Kirje isälleni

Isä ja ystävänsä Ali Puijon tornissa. 

Kun Pentti Saarikoski aikoinaan kirjoitti kirjeen vaimolleen elämästään, eli lähinnä naisseikkailuistaan ja juopottelustaan Dublinissa, ajattelin minäkin nyt kirjoittaa kirjeen isälleni. Ihan näin isänpäivän kunniaksi. En kuitenkaan ajatellut tässä kertoa naisseikkailuista tai juopotteluistani. Olen varmaan jo pariin otteeseen ennättänyt nolata itseni jutuillani, joten koitetaanhan pitää asianlaita samalla tolalla. Eli jos jonkun tarvitsee häpeillä näitä kirjoituksia, niin riittää että se olen ihan vain minä. Aloitetaan.

Hei, isä.

Ajattelin kirjoitella tässä muutamia muistoja lapsuudestani, nuoruudesta ja yhteisistä hetkistämme. Ihan liian harvoin kun sitä tulee oikeasti ääneen sanottua (tai edes kirjoitettua) kaikkia niitä asioita joista elämässään on kiitollinen. Uskon, että positiivisuuden energia leviää maailmankaikkeudessa entropian tavoin. Vähän niin kuin siinä Leevi and the Leavingsin laulussa: Se tuli oviaukosta - ohi ajavasta autosta. Otti kitarasta kimmokkeen ja osui portsaria pohkeeseen.

Jos koitan miettiä niin kauas taaksepäin kuin ajatuksen kulku kantaa, tulee jostain syystä mieleen aina matolla luisteleminen. Siis se, kun vaahtosammuttimen kokoisena halusin olla kuin isoveljet, joista molemmat olivat innokkaita lätkän harrastajia. Olin kuitenkin niin pieni, ettei minua oikein voinut ottaa mukaan jäälle. Niinpä sitten joku teistä keksi pukea meikäläiselle lätkävarusteet päälle ja laittaa harjoittelemaan niiden kanssa heilumista olohuoneen matolla. Liekköhän rikottiin porukalla jotain lastensuojelun sääntöjä, kun siinä skidi viiletti luistimet jalassa menemään pitkin mattoa. Koskaan ei kuitenkaan mitään sen kummempaa katastrofia sattunut. Tai jos sattui, niin olen varmaan autuaasti iskenyt pääni ja unohtanut koko homman. Eikä teistä kukaan ole kokenut velvollisuudekseen kertoa moisesta. Samapa tuo, eihän tuo pääkoppa käy muutenkaan aina ihan täysillä. Vai johtuuko se juuri siitä?

Kun kelataan muutama vuosi eteenpäin, alkaa myös meikäläisen muistikuvat maailmasta selkiytyä. Matolta oltiin siirrytty jo jäälle ja käytiinkin yhdessä luistelemassa harva se päivä. Tänä päivänä en voi kuin ihmetellä, miten sulla isä olikin niin paljon aikaa tehdä kaikkea tuommoista yhdessä. Teit kuitenkin aivan järkyttävän pitkiä työpäiviä, olit mukana jos jonkinlaisessa hommassa ja meitä penskojakin sattui elämääsi siunaantumaan muutama. Olipa kyse sitten Anteron, Laurin tai minun harrastuksista, niin aina olit kuskaamassa meitä jos vaikka minne. Teit omien töidesi lisäksi valtavasti erilaisia talkoohommia, jotta rahat riittivät kolmen aktiivisen pojan jääkiekkoharrastuksiin. Jääkiekko kun ei ole harrastuksena ihan edullisimmasta päästä. Ihan varmaan siitä syystä itse hoksasinkin jo pikkupoikana, että musta tulee jääkiekkoilijan sijasta sittenkin jalkapalloilija. Ainakin kulupuolelle saatiin siitä porukalla ihan hyvät säästöt. Ja olihan tähän perheeseen onneksi jostakin tupsahtanut yksi geneettisesti ylivertainen yksilö, kun Anusta ei varmaan tarvinnut ikinä huolehtia. Sehän teki ja meni ja hoiti kaiken aina ihan itsekseen.

Aina jos kirjoitan jotain nuoruudestani, tulee väkisinkin jossain välissä aiheeksi myös kamppailuni paniikkihäiriön kanssa. En kuitenkaan halua kirjoittaa siitä kovin pitkästi, sillä tarkempi kuvaus aiheesta ja kokemuksistani löytyy aikaisemmasta blogikirjoituksestani. Haluan kuitenkin sanoa sen verran, että tilanne olisi voinut olla vielä paljon hankalampi ilman loistavia kotijoukkoja ja ystävien ja sukulaisten tukiverkostoa. Kiitokset siitä siis teille kaikille ja erityisesti isälle, kun kerroit miten samanlaisia tilanteita sulla oli ollut nuoruudessasi ja miten niistä oli sitten selvitty. Se antoi mulle silloin uskoa, että en minä ainoa ole joka näiden kanssa painii ja aina niistä lopulta selvitään voittajina. Vaikka tilanne olikin välillä varmasti teillekin turhauttavan hankala, oli teillä aina aikaa järjestellä asiat sillä tavalla, että minä saan kaiken tarvitsemani avun. Voin vain kuvitella miten monella eri tavalla asiat olisivat voineet mennä erilaisissa olosuhteissa.

Eihän meilläkään tietysti aina helppoa ole ollut. Varsinkin vähän vanhempana teini-ikäisenä sitä tuli kokeiltua rajoja jos vaikka mistä. Onhan tuota jäänyt joitakin muistoja, jotka silleen ohuesti harmittaa. Varmaan ihan puolin ja toisin. Jos kuitenkin niistä on jotain opittu, niin ainakin se, että ollaan molemmat aina valmiita antamaan anteeksi vaikka välillä vähän läikkyykin. Ja muutenkin kun ollaan monin paikoin samasta puusta veistetty, niin riidan sattuessa siinä on kaksi itsepäistä muulia vastakkain. Kun filosofit ovat vuosituhansia pohtineet paradoksia siitä, mitä tapahtuu kun pysäyttämätön voima kohtaa liikkumattoman objektin, niin eipä olisi tarvinnut kuin tulla meillä käymään ja johan olisi sekin selvinnyt.

Tuosta mulla tulikin mieleen yksi muisto eräästä jalkapallo-ottelusta, jossa meikäläisellä niin sanotusti keitti pikkaisen yli. Tuli siinä vähän riitaa jonkun vastapuolen pelurin kanssa ja tuomarikin kehtasi tulla jotain siihen puuttumaan. Koitti käskyttää mua menemään pois kentältä, kuka sekin muka luuli olevansa? Otin silloin pelipallon, potkaisin sen täysillä jonnekkin pöpelikköön ja näytin tuomarille keskaria. Silloin sitä tulikin pojalle äkkilähtö, eikä valmentajana toiminut isäukko ollut kauhean ylpeä pojastaan. Muistan kun otit mua hartiasta kiinni ja veit vaihtopenkin taakse. Jätit mut yksinäni sinne miettimään maailmankaikkeutta ja kanssaelijöilleni juuri osoittamaani empatiantaitoa. Ei sun tarvinnut silloin mulle mitään sanoa, tiesit kyllä että tiesin itse mokailleeni. Ja kaikista pahin rangaistus oli tietää, että oma joukkue joutui pelaamaan loppupelin vajaalla - minun töppäilyjeni takia.

Jos te lukijat haluatte tietää minkälainen tyyppi mun isäni on, niin kerron teille lyhyen tarinan joka kertoo isästäni mielestäