaantuneempia kuin vanhempansa. Niin surulliselta kuin tuo kuulostaakin, tuntuu se ihan järkeenkäyvältä, jos otetaan huomioon minkälaisessa maailmassa nykyiset lukiolaiset elävät.

Jos maailma on jossakin muuttunut, niin ainakin sen omassa muutosnopeudessa. Kun ennenvanhaan joku saattoi tehdä kokonaisen työuran enemmän tai vähemmän samanlaisissa hommissa, nykyisin monet työnkuvat voivat olla täysin erilaisia jo muutaman vuoden päästä. Kehitys polkee jatkuvasti eteenpäin ja etsii kustannustehokkaampia tapoja optimoida kaikkea mahdollista. Työntekijälle jää ainoaksi mahdollisuudeksi koittaa itse polkea tämän muutoksen edellä ja pitää osaamisensa relevanttina. Tilanteesta tulee vähän mieleen ne kentät Crash Bandicoot -peleistä, joissa juostaan karkuun sitä vyöryvää kiveä. Ja aika useinhan siinä mentiin littanaksi.

Palatakseni lukiolaisten (ja miksei myös muidenkin nuorten) stressiin, on helppo ymmärtää miten moinen tulevaisuus voi kuulostaa uuvuttavalta ja ahdistavalta. Varsinkin kun ikää on mittarissa alle parikymppiä ja pitäisi jo olevinaan olla käsitystä siitä mitä tulevaisuudessaan oikein haluaa tehdä. Jos jotain lukiolaisista tiedän, tai omasta elämästäni lukiolaisena muistan, ei siihen aikaan kovinkaan monelle ollut selvää minkälainen ihminen sitä itse edes on. Siitä on vielä aika pitkä matka tietämään minkä alan parissa haluaa tulevaisuudessaan töitä tehdä.

Onkin mielestäni absurdia pyrkiä ajamaan aloitteita, joissa lukio-opintojen merkitystä korostetaan entisestään jatko-opiskelun näkökulmasta. Voin omasta kokemuksestani sanoa, että meikäläistä kiinnosti lukioaikana kaikki muu kuin opiskeleminen. Tunneilta liu'uttiin oman moraalin mukaan kaikki mikä käytettävissä oli, ja oppikirjoihin laitettiin nenä kiinni yleensä vasta viimeisenä iltana ennen koetta. Jos edes silloinkaan. Opiskeluihin skarppaaminen alkoi vasta viimeisen vuoden ylioppilaskokeiden myötä ja niistä tulikin ihan kelvolliset arvosanat. Jos olisin silloin hoksannut, miten paljon olisin voinut omaan tulevaisuuteeni vaikuttaa tekemällä kaikkeni hyvien arvosanojen eteen, olisin istunut koko vuoden nenä kiinni kirjoissa. Se todellinen into muidenkin kuin taiteellisten asioiden oppimiseen puraisi kuitenkin vasta viime vuosina. Jos nyt siis haluaisin opiskella itselleni uuden tutkinnon tai ammatin, joutuisin tekemään aika merkittävästi enemmän töitä verrattuna siihen, jos olisin tehnyt sen työn jo lukiolaisena. Onneksi sentään hakeminen ei ainakaan vielä ole pelkästään ylioppilaskirjoitusten varassa. Muuten minultakin olisi jo monia ovia suljettu.

Ylioppilaskokeiden merkityksen korostaminen johtaa vääjäämättä tilanteeseen, jossa koko lukion aikaisen opetuksen painopistettä siirretään koskemaan merkittävämmin matemaattista ja tieteellistä osaamista. Se, että edes suunnitellaan lukiokokeiluja, joissa opiskelija voi halutessaan jättää yleissivistävässä lukiossa opiskelematta lainkaan historiaa tai yhteiskuntaoppia, on suorastaan naurettavaa, jos se ei olisi niin surullista. Historian tunteminen ja yhteiskuntaopin ymmärtäminen ovat äärettömän tärkeitä taitoja meille kaikille. Jos historiaansa ei tunne, ei myöskään voi oppia ennen meitä eläneiden virheistä, tai ymmärtää syitä sille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Yhteiskuntaoppi puolestaan opettaa valtavasti tärkeää tietoa jokaisen oikeuksista, velvollisuuksista ja mahdollisuuksista vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin.

Ei ihmisten arvoa yhteiskunnalle voi mitata pelkästään matemaattisen kapasiteetin tai tieteellisen osaamisen perusteella. Tarkoitukseni ei ole lainkaan vähätellä noiden taitojen tärkeyttä, mutta ei meistä jokainen voi olla tiedemies, lääkäri, tutkija tai ohjelmoija. En edes uskalla ajatella, miten paljon taiteelliset, kulttuurilliset tai monipuolista ajattelua syventävät oppiaineet kärsivät päättäjiemme ajattelumallin tiellä. Minulle lukiolaisena kaikista suurimpia oivalluksia tarjosivat juuri filosofian, historian, musiikin ja kuvataiteen opinnot. Ne rohkaisivat minua ajattelemaan vapaammin, laatikon ulkopuolelta ja ilmaisemaan asioita monipuolisesti erilaisilla keinoilla. Samalla ne loivat valtavasti valmiuksia tarttua mitä erilaisempiin haasteisiin ja innokkuutta haastaa itseäni jatkuvasti uusilla tavoilla.

Jos mietitään tulevaisuuden työntekijää, niin mielestäni tarvitaan juuri sellaisia ihmisiä, joilla on monipuolista osaamista ja kykyä heittäytyä rohkeasti uusiin haasteisiin. Taiteellisten, kulttuurillisten ja filosofisten taitojen osaamista ei voi - eikä tarvitse mitata samanlaisilla mittareilla kuin konkreettisempaa tieteellistä osaamista. Ne ovat molemmat yhtälailla tärkeitä, ja jättämällä toisen pois, jää väkisinkin ymmärrys ihmisistä, yhteiskunnasta, maailmasta ja sen ilmiöistä jollain tasolla vajaaksi. Lukiolainen on vielä nuori, ja nuorilla pitäisi olla aikaa tehdä ja kokeilla monia erilaisia asioita. Ja ennenkaikkea lupa tehdä virheitä ja vääriä valintoja, joiden kautta voi oppia mitä elämässään oikeasti haluaa tehdä. Se, että yritetään väkisillä tuutata lukiolaisia kustannustehokkaasti suoraan monivuotiseen jatko-opiskeluputkeen, tulee vain lisäämään väsymystä, ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Varsinkin kun ajetaan vielä mallia, jossa ensimmäisellä valinnalla pitäisi osua jotenkin maagisesti oikeaan. Opintoja kun ei enää tuosta vaan vaihdetakaan, jos opintotuki ei välttämättä riitäkään toisen tutkinnon suorittamiseen.

On siis suorastaan uskomatonta ajatella, että vaikka koulutukseen panostamisella on todistetusti suoria hyötyjä koko yhteiskunnan hyvinvointiin, terveyteen, sekä taloudellisen ja sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiseen, leikataan siihen käytettyjä varoja jatkuvasti. Omasta puolestani en voi olla kuin onnellinen siitä, että sain ainakin yhden korkeakoulututkinnon suoritettua niillä vähäisillä tuilla kitkuttamalla. Se ei kuitenkaan vähennä kokemaani vääryyden tunnetta vallitsevaa järjestelmää kohtaan, jossa jokaisella tulevalla opiskelijalla on vain entistäkin jyrkempi mäki kiivettävänään. Se tulee johtamaan siihen, että varsinkin pienituloisemmista yhä useampi joutuu jättämään opinnot kesken tai jopa kokonaan aloittamatta. Ja kun mietitään miten paljon korkeasti koulutettua työvoimaa meillä on jo nyt ilman töitä, tulee moni vähemmän kouluttautuneista tipahtamaan surutta kelkasta. Tämän kehityskulun ennustamiseen ei vaadita edes mitään yliluonnollisia ennustajan taitoja. Ne kaikki voi päätellä ihan vain tutkimalla koulutuksen merkitystä kansakuntien kehityksen historiassa. Jos siis päättää historiaa koskaan enää edes opiskella. Jos ei viitsi, niin totuus on tämä: koulutuksesta leikkaaminen on suurimpia harha-askeleita, joita yhteiskuntamme voi ottaa.

Kun tulevaisuus siis seuraavan kerran alkaa ahdistaa, ei siinä auta muu, kuin vetää syvään henkeä ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Sitä ei kuitenkaan koskaan voi tietää, mistä suunnasta se inspiraatio lopulta yllättää. Jos muistaa aina välillä elää myös ihan hetkessä, ei se maailmakaan tunnu muuttuvan niin nopeasti.

"Ja meidän piti mennä kunnon töihin - ja piti pitää tätä maata pystyssä."
Pariisin Kevät - Me ei olla teinejä enää (Meteoriitti 2008)

Puhu sanoilla jotka ymmärrän

T35... - Brooke Anderson (CC BY 2.0)

Tämän blogitekstin aihe nousi mieleeni, kun luin Iltalehden artikkelia Tähdet, tähdet -ohjelmasta, jossa tuomarina toimiva Maria Veitola kommentoi Erja Lyytisen esitystä negatiivisessa sävyssä pastissiksi. Tuon luettuani jäin pitkäksi toviksi pohtimaan mitäköhän Veitola koitti tuolla sanomallaan viestittää. Pastissi kun on erityisesti kuvataiteessa ja musiikissa käytetty termi, joka kuvaa alkuperäisestä poikkeavaa jäljitelmää. Pastissi eroaa parodiasta siten, ettei se pyri pilkkaamaan alkuperäistä teosta ja plagiaatista siinä mielessä, että se pyrkii olemaan selkeästi alkuperäisestä teoksesta erilainen. Eikö siis termin sananmukaisessa merkityksessä teoksesta tehty cover-kappale ole pastissi silloin, kun se poikkeaa alkuperäisestä tarpeeksi, ollen kuitenkin sille uskollinen jäljitelmä? Ja eikö juuri se yleensä ole cover-kappaleiden tarkoitus? Itse suorituksen tasosta se ei kerro arviointina yhtikäs mitään.

Varsinkin sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa sanojen alkuperäisillä merkityksillä nakataan monesti vesilintua. Olipa kyse sitten rasismista, feminismistä, sosiaaliturvasta tai vaikka monista aatesuuntauksista, niin tulkintoja löytyy yleensä yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Se on sinänsä aika kummallista, kun miettii, että yleensä sanoille on aika tarkkaan määritellyt kehykset siitä, mitä niillä tarkoitetaan ja minkälaisessa kontekstissa. Jos halutaan käydä mielekästä ajatustenvaihtoa, täytyy molemmilla osapuolilla olla käsitys siitä, mistä tarkalleenottaen puhutaan. Omien sanojen tai merkitysten keksiminen on kieltämättä varsin hauskaa puuhaa, mutta julkiseen keskusteluun se ei oikein sovi.

Jos vaikka aloitetaan viimeaikoina siitä paljon puhutusta, eli rasismista. Rasismilla tarkoitetaan ihmisen etniseen taustaan tai biologisiin erilaisuuksiin perustuvaa eriarvoista kohtelua, eli syrjintää. Rasismi perustuu siis eriarvoiseen kohteluun sellaisten biologisten ominaisuuksien pohjalta, joihin ihminen ei voi mitenkään itse vaikuttaa. Tästä varsin yksinkertaisesta selityksestä huolimatta rasismikorttia käytetään jatkuvasti puolin ja toisin jos jonkinlaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi kriittinen suhtautuminen uskontoon tai maahanmuuttoon katsotaan usein rasismiksi. Suhtautumisen taustalla voi kyllä olla oikeasti rasistisiakin ajatuksia, mutta puhtaasti sanan kieliopillisessa merkityksessä siitä ei ole kyse. Uskontoon kuuluminen ei esimerkiksi ole synnynnäistä, joten uskonnon tai uskonnollisen instituution kritisoiminen ei voi olla rasismia. On kuitenkin syytä huomioida aina asiaan linkittyvä konteksti. Kaikissa uskonnoissa valinnanvapaus ei ole samanlaista. Eli sellaisissa yhteisöissä, jossa uskontoon kuuluminen ei yleensä ole yksilön vapaa valinta, on tällaisen henkilön syrjiminen uskonnon perusteella rasismia. On siis syytä erotella keskenään aatetta ja henkilöä koskeva kritiikki. Sama koskee myös maahanmuuttoa. Maahanmuuttoa ja siihen liittyvää politiikkaa pitäisi voida kommentoida ja kritisoida avoimesti. Toisaalta maahanmuuttajiin kohdistuva syrjintä puhtaasti maahanmuuttajastatukseen perustuen on rasismia.

Toinen vähintään yhtä paljon tulkintoja herättävä sana on feminismi. Tulkitsijasta riippuen sitä käytetään joko tasa-arvon synonyyminä, pelkästään naisien etuja ajavana liikkeenä ja toisinaan jopa kuvaamaan naispuolista sovinistia. Aloitetaan helpoimmasta: Feminismi ja sovinismi ovat toistensa vastakohtia. Ei kuitenkaan siinä mielessä, että miehet olisivat sovinisteja ja naiset feministejä, kuten aina toisinaan saa erilaisilta palstoilta lukea. Sovinismi aatesuuntauksena tarkoittaa ajatusta siitä, että joku henkilö, kansa tai vaikka sukupuoli on luonnostaan toista parempi tai huonompi. Sovinistisesti ajatteleva voi siis olla niin mies kuin nainenkin. Feminismi puolestaan alkoi aatesuuntauksena ajatuksesta parantaa naisten asemaa miehiä vastaavalle tasolle, eli se siis tavoittelee asemaa jossa kumpikin sukupuoli on yhdenvertainen. Radikaalifeminismi ja siihen kärkkäimmillään linkittyvä miesviha, eli misandria, jonka mukaan miehet ovat pilanneet maailman, on siis oikeasti sovinismia ja feminismin alkuperäisen ajatuksen täysi vastakohta. Tarkoittaako feminismi siis tasa-arvoa?

Se on kysymys jota olen pohtinut melkoisesti. Mitä suurempi kuilu sukupuolten välisen tasa-arvon välillä on, sitä helpompaa ihmisten ja varsinkin miesten on feminismiä aatesuuntauksena tukea. Maailmassa on vielä valtavasti valtioita, joissa naisen asema on miehiin verrattuna erittäin sorrettu ja alistettu. Mitä lähemmäksi sukupuolten välistä tasa-arvoa siirrytään, sitä hankalammaksi feminismin käsite monien mielessä muuttuu. On tutkitusti tilastoitu, että esimerkiksi Suomessakaan sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteudu kaikilla elämänaloilla. Kuitenkin kun tällaisessa tilanteessa puhutaan sukupuoleen jo terminä sitoutuneesta feminismistä, aletaan sitä kokea yhä enemmän uhkana, jossa sen kannattajat muuttuvat mielikuvissa naisten ylivaltaa ajaviksi sovinisteiksi.

Pidän itseäni feministinä. Mitä lähemmäs sukupuolten välistä tasa-arvoa kuitenkin saavutaan, sitä hankalampaa tasa-arvon edistämiseksi on mielestäni käyttää sanaa feminismi. Se on sanana sellainen, johon monet liittävät tunnelatauksen, joka vesittää sanoman alkuperäisen tarkoituksen. Samalla se luo vastakkainasettelua aiheesta, jossa sille ei ole tarvetta. Feminismi-termin käytössä keskustelu meneekin monesti eipäs-juupas -väittelyksi, kun kaksi erilaista tulkintaa osuu vastakkain. Mitä hyötyä siinä vaiheessa on alkaa sivistämään toista osapuolta sanakirjan määritelmällä, kun päässä oleva määritelmä on jo valmiiksi voimakkaampi? Eikö vain voitaisi hitto vieköön puhua kaikkien ihmisten yhteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista? Siinä on paljon pienempi tunnelataus ja se on kaikkien osapuolten moraalisesti helpompi hyväksyä. Pohjimmiltaan ainakin alkuperäinen periaate on kuitenkin sama. Tietenkään yhtä hyvää rähinää sillä ei saa aikaiseksi.

Tiedän kyllä, että feminismi-sanan kritisoiminen missään muodossa herättää monissa samanlaisia vastalauseita, kuin itse feminismin käyttäminen jossain toisissa. Ovathan feminismin edustajat aikanaan ajaneet Suomessakin valtavasti merkittäviä tasa-arvoa edistäviä uudistuksia läpi puhtaalla tahdonvoimallaan. Keskustelin asiasta hyvän ystäväni kanssa, joka piti minua täysin sivistymättömänä luolamiehenä, jos en tekstissäni mainitse feminismin nykyisintä akateemista muotoa, eli intersektionaalista feminismiä. Intersektionaalisen feminismin (s. 15-26) tarkoituksena on pyrkiä asettumaan kaikkien syrjintää kokevien vähemmistöjen puolelle, ja toteuttaa tasa-arvoa yhteiskunnallisesti tavalla, johon tasa-arvon mitäänsanomaton käsite ei itsessään pysty.

Nostan käteni pystyyn - en keksi itse aatteelle mitään eettisesti pätevää vastalausetta. Voin vain sanoa, että sen nimi on yhtä osuva, kuin työpaikkani uuden työaika -ohjelmiston työtilan nimi: "Palvelukysynnän hallintatyökalun hankinta -projekti." Yritä siinä sitten käydä fiksua keskustelua, kun toinen osapuoli ei välttämättä osaa edes koko sanaa sanoa. Tai jos osaa, niin ei muista mistä se alkoi, tai mihin se päättyi. Enkä oikeastaan ymmärrä sitäkään käsitystä, miten hankalamman sanan käyttäminen edistäisi tasa-arvon toteutumista. Jos halutaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa ajava aate, ja tehdä se oikeasti toimivaksi, täytyy sitä kuvaavan sanan olla lyhyt, ytimekäs ja tarpeeksi neutraali. Tähän onkin monesti ehdotettu suoraan englannin kielen tasa-arvosta väännettyä ekvalismia. Mielestäni se ei kuitenkaan tuo juurikaan mitään uutta suomalaiseen tasa-arvon käsitteeseen, mutta olisi sitä ainakin helpompi kansantajuisesti lobata isolle massalle. Ja eikö se kuitenkin ole lopulta homman perimmäinen tarkoitus? Saada isot massat seisomaan aatteen takana, joka pienentää eriarvoisuutta ja edistää myös vähemmistöjen asemaa. Akateemikot voivat minun puolestani pohtia semantiikkaa keskenään norsunluutornissaan.

Sanojen tulkinta ei rajoitu kuitenkaan vain sosiaalisessa mediassa käytävään keskusteluun, vaan sitä tapahtuu jatkuvasti myös politiikassa ja lainsäädännössä. Esimerkiksi Kelan sivuilla opintotuen määrän sanotaan viimeisimpien lakimuutosten pohjalta kasvaneen, koska opintolainaa saa nykyisin enemmän. Vaikka opintolaina kuuluu yhtenä osana opintotuen kokonaisuuteen yhdessä opintorahan ja asumislisän kanssa, on mielestäni silti vähintäänkin arveluttavaa käyttää lainasta nimitystä tuki. Kyseessä onkin lähinnä poliittinen kannanotto, jolla pyritään perustelemaan opintorahaan ja asumislisään tehtyjä leikkauksia. Sama pätee esimerkiksi sosiaaliturvaan liittyvissä kannanotoissa. Varsinkin kunnilla tuntuu menevän monesti sekaisin, mitä sosiaaliturvalla, työttömyydellä ja kuntouttavalla työtoiminnalla oikeastaan tarkoitetaan. Sanat toimivat siis monesti vallan välineenä, joilla halutaan saada aikaiseksi tiettyjä reaktioita, kieliopillisista merkityksistä niin kauheasti välittämättä. Koska Uuninpankkopoika Saku Timonen kirjoitti aiheesta erinomaisen artikkelin, en syvenny siihen kuitenkaan sen enempää.

Olisiko siis liikaa pyydetty, jos pyrittäisiin varsinkin julkisessa keskustelussa käyttämään sellaisia termejä ja sanastoa, jonka myös toinen osapuoli voi helposti ymmärtää? Vähimmäisvaatimuksena olisi edes se, että kirjoittaja itse ymmärtää käyttämiensä sanojen merkityksen. Monesti kun tuntuu, että edes se ei ole ihan itsestäänselvyys. Kuten Aki Tykki laulussaan sen hienosti ilmaisi; puhu siis sanoilla jotka ymmärrän, runoilla jotka käsitän. Eli tee kuten sanon, älä niin kuin minä teen. Kirjoittaja nimimerkillä: "Jokainen hieno sana on mahdollisuus."

"Sinuun tarvii tekstityksen, salaisuuksien selittäjän, kertojan kaikkitietävän."
Happoradio - Puhu äänellä jonka kuulen (Kaunis minä 2008)

Keikkafiiliksiä #1: Cry For Sanity @ Ottopoika

Laulaja Olli-Pekka - © Olli Launonen

Siitä asti kun ikäni on riittänyt klubikeikoille, on niitä tullut kierreltyä melkoinen määrä. Livemusiikin kuuntelemisessa kun on aina jotain erityistä: Siinä paikoitellen jopa alkukantaisessa fiilisten välittämisen rituaalissa artisti muodostaa yleisönsä kanssa yhtä suuremman kokonaisuuden. Tuon häviävän hetken aikana eletään yhdessä musiikin parissa tavalla, joka ei tule koskaan toistumaan täsmälleen samanlaisena. Jopa saman artistin keikat voivat olla ihan erilaisia kokemuksia tilanteesta, keikkapaikasta, yleisöstä ja omista fiiliksistä riippuen.

Arvostukseni kaikkia niitä kohtaan, jotka uskaltautuvat esittämään taidettaan yleisön eteen, on valtava. Joitakin keikkoja itsekin soittaneena tiedän miten pelottavaa omien luomusten esittäminen on yleisölle. Kaikille aloitteleville muusikoille ja bändeille haluan kuitenkin sanoa: Uusien asioiden luominen ja kokeileminen on loistavaa. Kaikki eivät tule tykkäämään siitä mitä teette, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Itse luominen, esiintyminen ja fiilisten välittäminen on tärkeintä. Ne tekee jotka uskaltaa, muut arvostelkoot. Ja tämän sanottuani ajattelin kirjoitella ensimmäisen suunnittelemistani monista keikka-arvosteluista. Sen kohteena on toivottavasti pitkää ja menestyksekästä taivaltaan aloitteleva kuopiolainen rockpumppu Cry For Sanity.

Tutustuin Cry For Sanityyn ensimmäisen kerran noin pari kuukautta sitten, kun yhtye laittoi maailmalle jakoon ensimmäisen Already Gone nimisen singlensä. Tuon mukana tuli neljä varsin laadukasta raitaa vahvoilla särökitaroilla ja rumpukompeilla höystettyä rockia. Viitteitä on havaittavissa ainakin HIM:n, Negativen, 30 Seconds to Marsin ja monen muun musiikista. En tiedä mikä yhtyeelle olisi osuvin genremääritelmä, eikä sillä oikeastaan olekaan väliä. Jostain syystä vahvimmin tulee kuitenkin väkisinkin mieleen oululaisen Blind Channel yhtyeen lanseeraama violent pop -termi. Yhtyeen mukaan termi kuvastaa raskasta musiikkia, johon on yhdistelty pop-elementtejä. Sellaista myös Cry For Sanityn musiikki mielestäni on, vaikka tietysti eroaakin monin tavoin edellämainitusta Blind Channelistä. Ja jos tässä vaiheessa joku vetää palkokasvit nokkaan pop
-termin käytöstä, niin ottakaahan ihan iisisti ja kasvikunta pois nenusta. Jokaisen suosiota havittelevan bändin täytyy olla jonkin verran pop. Siitähän se sanakin jo itsensä juontaa; populaarisesta.

Oli mielenkiintoista päästä Ottopoikaan näkemään Cry For Sanity ensimmäistä kertaa livenä. Levymusiikki on yksi juttu, mutta biisien välittäminen keikalla yleisöön on asia erikseen. On olemassa bändejä, jotka tekevät hemmetin hyviä biisejä, mutta eivät oikein onnistu välittämään niitä livenä yleisöä koskettavalla tavalla. Sitten on niitä, joiden biisejä ei oikeastaan jaksa levyltä kuunnella, mutta keikalla aina säväyttää. Ja sitten on tietysti se viimeinen loistavien bändien kategoria, joiden musiikki puhuttelee korvanappeihin suunnattuna ihan yhtä paljon kuin keikallakin. Ilokseni voin todeta, että Cry For Sanity on hyvällä matkalla kohti tuota viimeisimpänä mainittua kategoriaa.

Useissa eri kokoonpanoissa aikanaan soittaneet Cry For Sanityn muusikot ovat onnistuneet kasvattamaan jo varsin mainittavan fanipohjan verrattain tuoreelle yhtyeelle, jonka repertuaarista löytyy julkaistuna vasta neljä kappaletta. Ottopojassa olikin siis väkeä ihan kiitettävästi ja lavan edusta täyttyi nopeasti musiikin tahtiin nyökyttelevistä päistä. Ja mikäs siinä on nyökytellessä, kun homma toimii. Enpäs suoraan sanottuna muista nähneeni yhtä tuoreen bändin ottavan yleisöään samalla tavalla kuin Cry For Sanity eilen. Suurin yksittäinen tekijä tuolle on yhtyeen karismaattinen nokkamies Olli-Pekka, jonka itseluottamus on iän ja taitojen karttuessa kasvanut ihan uusiin sfääreihin. Siinä jätkä veti koko keikan kiipeillen monitorien päällä, heittäen ylävitosia eturivissä jammaaville ja fanejaan halaillen kuin Olavi Uusivirta ikään. Ja tietäen miten paljon olen Olavia livemuusikkona hehkuttanut, on tuo siis suuri kohteliaisuus.

Olikin hauska kuulla herraa itseään keikan jälkeen jututtaessani, että oli kuulemma meinannut homma jännityksestä johtuen mennä pöntön halailuksi ennen keikkaa. Enpä voi kyllä sanoa, että moinen olisi ainakaan keikan aikana millään tavalla suorituksessa näkynyt. Mutta sellaistahan jännittäminen monesti on; odotus on pahinta, mutta kun se lopulta suorittaessa laukeaa voi vapautumisen huomata jopa "oman tason" ylittävänä suorituksena. Ja sen mitä olen kaverin esiintymistä vuosien aikana nähnyt, niin tuon "oman tason" virstanpylväitä on jatkuvasti siirretty pidemmälle ja pidemmälle. Voin siis vain kuvitella minkälaisessa hurmoksessa bändi voi tulevilla keikoillaan vetää, kunhan saa fanipohjaa vielä kasvatettua, uutta materiaalia maailmalle ulostettua ja itseluottamusta lisättyä kokemuksen tuomalla varmuudella. Nimittäin koko bändi veti homman niin tiukasti purkkiin, ettei tällainen keittiömuusikko ainakaan huomannut soittamisen tasossa tai esiintymisessä mitään huomautettavaa.

Eli jos tämän tekstin koittaisi vetää yhtä tiukasti purkkiin, niin summataan homma vaikka näin: Suosittelen ilman muuta tutustumaan Cry For Sanityn musiikkiin ja ennenkaikkea käymään tsekkaamassa yhtyeen kisakunto lavoilla ihan henkilökohtaisesti. Ainakin meikäläinen oli sen verran vakuuttunut, että piti ihan asiaa pohdiskeleva kirjoitus tuutata maailmaan. Ja meikäläisen kriitikkona tuntevat tietävät, etten mä kauheasti jaksa kirjoitella niistä taiteellisista tekeleistä, jotka eivät mua sen kummemmin kosketa. Mielummin paneudun niihin, jotka ovat jättäneet positiivisia fiiliksiä ja herättäneet uusia ajatuksia. Ja Cry For Sanity teki molempia. Kiitos siitä.

"I keep on feeding my dreams."
Cry For Sanity - MindKiller (Already Gone 2017)

Kirkon pohjaton kirstu

Altar - Rafael Saldaña (CC BY 2.0)

Mielestäni kaikki julkisesti toimivat ja varsinkin verorahoilla rahoitetut instituutiot on syytä asettaa aina aika ajoin lähemmän tarkastelun ja kritiikin kohteeksi. Uskonto on siitä erikoinen ilmiö, että sen kritisoiminen on melkoinen tabu. Sitä kun sanotaan, ettei uskoa voi selittää järjellä. Ehkä niin ja onhan henkilökohtaisten uskomusten moralisoiminen melkoista mielen köyhyyttä. Uskontoa harjoittavat instituutiot ovat kuitenkin asia erikseen. Ne kun pyrkivät vaikuttamaan koko yhteiskuntaan ja levittämään omaa näkemystään moraalista myös kaikkia kansalaisia koskevaan päätöksentekoon. Olipa kyseessä sitten abortin vastustaminen, eutanasia tai homojen oikeudet. Vaikka tämä teksti ehkä sohaiseekin muurahaispesää, ei tarkoituksenani ole aloittaa donquijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kritiikin kohteenani ei siis ole uskonto itsessään, vaan uskonnon harjoittaminen liiketoimintana. Ja tarkoituksenani on perustella asiani tavalla, jonka uskon koskettavan myös niitä, joiden elämään kirkko kuuluu merkittävänä osana.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta, rahoituksesta ja taloudesta ei juurikaan puhuta mediassa. Se johtunee kirkon erityisasemasta julkisessa keskustelussa, jossa se pääsee paljon helpommalla kuin vaikkapa valtio tai kunnat. Onhan kirkon kritisoiminen monelle vähän sama asia kuin kritisoisi kotia, perhettä tai kotimaata. Kuuluhan suomalaisista kuitenkin kirkkoon vielä noin 70 prosenttia väestöstä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko asettaa tavoitteikseen kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta. Kirkko pyrkii tarjoamaan jäsenilleen apua ja tukea vaikeissa tilanteissa, hartautta jumalanpalveluksilla ja se osallistuu lähetystyöhön ja avustustoimintaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Se pyrkii pohjaamaan toimintansa Raamatun sanomaan, levittämään lähimmäisenrakkautta ja huolehtimaan vähävaraisista ja sairaista. Miten noin jaloilla pyrkimyksillä operoivaa organisaatiota edes kehtaisi kritisoida? Juuri siksi, että sille on aihetta.

En tiedä kuinka moni on koskaan viitsinyt vilkaista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirjanpitoa, mutta mielestäni sille olisi kyllä aihetta. Kirkko kun itse sanoo, että kirkollisverotuotot jakautuvat laajasti monien hyödyksi. Jos jostakin kirkkoa on kiitettävä, niin siitä miten helposti kirkon tilinpäätöstiedot viimeiseltä kymmeneltä vuodelta löytyvät. Niistä nimittäin paljastuu yksi mielestäni moraalisesti aika arveluttava asia: Kirkko on tehnyt viimeiset 10 vuotta joka vuosi noin 100 miljoonaa euroa voittoa. Tätä on tietysti oikaistu tilinpäätöksellä poistoilla, arvonalennuksilla ja siirroilla rahastoihin saaden jokaisen tilikauden tuloksen näyttämään selvästi pienemmältä. Jopa näiden oikaisujen jälkeen kirkon tilikauden tulos on ollut jokaisena vuotena selvästi positiivinen ja omaa pääomaa on kertynyt siten satoja miljoonia ylimääräistä. Siis kaikkien kulujenkin jälkeen.

Jos katsotaan tarkemmin kirkon viimeisintä tilinpäätöstä, paljastuu asian kornius mitä selkeimmin kirkon taseesta vastattavaa osiosta: Edellisten tilikausien ylijäämää on melkein miljardi. Jos sitä verrataan kymmenen vuoden takaiseen taseeseen, on ylijäämän määrä kasvanut 400 miljoonalla, vaikka kirkko on viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt merkittäviä investointeja infrastruktuuriin, kirkkojen ja seurakuntatalojen korjaamiseen ja uusien tilojen rakentamiseen. Jos katsotaan vaikka suhteellisen uusia ja futuristisia Klaukkalan, Viikin tai Kuokkalan kirkkoja, niin ei siinä ole kyllä kuluissakaan säästelty. Myönnän kyllä ihailevani moista arkkitehtuuria ja uskon, että nyt kelpaa ihmisten herraa palvoa. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka monelle vähävaraiselle tuollakin rahalla oltaisiin voitu rakentaa vaikka edullisia asuntoja? Suoraan sanottuna mahdotonta olla huvittumatta ajatuksesta, että vaikka Jeesus puhuu Raamatussa satoja kertoja rikkauksien ongelmista, vanhurskauden ja nöyryyden hyveistä ja ylenpalttisuuden välttelemisestä, on ihmisillä ollut vuosisatojen ajan jokin pakottava tarve rakentaa mitä massiivisempia ja ylenpalttisempia pyhäkköjä Jumalansa kunniaksi. Ei ole oikein mennyt se osa sanomasta perille, joskin vähäinenkin huomautus esimerkiksi homovastaisuudesta jossain Vanhan Testamentin säkeessä kyllä nostetaan aina esille. Rusinoita pullasta vai mitä?

Nöyryyden hyveestä ja rikkauden ongelmista lähdettynä on kirkon hengelliselle johtajille maksettavien palkkojen suuruusluokka myös ihan mielenkiintoinen. Ainakaan minun oikeustajuuni ei mahdu ajatus, jossa arkkipiispan palkka on suurempi kuin koko valtion presidentillä. Hiippakuntien piispat puolestaan tienaavat enemmän kuin esimerkiksi valtiomme ministerit. Siinä missä presidenttimme Niinistö näki palkkansa suuruuden ongelmaksi koko kansan edustajana ja päätti oma-aloitteisesti laskea presidentin palkkiota, ei samanlaisia toimenpiteitä ole ainakaan piispojen keskuudessa nähty. Vanhurskaus, nöyryys ja kipeämmin tarvitseville antaminen ei siis taida koskea hengellisiä johtajiamme. Tekopyhyys sen sijaan osuu aika lähelle.

En halua kritisoida kaikkia niitä hienoja ihmisiä, jotka tekevät paljon hyvää kirkon nimissä. Työnne on varmasti tärkeää ja voi olla monelle se tarvittava pelastus. Sen sijaan esitän kysymyksen kirkon johtajille: Mihin tuolla järjettömällä maallisen mammonan keräämisellä ja polleiden pytinkien rakentamisella oikein tähtäätte? Teillä olisi valtavasti varoja tehdä ja auttaa paljon enemmän. Kirkon strategisiksi tavoitteiksi voisittekin siis korjata, että teette hyvää ja avustatte sen mitä oman pesän suojelemiseltanne ja varallisuuden kartuttamiselta ennätätte. Se olisi ainakin vähemmän tekopyhä kuin nykyiset sloganinne. Jos minä joskus koen tarvetta uskonne hedelmille, löydän kaiken tarpeellisen pyhistä kirjoituksistanne ja sisältä itsestäni. Teille instituutiona voin kuitenkin sanoa saman kuin aikoinaan juuri näistä syistä erotessani; pitäkää tunkkinne.

"Missä Jumala on kun lauma polkee paikallaan?"
Apulanta - Jumala (Hiekka 2002)

Voiko ajassa matkustaa?

Yurikamome warp drive - OiMax (CC BY 2.0)

Aikamatkustaminen, tuo tieteiselokuvien suosikkiaihe olkoon myös minunkin aiheenani tänään. Sivusin aikadilaatiota lyhyesti jo maapallon ulkopuolista elämää pohtivassa kirjoituksessani, mutta aiheesta voisi kirjoittaa paljon enemmänkin. Onhan aihe kuitenkin hurjan kiehtova ja juuri sopivan mahdoton järjellisesti hahmottaa, että se sopii hienosti aiheeksi blogitekstille. Tieteiselokuvissa harvoin pohditaan aikamatkustamista tieteellisen logiikan valossa: Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa Marty McFly matkustaa menneisyyteen plasman ja teslamuuntajan yhteisreaktiolla toimivalla DeLorean dmc-12 autolla, kun taas Heroes -sarjassa sankari Hiro Nakamura pystyy taivuttamaan aika-avaruus -akselia pelkällä mielensä voimalla. Cristopher Nolanin ohjaama Interstellar taisikin olla ensimmäisiä tieteiselokuvia, jossa aikamatkustaminen perustui tieteen teorioiden valossa mahdollisiin lopputuloksiin. Siinä aikamatkustamisen keskeisinä tekijöinä olivat painovoima, nopeus, madonreiät ja musta aukko.

1900-luvulle asti käsitys ajasta perustui Isaac Newtonin yli kaksi sataa vuotta aikaisemmin julkaisemaan absoluuttisen ajan ja avaruuden teoriaan, josta hän kirjoitti kirjassaan Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet näin: Aika on absoluuttinen, tosi ja matemaattinen ja oman luonteensa mukaisesti kuluu tasaisesti riippumatta mistään ulkoisesta. Newtonin käsitys ajasta oli siis hyvin yksinkertainen ja helposti samaistuttavissa. Jos tuijotan digitaalista kelloa sen jokainen sekunti etenee täsmälleen samaa vauhtia. Vaikka Newtonin näkökulma olikin siis empiirisesti helposti todennettavissa, tieteen kehittyessä se alkoi käydä riittämättömäksi. Se kun ei pystynyt selittämään enää kaikkia vastaan tulevia ilmiöitä. Toisin kuin Isaac Newton, Albert Einstein ei siten uskonutkaan että aika ja avaruus olisivat toisistaan riippumattomia objektiivisen todellisuuden aspekteja. Ne eivät siis olisi absoluuttisia, vaan aina suhteessa toisiinsa ja niiden havaitsijaan. Näin sai alkunsa Einsteinin suhteellisuusteoria, jota pidetään vielä tänäkin päivänä yleisesti pätevimpänä selityksenä ajan ja avaruuden suhteesta.

Einsteinin suhteellisuusteoria lähtee ajatuksesta, jonka mukaan aika ja avaruus ovat aina linkittyneinä toisiinsa. Mikään ei voi liikkua avaruudessa liikkumatta samalla myöskin ajassa. Ja aika muuttuu jokaisen liikkujan kohdalla. Tästä ajatuksesta on saanut alkunsa sananlasku: juokseva kello liikkuu hitaammin. Yksinkertaistettuna: Jos sinulla on kaksi samassa tahdissa liikkuvaa kelloa ja otat toisen ja heität sen ikkunasta, ikkunasta heitetty on tämän jälkeen hieman jäljessä (olettaen että se vielä toimii). Älä kuitenkaan vielä mene nakkaamaan kelloasi, sillä erotus on niin mitätön, ettei sitä voi silmällä havaita. Aikadilaation havaitsemiseksi nopeuden täytyy kasvaa lähelle valonnopeutta. Vaikka ajatus kuulostaa absurdilta on aikadilaatio tieteellisesti todistettu kiihdyttämällä hiukkaskiihdyttimellä alkeishiukkasia (kuten mesoneita ja myoneita) mahdollisimman lähelle valonnopeutta. Näillä kokeilla on huomattu, että mitä kovempaan vauhtiin hiukkaset kiihdytetään, sitä pidempään kestää ennen kuin ne hajoavat. Jos hajoamista käytetään siis hiukkasen sisäisenä kellona, liikkuu se valonnopeutta lähenevässä vauhdissa paikoillaan olevan hiukkasen sisäistä kelloa hitaammin. Jos tällainen hiukkanen pystyisi siis havainnoimaan aikaa, kokisi se liikkuneensa ajassa tulevaisuuteen.

Tämä muodostaa väkisinkin mielenkiintoisen ajatuksen koskien ihmiskunnan mahdollisuutta asuttaa muita tähtiä tai galakseja. Kun aikasemmin kirjoitin siitä, että tähtienvälinen matkailu vaatisi ihmiskuntaa luomaan laitteita, jotka pystyvät kulkemaan vähintään 10 prosenttista valonnopeutta, tarkoittaisi se myös sitä, että tulevaisuuden avaruusmatkailijat olisivat samalla myös aikamatkailijoita. Emme siis lähettäisi ihmisiä pelkästään avaruuteen vaan lähettäisimme heitä samalla tulevaisuuteen. Erotus ei tosin noilla nopeuksilla olisi kovinkaan kummoinen, mutta mitä lähemmäksi valonnopeutta päästään, sitä suurempi ero myös ajassa on.

Nopeus ei ole kuitenkaan ainoa asia joka voi muuttaa kahden erillisen havaitsijan suhdetta aikaan. Kun puhuin aiemmin niistä asioista mitä Newtonin teoriat eivät pystyneet enää selittämään, on yksi sellainen valonsäteiden taipuminen massiivisten kappaleiden ympärillä. Muunmuassa tämän ilmiön selittämiseksi Einstein tuli tulokseen, että myös painovoiman on vaikutettava aika-avaruuteen. Tämä on myös lähtökohta johon aiemmin mainitsemani Interstellar elokuva perustaa aikamatkailun. Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian mukaan painovoima taivuttaa aika-avaruus -akselia, joka johtaa teoriassa siihen, että aika liikkuu hitaammin mitä voimakkaampi painovoima siihen kohdistuu. Painovoimaan perustuvasta aikadilaatiosta johtuen esimerkiksi maata kiertävien satelliittien kelloja täytyy jatkuvasti korjata, jotta GPS -satelliitit voivat tuottaa ajankohtaista informaatiota maan päälle, jossa painovoima on vahvempi. Koska maan painovoima on kuitenkin niin pieni, puhutaan tuossa korjauksessa nanosekunteista.

Jos kuitenkin ajatellaan, että maailmankaikkeudessa on arvioitu olevan objekteja, joiden massa on jopa 20 miljardia kertaa aurinkoamme suurempi, voimme kuvitella miten merkittävästä aikadilaatiosta puhutaan mitä lähemmäksi tuollaisen objektin painovoimaa saavutaan. Aikamatkailussa on kuitenkin syytä muistaa, että vaikka kahden erillisen havaitsijan välinen aika voi muuttua, kokee havaitsija oman aikansa muuttumattomana. Eli ihminen ei siis voisi muuttaa asumaan jonkun massiivisen painovoiman lähipiiriin ja elää ikuisesti, aika vaan muuttuisi suhteessa maahan. Eli maassa aika kuluisi merkittävästi nopeammin, mutta suuremman painovoiman alaisuudessa elävä ihminen eläisi oman havainnointinsa mukaisesti silti vain noin 70-100 vuotta. Kyse on siis edelleen aikamatkustamisesta tulevaisuuteen.

Jos tulevaisuuteen matkustaminen olisi siis ainakin teoriassa mahdollista, niin entäs menneisyyteen sitten? On ajateltu, että menneisyyteen matkustaminen vaatisi valoa suurempien nopeuksien saavuttamista. Asiaa voidaan havainnollistaa esimerkillä: Jos ihminen matkustaa valoa nopeammin, ei hän pystyisi havainnoimaan itseään. Hän siis voisi periaatteessa katsoa itseään selkään tai tarpeeksi suurilla nopeuksilla liikuttuaan menneisyyteen olla vaikka oma isänsä. Koska fyysikot uskovat, että valonnopeus on maailmankaikkeuden luoma rajoitin luomasta menneisyyteen johtavan aikamatkailun mahdollistamaa paradoksia, ei sitä voi mitenkään ylittää. Sen ylittäminen edellyttäisi negatiivisen massan käyttämistä, josta esimerkiksi Meksikolainen fyysikko Miguel Alcubierre loi tieteiselokuvissakin tutuksi tulleen poimuajon teorian.

Star Trek -fanien harmiksi poimuajamiselle ei ainakaan vielä ole keksitty aukotonta teoriaa, tosin tuskinpa Newtonkaan ajatteli että edes tulevaisuuteen voisi matkustaa. Voihan hyvinkin olla, että jatkuvasti kehittyvä painovoiman ja kvanttifysiikan yhdistävä kvanttigravitaatio voisi löytää vastauksia näihin kysymyksiin. Ihan samalla tavalla kuin Einstein lähti etsimään vastauksia niihin kysymyksiin joihin Newtonin teoriat eivät enää yltäneet. Olipa asianlaita niin tai näin niin minä ainakin matkustan nyt vain yhteen suuntaan ja se on jääkaapille. Jos alkaa liikaa ajatella, tuppaa yleensä tulemaan nälkä. Kutsutaan sitä nyt vaikka sitten Tanelin ensimmäiseksi laiksi.

"Ticking away the moments that make up a dull day."
Pink Floyd - Time (The Dark Side of the Moon 1973)

Uudet levyhelmet #1: Olavi Uusivirta - Olavi Elää!

Tero Ahosen taiteilema kansikuva Olavi Uusivirran Olavi Elää! -livealbumille.

Koska blogini on omani ja intohimonani musiikki, päätin aloittaa kokonaan uuden osion omistettuna suomalaisen musiikin uusille levyhelmille. Uuden musiikin löytäminen on aina yhtä jännittävä kokemus ja koska kirjoittaminen on intohimoistani toinen, ajattelin yhdistää nämä nyt saumattomasti yhdeksi kokonaisuudeksi. Suomalainen musiikki jos mikä kun kaipaa lisää puolestaan puhuvia äänitorvia. Ja mikäpä olisi parempi tapa aloittaa tämä osio kuin tunnetusti yhden suosikkiartistini Olavi Uusivirran upouusi livealbumi Olavi Elää! En ole varsinaisesti mikään livealbumien innokkain kuuntelija, mutta tällä kertaa tehdään siihenkin sääntöön poikkeus. Olenhan kuitenkin käynyt ihailemassa Olavia yhtyeineen jo neljästi kuluneen vuoden aikana ja viidesti jos edellinenkin lasketaan mukaan. Viimeisin näistä oli Kuopion musiikkikeskuksella Olavi Uusivirran uudenlaisella ja osuvasti nimetyllä Il chante comme s'il n'y avait pas de demain -konserttikiertueella. Voin siis sanoa tietäväni jonkin verran yhtyeen livekarismasta ja kun tuotantokin on läpikotaisin koluttu, oli mielenkiintoista selvittää millä tavalla se kokonaisuus taittuu livealbumille. Ja hemmetin hienostihan se taittuu.

Olavi Uusivirran yhtyeen yksi parhaista puolista on kyky vetää omia biisejään uudenlaiseksi jokaisella keikalla. Rakenne on pohjimmiltaan tietysti sama, mutta fiiliksen ja illan mukaan versiot mukautuvat tunnelmaan. Erityisesti yhtyeen aivan liian aliarvostettu kitaristi-pianisti-tuottaja Timo Kämäräinen pääsee lopultakin ansaitsemalleen kunniapaikalle Olavi Elää! -livetaltioinneilla. Pohdin asiaa jo Kuopion musiikkikeskuksen keikalla kun Kämäräinen maalaili kitarallaan mitä upeampia sävyjä Sininen kukka kappaleen monta minuuttia kestäneen kitarasoolon aikana. Nyt tuota taikaa voi aistia myös levyltä, kun Sininen kukka on saanut Olavi Elää! -albumilla arvoisensa yli seitsemän minuutin ruudun täytettäväkseen. Vaikka albumilla olisi vain tuo yksi ainoa biisi, olisi se silti jo mielestäni mestariteos. Onneksemme livetaltiointeja löytyy kuitenkin melkein kahden tunnin edestä, ettei kuunteleminen lopu ainakaan ihan heti kesken! Ja vaikka voisinkin kirjoittaa sanasen jokaisesta levyn biisistä, säästetään kuitenkin lukijaa ja poimitaan joukosta vain pari helmeä tarkemman tutkailun kohteeksi.

Yksi tällainen helmi on ehdottomasti loppuaan kohti kasvava, julmetun mahtipontinen Reeperbahn. Alkuperäinen Reeperbahn ei ole koskaan ollut suurimpia suosikkejani, mutta tämän livevedon myötä olen nopeasti muuttamassa kantaani. Se alkaa sulavalla pianolla, jonka jälkeen päästään biisin tunnusmerkiksi muodostuneeseen tahtiin. Taustalle on saatu naispuolinen kuoro joka kantaa Olavin äänen kokonaan uudelle tasolle. En osaa sanoa onko kuoro ollut jo keikalla mukana vetämässä vai onko se lisätty vasta jälkikäteen levylle. Oikeastaan sillä ei ole edes merkitystä, koska lopputulos on huikaisevan hieno ja nostaa biisin ihan uudelle tasolle. Samalla nousevat myös kuulijan karvat. Biisiä kuunnellessa tekisi mieli korkata olut, mutta lieköhän olisi sitten biisiä lainaten aamulla outo olo? Kohdasta 5:42 alkava nostatus loppua kohti on suunnastaan eeppinen ja jopa alkuperäisen version nostatuksia hienompi.

Ja koska yksikään Olavi Uusivirran livevetoja analysoiva teksti ei olisi mitään tarttumatta johonkin monista menevämmistä ralleista, nostetaan esille jokaisella keikalla potin räjäyttävä Tanssit vaikka et osaa. Se on biisi jossa pelkkä syntikan aloitus saa yleisön taputtamaan ja kun kappale räjähtää menevään komppiinsa ja Olavin huuto rikkoo ilmaa, ei kukaan voi pysyä paikoillaan. Ja se onkin kappaleen hienous; voidaan kaikki tanssia pelkästä tanssimisen ilosta - osattiinpa eli ei. Suurin harmitukseni konserttisalikiertueella olikin yleisön sitoutuminen istumapaikkansa mukavuuksiin. Eihän tällaista biisiä voi kuunnella rauhassa istuen!

Olavi Uusivirran mukaan livealbumilla pyrittiin säilyttämään livevetojen tuntu, joten virheiden korjaaminen jälkikäteen pyrittiin pitämään minimissä. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä kaikista kappaleista löytyy jo se loppuunsa hiottu albumiversio. Olin silti yllättynyt kuunnellessani miten laadukkaita kaikki vedot olivat. Joko korjauksia on tehty jälkikäteen vähän kovemmalla kädellä tai sitten yhtye vain vetää livenä aivan järkyttävän kovalla tasolla. Ja koska olen jälkimmäisen useampaan kertaan todistanut, ei Olavin sanojen todenmukaisuutta tarvitse kyseenalaistaa. Levy on helkkarin kova, koska niin on bändikin livenä. Vanha sanonta pätee siis tässäkin: Paskasta ei saa kultaa taitavinkaan miksaaja, hyvän äänityksen kanssa ei tarvitse paljoa tehdä.

Kun Olavi Uusivirta aikoinaan päätti, että heidän bändistään tulee Suomen kovin livebändi, saattoi kansasta löytyä väitteeseen myös skeptisesti suhtautuvia. Jos viimeisten muutaman vuoden keikkataso ei ole vielä vakuuttanut jotakuta, niin tämä levy tehnee sen kyllä lopullisesti. Sanon sen siis nyt: Olavi Uusivirta on Suomen kovin livebändi. Se on siellä kovimmassa kärjessä itseasiassa ihan koko maailman mittakaavalla. Tämä sanottuna sellaisen suusta joka on nähnyt muunmuassa Bob Dylanin, Queenin, AC/DC:n, Roger Watersin, Bruno Marsin, God is an Astronautin ja monia muita huikeita artisteja niin isoilla kuin vähän pienemmilläkin lavoilla. Jos Olavi on siis suunnallasi keikalla - tee itsellesi palvelus ja käy kuuntelemassa. Voit kiittää minua myöhemmin. Jos keikkoja ei puolestaan ole niin onneksi voit nyt elää edes osan tuosta kokemuksesta kuunnellen Olavi Elää! -albumia.

"Mitä mä pelkään kuolemaa, kun elämää en oo vielä nähnytkään?"
Olavi Uusivirta - Niin kuin eilenkin (Me ei kuolla koskaan 2005)

Suosikit #4: Muiden elämä

Neljännessä Suosikit -julkaisussani ajattelin palata taas elokuvien pariin vuonna 2006 julkaistulla saksalaisella Muiden elämä -elokuvalla. Muiden elämä kun käsittelee monia sellaisia asioita, joita olen pohdiskellut paljon viimeaikoina. Yksityisen ja julkisen välinen raja on monin paikoin hämärtynyt kun ihmisistä löytyy verkosta enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin. Suurin osa näistä tiedoista on lähinnä aika harmittomia tykkäyksiä, selaushistoriaa ja itse täytettyjä profiileita, on taustalla kuitenkin jatkuvasti kasvava isoveli valvoo -tilanne, jossa ihmisiä esimerkiksi pidätetään jo rikoksen suunnittelemisesta tai henkilöiden työurat voidaan tuhota kampanjoimalla sosiaalisessa mediassa kuulopuheiden perusteella. Myös tätä blogia kirjoitellessani joudun monesti pohtimaan missä raja yksityisyyteni ja hyvän tarinan välillä menee. Yleensä joudunkin vetämään sen rajan jokaisen tekstin kohdalla uudestaan.

On tietenkin hyvä, jos vaarallisia kouluampujia, joukkomurhaajia ja terroristeja saadaan kiinni ennen kauhistuttavien tekojen tapahtumista, mennään siinä silti jo aika liukkaille jäille yksilönvapauksien suhteen. Jos rikoksen suunnitteleminen on rangaistavaa vaikka rikosta ei koskaan edes toteuttaisi, siinähän periaatteessa mennään aika lähelle pistettä, jossa jo tietynlaisten ajatusten ajatteleminen on lain mukaan rangaistavaa. Tietystihän suunnitelman täytyy olla todellinen ja konkreettisesti todistettavissa, avataan tuosta lähtökohdasta aika moraalisesti arveluttava ovi, jonka sulkeminen onkin sitten paljon hankalampi juttu.

Muiden elämä sijoittuu - kunnianosoituksena isoveli valvoo -dystopiakuvauksen mestarille George Orwellille - vuoteen 1984 ja toisen maailmansodan jälkeen kahtia jaettuun Berliinin kaupunkiin. Länsi-Berliinissä eletään vapaasti ja nykyaikaisesti kun kaupungin jakavan muurin toisella puolella Itä-Berliinissä valvoo ihmiskunnan historian tehokkain ajatuspoliisi Stasi. Elokuvassa seurataan Stasiupseeri Gerd Wieslerin (Ulrich Mühe) ja näytelmäkirjailija Georg Dreymanin (Sebastian Koch) ja tämän kumppanin Christa-Maria Sielandin (Martina Gedeckin) elämää Itä-Berliinissä ennen Berliinin muurin murtumista.

Elokuvan juoni lähtee liikkeelle kun Gerd Wiesler saa komennuksen ryhtyä tarkkailemaan nuhteettomalta vaikuttavan Georg Dreymanin elämää. Niinpä Wiesler apureineen asettaa mikrofoneja Dreymanin asuntoon ja alkaa seuraamaan kaikkia tämän käymiä keskusteluja tarkoituksenaan etsiä merkkejä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta vastarinnasta. Elokuvan edetessä katsoja oppii tuntemaan lisää niin Dreymanista, Sielandista, Wiesleristä kuin koko vallitsevasta yhteiskuntamallistakin. Se on erittäin mielenkiintoinen kuvaus ryhmäkäyttäytymisestä ja tarkkailun ohjailevasta pelon ilmapiiristä, jossa aletaan epäillä kaikkia ihmisiä ympärillä ja oikeiden ja väärien tekojen raja tuntuu kokonaan haihtuvan. Onko sukulaisen ilmiantaminen oikein jos laki sanoo niin, vaikka kyseessä olisi vain halu tuoda Länsi-Saksassa vallitsevaa vapautuneempaa ilmapiiriä myös Itä-Saksaan?

Vaikka Muiden elämä onkin erittäin taidokas kuvaus totalitaristisesta yhteiskuntamallista ja sen vaikutuksista tavallisten ihmisten elämään ja käsityksiin moraalista, on se kuitenkin ennenkaikkea loistava tarina juonellisesti. Se on täynnä mitä erilaisempia henkilöhahmoja, joista pahimmatkin ovat jollain tasolla harmaita. Mikään ei ole koskaan mustavalkoista, joka tuntuukin olevan elokuvan kantava teema, vähän samaan tapaan kuin Steven Spielbergin ohjaamassa Schindlerin listassa. Schindlerin listahan oli kuvattu kokonaan mustavalkoisena yhtä kohtausta ja lopputekstejä lukuunottamatta, mikä oli mielestäni tarinaan nähden aivan loistava taiteellinen ja tarinankerronnallinen valinta.

Saksalaiset elokuvantekijät tuntuvat olevan mestareita juuri totalitaristisen yhteiskunnan osuvassa kuvaamisessa, aihe kun varmasti osuu kansakunnan historian tuntien todella lähelle. Muiden elämä meneekin siis samaan nerokkaiden elokuvien kastiin kuin Dennis Ganselin Die Welle, Wolfgang Beckerin Goodbye Lenin!, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment ja Wolfgang Petersenin Das Boot. Vaikka tarina ei olekaan tosi, kuvaa se vallitsevaa maailmankuvaa äärimmäisen uskottavasti. Siitä kertonee varmasti myös se, että elokuvan ohjannut Florian von Donnesmarck eli nuoruudessaan kolme vuotta jakautuneessa Berliinissä ennen muurin murtumista. Elokuvassa onkin jatkuvasti läsnä todellisuuden tuntu ja se on paikoitellen vähän ahdistavakin kokemus katsojalle. Se on kuitenkin varmasti ihan tarkoituksellinen valinta, sillä se vain tekee elokuvan äärimmäisen loistavasta loppuosasta sitäkin mieleenpainuvamman.

Muiden elämä on valtavasti ajatuksia herättävä ja niin monella eri tasolla koskettava katselukokemus, että tällainen kirjoitus raapaisee vain ohuesti sen erittäin monitasoista pintaa. Se pakottaa katselijan pohdiskelemaan omia näkemyksiään samalla kun se kertoo koskettavan tarinan ihmisyydestä, rakkaudesta ja kaikista väliin mahtuvista tunteista. Se palkittiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar- sekä BAFTA -palkinnolla. IMDb:n kattavalla, kävijöiden arvostelemalla 250 parhaimman elokuvan listalla se sijaitsee tällä hetkellä sijalla 56. Jos siis mietit jotain katseltavaa ihan vaikka aikasi kuluksi, eikä Muiden elämä ole vielä tuttu, suosittelen lämpimästi sen katsomista. Siitä kun löytyy kosketuspintaa varmasti jokaiselle katsojalle.

"Vie minut takaisin betonikaupunkiin, jonka varjoihin kadottiin."
Olavi Uusivirta - Betonikaupunki (Me ei kuolla koskaan 2005)

Neljännesvuosisata

Muistoja kuvina - kuva suurempana - © Taneli

Taas on Maa kiertänyt kertaalleen Auringon siitä kun viimeksi juhlistin synttäreitäni. Tässä päivässä on kuitenkin jotakin symbolisesti erilaista kuin aikaisempina vuosina: Syntymään ja 50-vuotispäiviin on tarkalleen yhtä pitkä aika. Vastahan tuota täytin kaksikymmentä. Miten voi olla mahdollista, että jouluaattoon tuntuu aina olevan ikuisuus ja samalla viisi vuotta taaksepäin tuntuu eiliseltä? Toisaalta taas tarkemmin kun miettii, niin on viiteenkin vuoteen mahtunut jos jonkinlaista. Kahdestakytäviidestä vuodesta puhumattakaan.

Ootteko koskaan miettineet minkälaisen elokuvan teidän elämästänne saisi, jos siitä kelattaisiin yli kaikki arkisimmat hetket ja jätettäisiin jäljelle vain ne muistettavimmat? Vähän niin kuin siinä Richard Linklaterin ohjaamassa Boyhood -leffassa. Mitä enemmän mä mietin tuota ajatusta, sitä enemmän tuun tulokseen, että siitä tulisi kyllä yks helkkarin erikoinen ja avantgardistinen kokonaisuus. Tai sitten ohjaaja saisi olla melkoinen virtuoosi ja leikata mukaan melko typistetyn version. Mikä se sitten oikein olisi? Jaa-a.

Elokuvatermeillä funtsittuna se tuskin olisi ainakaan mikään romanttinen komedia. Niissä kun tarinan sankarit kohtaavat ihan ohimennen, ihastuvat, rakastuvat ja kaikista ongelmistaan huolimatta elävät elämänsä happily ever after. Ei elämä ole sellaista - tai ei ainakaan mun elämäni. Mun elämässäni on kohdattu, ihastuttu, rakastuttu ja sitten menty takaperin pisteeseen jossa ei enää kohdata. Ja jos tää kuulostaa katkeralta, niin se ei tässä ole tarkoituksena. En ole katkera, vaan kiitollinen. Niistä hienoista ihmisistä kenen kanssa olen samaa polkua kulkenut, vaikka ne polut sitten aikanaan erkanivatkin. Olipa kyse sitten ystävistä tai niistä jotka ovat olleet vähän enemmän. Toisinaan poluilla kun on tapana erkaantua ihan itsekseen, toisinaan taas täytyy tehdä kokonaan uusia kun ei samalle satu sopimaan. Ja jos on lakattu pitämästä yhteyttä, ei kuitenkaan koskaan unohdettu. Monia muistoja kerätty ja ehkä matkan varrella on itsestä ja elämästä myös jotakin opittu. Ja onhan tuota tarttunut mukaan melko loistokas joukko niitäkin, joiden kanssa pidetään vielä vuosikausienkin jälkeen säännöllisesti yhteyttä! Olette parhaita.

Jos elämästäni puolestaan tehtäisiin muutaman minuutin montaasi, niin kyllä siihenkin saisi aika tarkasti valita. Välillä lennettäisiin korkealla ja sitten tultaisiin ryminällä alas. Mutta jos aina lentää, niin eihän sitä muista miltä tuntuu hypätä. Moisessa montaasissa varmaankin kierreltäisiin keikkoja,  ihailtaisiin jäävuoria Hammerfestissä, kaivettaisiin kultaa lapissa, eksyttäisiin Tukholmassa, oltaisiin elämästä juovuksissa Prahassa ja herättäisiin sitten toisessa pätkässä jonkun tuntemattoman pihakeinusta. Ja jokaisen kohtauksen välillä istuttaisiin hitokseen liian pitkiä pätkiä junassa ja ainakin pieni hetki putkassa.

Tai ehkä sittenkin kaikista paras olisi musikaali? Voitaisiin mennä kaikkien niiden bändien tahtiin joita olen napeistani luukuttanut tai käynyt livenä ihailemassa. Musikaalivedot voisivat olla kaikilta niiltä karaokeilloilta kun homma on lähtenyt ihan lapasesta. Penkkaripäivänä tuli pienessä maistissa vedettyä Jimi Hendrixiksi pukeutuneena House of the Rising Sunia painajaiseen joutuneille nuoremmille oppilaille. On tuota joskus koitettu musiikkia ihan vakavissaankin tehdä, bändinä tavoitella maailman herruutta ja lopulta tyydytty tekemään koko paska ihan keskenään - siis minä ja kaikki ne muut minuudessa elävät muusikon retkut.

Välillä on kirjoiteltu päiväkirjaa, toisinaan blogia, joskus aloitettu romaania ja yleensä tyydytty kirjoittamaan vaan runoja. Kaikenlisäksi vielä yleensä aika huonoja, mutta runoja kuitenkin. On joskus penskana voitettu rahaa piirrustuskilpailusta ja ostettu koko rahalla Pokémon -kortteja. Väännetty Stairway to Heavenin kansikuvaa kymmeniä tunteja MS-paintilla ja tapeltu kuviksen opettajan kanssa kun se ei vaan ole ymmärtänyt mun visiota.

Jos jostakin olen kuitenkin varma, niin siitä ettei elämäni ole ollut ainakaan tragedia. Tietysti meillä kaikilla on varmasti juttuja, jotka vieläkin harmittaa. Just niitä juttuja joita miettii ihan ykskaks kahdelta yöllä seitsemän vuotta myöhemmin. Ei hemmetti ihminen on kyllä hieno olento. Vai voisitko kuvitella vaikka jonkun kengurun häpeilemässä poterossaan kun tuli joskus vietyä vahingossa toisen pentu omassa pussissa? Mutta nää on näitä - just sellaisia juttuja, joita kukaan muu ei todennäköisesti edes muista. Aika ehjin nahoin on kuitenkin tänne asti selvitty, että eipä ole aihetta ainakaan valittaa.

Ja jos tämän tekstin lukijalle tuli nyt sellainen olo, että meikäläisen elämä kuulostaa jotenkin maagisen tapahtumarikkaalta, niin eipä tarvitse sitäkään murehtia. Eiköhän se ole sellaista meillä kaikilla kun poimitaan pelkästään ne rusinat pullasta. Kuitenkin suurin osa päivistä kuluu pohdiskellen ihmisten vero-ongelmia tai sitä mitä söisi seuraavaksi. Sellaista elämä on.

Ei syntymäpäivänä voi kuitenkaan katsella vain taaksepäin, koska se elettävä elämä on lopulta aina ihan toisessa suunnassa. Eihän sitä tiedä, vaikka tästäkin elämästä tulisi joku päivä se romanttinen komedia, kunhan ensin alustettiin juonta kevyet kakskytäviis vuotta. Jos mä jotakin olen päättänyt niin sen, että jatkossakin mä oon ja meen etiäppäin ku se kuuluisa mummo lumessa ja koitan olla liikoja takertumatta lillukanvarsiin. Kierrän ainakin sata keikkaa, luen tuhat kirjaa, kuuntelen miljoona biisiä, kirjoitan maailmankaikkeuden eeppisimmän haikun ja sävellän ainakin yhden biisin johon olen itse tyytyväinen. Ja jos vaikka mitä ja muuta!

Tänään mä en tosin aio tehdä juuri mitään kummempaa kuin olla vaan ja nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se näyttäytyy mulle nyt. Carpe diem, memento mori ja vino veritas vaan teille ystävät, tänään juhlistakaamme. Ollaan ainakin vielä kerran nuoria ja kauniita ennen kuin iltarusko maalaa ryppyjä meidänkin naamoillemme. Ja nehän ne vain kertovat elämästä, joten varmistetaan että ne tulevat osoittamaan ylöspäin. Eihän tämä nyt niin vakavaa ole. Vai mitä luulet?

"Mitä mietit, hei satakieli?"
Olavi Uusivirta - Syntymäpäivä (Olavi 2016)

Pörssisijoittamisen alkeet

Graph with Stacks.. - Ken Teegardin (CC BY-SA 2.0)

Yksi asia kummastuttaa minua monesti: Se kuinka pieni osa suomalaisista sijoittaa pörssiin. Jos jätetään laskuista kaikki alle 18 ja yli 65 vuotiaat, on sijoittajia vain noin joka neljännes. Kuitenkin lähes jokainen tuntuu haaveilevan omistusasunnossa asumisesta, joka on ihan samalla tavalla sijoittamista. Siinä missä pörssiin sijoittaminen eroaa asuntosijoittamisesta, on sijoittamisen aloittamiseksi tarvittavan pääoman määrä. Usein pörssiin sijoittamatta jättämistä perustellaan sillä, ettei ole ylimääräistä rahaa tai se koetaan liian monimutkaiseksi ja hankalaksi. Tämän tekstin tarkoituksena on kuitenkin perustella noista molemmat väittämät vääriksi ja toivottavasti kannustaa mahdollisimman moni sijoittamaan pörssiin. Se kun on koko kansakuntamme etu, että yritysten liiketoiminnasta tulevat tuotot jakautuvat mahdollisimman laajasti koko väestöllemme, sen sijaan että se olisi vain pienen porukan yksinoikeus.

Kiinnostuin itse sijoittamisesta vakavissani parisen vuotta sitten ollessani työharjoittelijana pankissa. Siellä kuin sijoittaminen tuli usein aiheeksi niin asiakkaiden kuin työkavereidenkin kesken. Palavereissa puolestaan käytiin läpi koko pankin sijoituksia, syitä niiden taustalla ja tehtyjä tuottoja. Päätin ryhtyä perehtymään aiheeseen myös omatoimisesti ja teinkin siitä myös opinnäytetyöni. Samalla aloitin myös sijoittamaan osan vähistä varoistani ja sitä kautta kokeilemaan sitä ihan itsekseni.

Se mitä olen pörssiin sijoittamisesta parin vuoden aikana oppinut on ainakin se, ettei se ole ensinnäkään lainkaan hankalaa tai vaadi kovinkaan kummoista pääomaa. Itse aloitin noin 50 euron kuukausittaisilla säästöillä, joka on sittemmin noussut työelämään siirryttyäni muutamaan sataseen kuussa. Tiedän, ettei kaikilla ole mahdollisuutta sijoittaa edes sitä 50 euroa, mutta onneksi sijoittamisen voi aloittaa vaikka jo 20 euron kuukausittaisella panostuksella. Sen kun saa kasaan jo jättämällä pari heräteostosta ostamatta tai katsomalla kaupassa vähän tarkemmin mitä ostoskoriinsa laittaa. Suosittelenkin sijoittamisen aloittamista sellaisella summalla, jonka irrottaminen budjetista ei vaikeuta arkipäiväisistä menoista ja laskuista selviytymistä.

Suurin virhe jonka sijoittaja voi tehdä, on lykätä sijoittamispäätöksen tekemistä. Aika on sijoittajan suurin ystävä, koska pitkässä juoksussa indeksit ovat pakotettuja kasvamaan talouden mukana. Yhdysvaltain S&P 500 pörssin keskimääräinen kasvu 90 vuoden aikana on ollut 9,8% vuodessa. Jos siis olisit 90 vuotta sitten sijoittanut 20 euroa S&P 500 indeksiin, olisi sen arvo tänä päivänä noin 15 000 euroa. Helsingin pörssistä ei valitettavasti yhtä kauaskantoista tilastoa ole olemassa, mutta uskon sen noudattavan hyvin samankaltaisia arvoja. Kun pörssisijoittamista joskus arkikielessä verrataan kasinoihin tai uhkapelaamiseen, on ajatus erittäin harhaanjohtava. Lyhyellä aikavälillä indeksit kyllä saattavat vaihdella suuriakin välejä (ja yksittäiset osakkeet sitäkin suurempia), mutta kun otetaan käsiteltäväksi tarpeeksi pitkä aikaväli, nuo muutokset ovat historian aikana tasapainottuneet aina noin 7-9% vuosikasvuun. Koska selitys ei taida kertoa ihan kauheasti sijoittamiseen vähemmän perehtyneelle, koitan selittää asiaa konkreettisemmin.

Aloitetaan yksinkertaisella selityksellä osakesijoittamisesta. Osakkeita ostaessaan sijoittaja saa omistukseensa osan yrityksestä. Tällöin jos yritys tekee toiminnallaan liikevoittoa, voi se jakaa osan voitoistaan osinkoina takaisin omistajilleen, eli sijoittajille. Jos yrityksellä menee hyvin, yleensä myös osakkeen arvo nousee, koska yhä useampi haluaa päästä yrityksen omistajaksi. Tällöin aikaisemmin ostettujen osakkeiden arvo nousee. Eli jos sijoittaja päättää myydä osakkeensa, saa hän osakkeista maksamansa hinnan ja myyntihinnan välisen erotuksen verran tuottoa. Tällainen tuotto katsotaan pääomatuloksi, josta maksetaan 30% veroja.

Kuinka sitten aloitteleva sijoittaja voi tietää minkä yrityksen osakkeita kannattaa ostaa? Se onkin vaikeampi kysymys, johon on yleensä yhtä monta vastausta kuin on vastaajaakin. Tästä syystä monet sijoittamisesta kiinnostuneet kääntyvätkin oman pankkinsa puoleen ja aloittavat sijoittamisen sijoittamalla pankin hallinnoimaan rahastoon. Rahaston tarkoituksena on se, että useat sijoittajat voivat koota yhdessä isomman summan rahaa, jonka sitten alan ammattilaisena toimiva salkunhoitaja sijoittaa näkemyksensä mukaan parhaisiin osakkeisiin tai muihin rahoitusinstrumentteihin. Tällöin asiakkaalle ei jää muuta tehtävää, kuin siirtää haluamansa summa rahastoon ja jättää kaikki sijoittamispäätökset toisen henkilön tehtäväksi.

En kuitenkaan voi suositella pankkien tarjoamia rahastoja siitä yksinkertaisesta syystä, että ne perivät sijoituspalveluistaan niin merkittäviä kuluja. Usein pankit perivät jopa 2-3% vuosittaisia hallinnointikuluja, joka syö valtaosan mahdollisista tuotoista. Jos keskimääräinen kasvu vuodessa on noin 7-8% luokkaa, jää siitä sijoittajalle ehkä 4-5%, josta on vielä lunastettaessa maksettava verot. Ei ihan kauhean suuri palkinto riskin ottamisesta. Voittaa se tietysti talletus- ja sijoitustilit, mutta miksi tyytyä siihen, jos tuon koko 7-8% keskimääräisen vuosituoton voi saada ihan yhtä helposti itsekin?

Tarkoitan nyt suoraan indeksiin sijoittamista. Tämä siis tarkoittaa sijoittamista rahastoon, joka automaattisesti jakauttaa salkkunsa sen seuraaman indeksin suurimpien yritysten omistusten mukaisesti. Esimerkiksi jos sijoitat Helsingin pörssin OMXH25-indeksiä seuraavaan indeksirahastoon, jakautuu sijoituksesi noin 10% Nokian, 10% Koneen, 10% Sammon, 10% UPM-Kymmenen, 7% Fortumin jne. osakkeisiin. Indeksiin sijoittamalla saat samalla hyvän hajautuksen sijoituksillesi, sillä yksittäisten yritysten ongelmat eivät näy vielä merkittävästi sijoitustesi arvossa. Hajautuksen voi moninkertaistaa sijoittamalla eri pörssien indeksiä seuraaviin indeksirahastoihin. Kaiken huippuna on se, että yleensä aktiivisesti hoidetut sijoitussalkut, eli rahastot joiden hoitaja päättää itse valita osakkeet joihin rahasto sijoittaa, häviävät passiivisesti indeksiään seuraaville rahastoille. Eli sijoittamalla suoraan indeksiin voitat suurimman osan ammattilaisten hallinnoimista sijoitusrahastoista.

Itse omistan indeksirahastoja jotka seuraavat niin Suomen, Ruotsin, Tanskan, Norjan, Yhdysvaltojen kuin Saksan pörssienkin indeksejä. Vaikka omistusteni arvo ei ole rahallisesti suuri, omistan minimaalisia osuuksia varmaankin jo tuhansista yrityksistä. Tässä vaiheessa yksittäisen yrityksen konttaaminen ei näy sijoituksissani ollenkaan, vaan se perustuu globaalisti vallitsevaan taloustilanteeseen. Eli niin kauan kun seuraamillani markkinoilla on enemmän voittoa kun tappiota tekeviä pörssiyrityksiä, tulee niiden voitoista pikkupikkuriikkinen siivu myös minun salkkuuni. Enkä maksa näistä kuin noin 0,25% kokonaiskuluja, koska hallinnoin kaikkia sijoituksiani itse. Vaikka tuollainen parin prosentin ero saattaa tuntua mitättömältä, on sen vaikutus kuitenkin vuosikymmeniä kestävän sijoitusprosessin aikana massiivinen korkoa korolle -ilmiöstä johtuen. Korkoa korolle -ilmiön vaikutusta voit tutkailla tarkemmin tällä erinomaisella laskurilla.

Avaa siis itsellesi arvo-osuustili vaikka heti. Itse käytän sijoittamiseen Nordnetin palvelua, jota voin vilpittömästi suositella myös muille. Nordnet kun tarjoaa sisäänheittotuotteena vielä täysin kuluttoman Superrahasto Suomi indeksirahaston. Voit siis sijoittaa suoraan OMXH25-indeksiin maksamatta lainkaan minkäänlaisia kuluja. Jos olet sijoittamisen suhteen laiska, on Nordnetilla tarjolla myös automaattinen (ja sekin kuluton) kuukausisäästöohjelma, jossa sen ohjelmisto sijoittaa haluamasi summan haluamiisi rahastoihin (jopa rahastoille on mallisalkkuja eri riskitasoille) kerran kuukaudessa. Laitat sen siis vain kerran päälle ja loput tapahtuu itsestään, kunhan muistat ainakin kerran kuussa siirtää sijoitustilillesi kuukausisäästöön asettamasi summan.

Vaikka olenkin koulutukseltani myynnin ja markkinoinnin ammattilainen, en halua myydä kenellekään unelmaa johon en itse usko. Jos siis avaat tilin Nordnetiin, voit seurata sijoituksiani reaaliajassa Shareville -palvelussa (nimim. Kettu29). Sijoitusstrategiani on osta ja unohda, jossa tavoitteena on muodostaa pitkässä juoksussa noin 50/50 allokaatio suorien osakkeiden ja indeksirahastojen välille. Jos sijoittaminen puolestaan tuntuu liian pelottavalta, mutta minun sijoitukseni kuitenkin herättivät uteliaisuutesi, niin ainahan riittää kun avaat vain ilmaisen arvo-osuustilin. Varsinaisesti sijoittamaanhan ei kukaan pakota, joskin minä suosittelen ainakin kokeilemaan. Vaikka sitten ihan muutamalla kympillä. Harrastus on varsin hauska, mielenkiintoinen ja pitkässä juoksussa todennäköisesti myös aika tuottoisa.

"Grab that cash with both hands and make a stash."
Pink Floyd - Money (The Dark Side of the Moon 1973)

Oikealta käännettyä vasemmistolaisuutta

Boat - Ana Karenina (CC BY 2.0)

Olen monesti koittanut miettiä, minkälaisilla toimenpiteillä yhteiskuntaamme voisi muuttaa kaikille parempaan suuntaan. Tällaisten toimenpiteiden pitäisi kuitenkin olla realistisesti toteutettavissa, mutta samalla oikeastaan mistä tahansa näkökulmasta katsottuna oikeudenmukaisia. Ongelma on siinä, että ihmisten näkökulmat oikeudenmukaisuudesta eroavat merkittävästi. Yhden mielestä sosiaaliturvan saaminen ilman työpanosta on väärin, toisen mielestä pakkotyö on vielä sitäkin pahempi. Köyhän näkökulmasta toisen isommat tulot tuntuvat epäreilulta, paremmin toimeentulevan mielestä on väärin joutua elättämään näitä köyhiä. Miten kummassa tällaisesta maailmasta löytyy toimenpiteitä, joihin kaikki ovat edes jossain määrin tyytyväisiä?

Politiikka on jatkuvaa kompromissien tekemistä. Valitettavasti tällaiset kompromissit jäävät monesti puolitiehen, koska molemmat osapuolet roikkuvat liian tiukasti kiinni omissa näkemyksissään. Sen jälkeen saadaan aikaiseksi jonkinlainen sekasotku, joka ei loppujen lopuksi miellytä oikein kumpaakaan osapuolta. Tällaista ryhmäkäyttäytymistä voisi verrata Abilenen paradoksiin; siinä joukko ihmisiä päättää yhdessä tehdä toimenpiteen jota kukaan ei oikeasti edes halua.

Yhteiskuntafilosofiassa ratkaisua etsitään usein altruismista, josta valistusajan filosofit J.S. Mill ja Jeremy Bentham muodostivat utilitarismin käsitteen. Sen mukaan yhteiskunnassa tulisi tehdä päätöksiä, jotka hyödyttävät ja tuovat onnellisuutta mahdollisimman suurelle osalle väestöä. Vaikka ajatus kuulostakin ensialkuun varsin kelvolliselta, on siinä kuitenkin yksi kammottava aukko: Sillä voidaan perustella vähemmistöihin kohdistuvaa sortoa, syrjintää ja väkivaltaa, jos se johtaa valtaosalle ihmisiä parempaan elintasoon.

On silti kuitenkin erikoista, että yhteiskuntapolitiikka on jo vuosisatojen ajan kääntynyt ratkaisussaan juuri altruismin vastakohdan egoismin puoleen. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta egoismilla tarkoitetaan yhteiskuntamallia, jonka ainoa tehtävä on yksilön vapauksien turvaaminen. Liberalistisen aatesuuntauksen edustajat kärkenään John Locke ja Adam Smith ovat sittemmin lisänneet tälle toisen tärkeän tehtävän; ihmisten omistusoikeuksien turvaamisen. Näistä lähtökohdista sai alkunsa moderni kapitalismi.

Kapitalismin perustana on liberalistinen ajattelu, jonka mukaan yhteiskunta hyötyy kaikista eniten silloin, kun jokainen pyrkii ajamaan vain omaa etuaan. Tätä on perusteltu sillä, että yrityksistä vain tehokkaimmat ja tuottavimmat menestyvät, mikä vääjämättä johtaa jatkuvaan teknologian kehitykseen, parempiin tuotteisiin ja matalampiin hintoihin. Siinä on kuitenkin yksi utilitarismin ongelmaa vastaava aukko; se johtaa vääjämättä lopulta myös siihen, että lähes kaikki tuotanto on pienen vähemmistön omistuksessa. Kun utilitaristisessa ajattelussa (jota voidaan nähdä myös kommunismin ja fasismin taustalla) suuri joukko menee vähemmistön edelle, on kapitalismin lopputulos päinvastainen. Kummassakin ajattelumallissa on se ongelma, ettei se ota huomioon koko väestöä. Onnellinen yhteiskunta ei siis voi olla utilitaristinen eikä puhtaasti liberalistinen. Sen pitää olla jossakin näiden kahden välimaastossa ja sitä varten meillä on olemassa laki.

Suomen lainsäädännön tuhansista eri pykälistä löytyisi varmasti moniakin lakipykäliä, joiden muuttamiselle olisi tarvetta. Koko lainsäädännön läpi selaaminen ei kuitenkaan tunnu mielekkäältä ajatukselta ainakaan juuri nyt, joten aloitetaan prosessi yksi kerrallaan. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ensimmäinen ajatukseni tasa-arvoisemman yhteiskunnan luomiseksi olisi yksityishenkilöiden pääomatuloverotuksen keventäminen erityisesti pienistä pääomatuloista. Vaikka mielestäni progressiivisuutta voitaisiin lisätä astetta kovemmin myös yli 30 000 euroa pääomatuloja tienaavien kohdalta, sellaisen läpivieminen olisi tuskallisen vaivalloinen vääntö siitä saataviin etuihin verrattuna. Tällä hetkellä pääomatuloista maksetaan 30 prosentin pääomatulovero ja 30 000 euroa ylittävältä osalta 34 prosenttia. Ajatuksenani olisi siis se, että veroprosenttia pienennettäisiin alle 30 000 euron pääomatulojen osalta. Tämä tietysti voi kuulostaa erikoiselta verosihteerin sanomana, sillä se lisää suoraan valtion kestävyysvajetta ja pienentää pääomatuloista saatavaa tulovirtaa. Sille on kuitenkin selkeä tarkoitus.

Ensinnäkin pääomatuloverojen osuus koko yksityishenkilöiden tuloveroista on vain noin 8 prosenttia. Valtaosa, eli lähes 92 prosenttia yksityishenkilöiltä kerätyistä veroista koostuu siis ansiotuloveroista ja noin puolikas prosentti Yle-verosta. Kun pääomatuloverojen osuus yksityishenkilöiltä kerätyistä veroista on noin 2,5 miljardia euroa vuosittain, ei sen keventämisestä aiheutuvat menetykset ole valtion budjetin mittakaavassa kovinkaan suuria. Kevennyksen ei edes tarvitsisi olla kovinkaan iso - esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto ehdotti vuosittain 1500 euron verovapautta listatuista yhtiöistä saaduille osingoille. Mielestäni tämä olisi erinomainen aloitus, sillä se kannustaisi suoraan pienempituloisia ihmisiä ryhtymään sijoittajiksi. Se ei myöskään olisi syrjivää suurempituloisia kohtaan, sillä se koskisi samalla tavalla kaikkia sijoittajia. Vaikutus kuitenkin piensijoittajien käyttäytymiseen olisi selvästi merkittävämpi.

Mitä suurempi osa väestöstä sijoittaa erityisesti paikallisiin yrityksiin, sitä suuremmalle joukolle myös näiden yritysten tekemät tuotot jakaantuvat. Kun taas tuotot jakaantuvat takaisin sille osalle väestöä, joka niistä myös suurimman osan kuluttaa, kasvaa samalla yritysten potentiaalinen kenttä uusille investoinneille. Tämä taas lisäisi työllisyyttä, kasvattaisi kulutusta ja toisi lisää verotuloja. Pienessä mittakaavassa tietenkin, mutta tärkeintähän olisi saada pyörä pyörimään oikeaan suuntaan.

Pelkkä kannustin ei itsessään tietenkään riitä, vaan tarvitaan lisää konkreettisia toimenpiteitä suomalaisten sijoitusinnokkuuden lisäämiseksi. Erityisesti pörssisijoittaminen koetaan kasinon kaltaisena uhkapelinä, vaikka niillä ei ole oikeasti mitään tekemistä keskenään. Taloustiedon opetusta tulisi lisätä, pääsyä sijoitusmarkkinoille helpottaa ja pyrkiä sitä kautta saamaan mahdollisimman suuri osa tavallisista työntekijöistä myös edes jossain määrin omistavaan luokkaan. Näin voisimme oikeasti alkaa rakentamaan yhteiskuntaa, jossa olemme kaikki samassa veneessä - sen ikuisen työntekijöiden ja omistajien vastakkainasettelun sijasta.

Kun esitin näitä pohdiskeluja ystävälleni, totesi hän siihen näin; aika oikealta käännettyä vasemmistolaisuutta. Mietin miten oivaltavasti sanottu, sillä sitähän se juuri on. Ja sitä politiikankin pitäisi mielestäni olla. Siis sitä että otetaan molemmista näkökulmista ne parhaat puolet ja mietitään sitten miten ne voitaisiin yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatuksesta innostuneena päätinkin, että julkaisen torstaina muutamia vinkkejä pörssisijoittamisen aloittamiseksi. Jos sillä saataisiin vaikka yksikin uusi sijoittaja lisää näille markkinoille, olisi se jo pieni askel eteenpäin tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

"Kaikki samassa veneessä kellutaan, läpi avaruuden purjehditaan."
Sakari Kuosmanen - Pieni Sydän (Pieni Sydän 2002)

Kirje isälleni

Isä ja ystävänsä Ali Puijon tornissa. 

Kun Pentti Saarikoski aikoinaan kirjoitti kirjeen vaimolleen elämästään, eli lähinnä naisseikkailuistaan ja juopottelustaan Dublinissa, ajattelin minäkin nyt kirjoittaa kirjeen isälleni. Ihan näin isänpäivän kunniaksi. En kuitenkaan ajatellut tässä kertoa naisseikkailuista tai juopotteluistani. Olen varmaan jo pariin otteeseen ennättänyt nolata itseni jutuillani, joten koitetaanhan pitää asianlaita samalla tolalla. Eli jos jonkun tarvitsee häpeillä näitä kirjoituksia, niin riittää että se olen ihan vain minä. Aloitetaan.

Hei, isä.

Ajattelin kirjoitella tässä muutamia muistoja lapsuudestani, nuoruudesta ja yhteisistä hetkistämme. Ihan liian harvoin kun sitä tulee oikeasti ääneen sanottua (tai edes kirjoitettua) kaikkia niitä asioita joista elämässään on kiitollinen. Uskon, että positiivisuuden energia leviää maailmankaikkeudessa entropian tavoin. Vähän niin kuin siinä Leevi and the Leavingsin laulussa: Se tuli oviaukosta - ohi ajavasta autosta. Otti kitarasta kimmokkeen ja osui portsaria pohkeeseen.

Jos koitan miettiä niin kauas taaksepäin kuin ajatuksen kulku kantaa, tulee jostain syystä mieleen aina matolla luisteleminen. Siis se, kun vaahtosammuttimen kokoisena halusin olla kuin isoveljet, joista molemmat olivat innokkaita lätkän harrastajia. Olin kuitenkin niin pieni, ettei minua oikein voinut ottaa mukaan jäälle. Niinpä sitten joku teistä keksi pukea meikäläiselle lätkävarusteet päälle ja laittaa harjoittelemaan niiden kanssa heilumista olohuoneen matolla. Liekköhän rikottiin porukalla jotain lastensuojelun sääntöjä, kun siinä skidi viiletti luistimet jalassa menemään pitkin mattoa. Koskaan ei kuitenkaan mitään sen kummempaa katastrofia sattunut. Tai jos sattui, niin olen varmaan autuaasti iskenyt pääni ja unohtanut koko homman. Eikä teistä kukaan ole kokenut velvollisuudekseen kertoa moisesta. Samapa tuo, eihän tuo pääkoppa käy muutenkaan aina ihan täysillä. Vai johtuuko se juuri siitä?

Kun kelataan muutama vuosi eteenpäin, alkaa myös meikäläisen muistikuvat maailmasta selkiytyä. Matolta oltiin siirrytty jo jäälle ja käytiinkin yhdessä luistelemassa harva se päivä. Tänä päivänä en voi kuin ihmetellä, miten sulla isä olikin niin paljon aikaa tehdä kaikkea tuommoista yhdessä. Teit kuitenkin aivan järkyttävän pitkiä työpäiviä, olit mukana jos jonkinlaisessa hommassa ja meitä penskojakin sattui elämääsi siunaantumaan muutama. Olipa kyse sitten Anteron, Laurin tai minun harrastuksista, niin aina olit kuskaamassa meitä jos vaikka minne. Teit omien töidesi lisäksi valtavasti erilaisia talkoohommia, jotta rahat riittivät kolmen aktiivisen pojan jääkiekkoharrastuksiin. Jääkiekko kun ei ole harrastuksena ihan edullisimmasta päästä. Ihan varmaan siitä syystä itse hoksasinkin jo pikkupoikana, että musta tulee jääkiekkoilijan sijasta sittenkin jalkapalloilija. Ainakin kulupuolelle saatiin siitä porukalla ihan hyvät säästöt. Ja olihan tähän perheeseen onneksi jostakin tupsahtanut yksi geneettisesti ylivertainen yksilö, kun Anusta ei varmaan tarvinnut ikinä huolehtia. Sehän teki ja meni ja hoiti kaiken aina ihan itsekseen.

Aina jos kirjoitan jotain nuoruudestani, tulee väkisinkin jossain välissä aiheeksi myös kamppailuni paniikkihäiriön kanssa. En kuitenkaan halua kirjoittaa siitä kovin pitkästi, sillä tarkempi kuvaus aiheesta ja kokemuksistani löytyy aikaisemmasta blogikirjoituksestani. Haluan kuitenkin sanoa sen verran, että tilanne olisi voinut olla vielä paljon hankalampi ilman loistavia kotijoukkoja ja ystävien ja sukulaisten tukiverkostoa. Kiitokset siitä siis teille kaikille ja erityisesti isälle, kun kerroit miten samanlaisia tilanteita sulla oli ollut nuoruudessasi ja miten niistä oli sitten selvitty. Se antoi mulle silloin uskoa, että en minä ainoa ole joka näiden kanssa painii ja aina niistä lopulta selvitään voittajina. Vaikka tilanne olikin välillä varmasti teillekin turhauttavan hankala, oli teillä aina aikaa järjestellä asiat sillä tavalla, että minä saan kaiken tarvitsemani avun. Voin vain kuvitella miten monella eri tavalla asiat olisivat voineet mennä erilaisissa olosuhteissa.

Eihän meilläkään tietysti aina helppoa ole ollut. Varsinkin vähän vanhempana teini-ikäisenä sitä tuli kokeiltua rajoja jos vaikka mistä. Onhan tuota jäänyt joitakin muistoja, jotka silleen ohuesti harmittaa. Varmaan ihan puolin ja toisin. Jos kuitenkin niistä on jotain opittu, niin ainakin se, että ollaan molemmat aina valmiita antamaan anteeksi vaikka välillä vähän läikkyykin. Ja muutenkin kun ollaan monin paikoin samasta puusta veistetty, niin riidan sattuessa siinä on kaksi itsepäistä muulia vastakkain. Kun filosofit ovat vuosituhansia pohtineet paradoksia siitä, mitä tapahtuu kun pysäyttämätön voima kohtaa liikkumattoman objektin, niin eipä olisi tarvinnut kuin tulla meillä käymään ja johan olisi sekin selvinnyt.

Tuosta mulla tulikin mieleen yksi muisto eräästä jalkapallo-ottelusta, jossa meikäläisellä niin sanotusti keitti pikkaisen yli. Tuli siinä vähän riitaa jonkun vastapuolen pelurin kanssa ja tuomarikin kehtasi tulla jotain siihen puuttumaan. Koitti käskyttää mua menemään pois kentältä, kuka sekin muka luuli olevansa? Otin silloin pelipallon, potkaisin sen täysillä jonnekkin pöpelikköön ja näytin tuomarille keskaria. Silloin sitä tulikin pojalle äkkilähtö, eikä valmentajana toiminut isäukko ollut kauhean ylpeä pojastaan. Muistan kun otit mua hartiasta kiinni ja veit vaihtopenkin taakse. Jätit mut yksinäni sinne miettimään maailmankaikkeutta ja kanssaelijöilleni juuri osoittamaani empatiantaitoa. Ei sun tarvinnut silloin mulle mitään sanoa, tiesit kyllä että tiesin itse mokailleeni. Ja kaikista pahin rangaistus oli tietää, että oma joukkue joutui pelaamaan loppupelin vajaalla - minun töppäilyjeni takia.

Jos te lukijat haluatte tietää minkälainen tyyppi mun isäni on, niin kerron teille lyhyen tarinan joka kertoo isästäni mielestäni sen oleellisimman. Tässä jokunen aika sitten isäni tutustui seurakunnan kautta erääseen muslimiperheeseen, joka haki turvapaikkaa Suomesta. Vaikka isäni onkin vahva uskonmies, ei tuo uskontojen välinen kuilu estänyt muodostamatta ystävyyttä tämän perheen kanssa. Haluan tässä vaiheessa vielä sanoa, että isäni muslimiystävä Ali on kaikkea sitä mitä lehdet eivät muslimeista halua kertoa. Hän on ystävällinen, hyväkäytöksinen, ahkera ja ihan tavallinen perheenisä. Suomessa kun on meneillään melkoinen kansankiihotus, jossa syitä mitä moninaisimpiin ongelmiin etsitään yleensä jostain ulkopuolelta, ovat maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat joutuneet hankalaan paikkaan. Myös tästä syystä Alin turvapaikkahakemus sai hylkäävän päätöksen - siis huolimatta siitä, että hän oli tullut Suomeen perheineen usean pienen lapsen kanssa.

Isällenihän tällainen ratkaisu ei luonnollisestikaan kelvannut, vaan hän päätti työllistää Alin vaikka sitten omilla rahoillaan. Täten isäni alkoi keksiä Alille erilaisia työtehtäviä ja maksoi hänelle siitä palkkaa ihan omasta kukkarostaan. Niinpä esimerkiksi kun veljeni kanssa tehtiin muuttoa, sieltä tuli Ali isäni kanssa kantamaan meidän tavaroita. Nykyisin kaverukset ovatkin melkoinen majakka ja perävaunu, josta saisi hyvän sitcom -sarjan kehiteltyä. Vaikka uskomuksissa on eroa ja kommunikaatio kielimuurin takia vähän ontuu, ei se ole estänyt tekemästä asioita yhdessä ja toisen hyväksi. Sellainen isäni nimittäin on, juuri se tyyppi joka on aina ensimmäisenä auttamassa muita.

Jos jotain haluan sinulle isäni sanoa, on että muistathan höllätäkin välillä. Sisarusten kanssa ajateltiin, että eläkkeelle päästyäsi muistat välillä ottaa ihan vaan rennosti. Väärässä oltiin, meno eläkkeelle päästyäsi on sen kuin kiihtynyt. Vaan minkäs sitä luonnolleen mahtaa, kun ei malta paikoillaan pysyä? Vastahan tuota olit kuntavaaleissakin ehdolla, eikä jäänyt kauaksi valintakaan. Mietin silloin haluanko äänestää sinua monista uskomus- ja ajattelueroistamme johtuen. Nyt minulla ei kuitenkaan olisi epäilystäkään. Tiedän, että lähimmäisten ja muiden ihmisten hyvinvointi on aina sinulle etusijalla. Tuosta lähtökohdasta edes poliittikka ei voi mennä persiilleen.

Voin ihan rehellisesti sanoa, että olet paras isä joka minulla on koskaan ollut. Ja tietäen huumorintajusi, naurat nyt makeasti tuon luettuasi. Se onkin yksi hauskimpia puoliasi, tuo uskomattoman tarttuva naurusi. Juttujesi tasosta voidaan olla montaa mieltä, mutta kuitenkin me kaikki aina nauretaan kanssasi. Ja kun mietitään miten onnistui kolmen pojan kasvattaminen, niin ei yhtään hullummin: Kaksi keräilee veroja, yksi pakoilee niitä jossain Kolumbiassa. Kokonaisuutena siis plussan puolelle jäi. Loistokasta isänpäivää, toivottaa se nuorin pojistasi.

"Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet, joita koko valtakunta arvostaa?"
J. Karjalainen - Sankarit (Yö kun saapui Helsinkiin 1982)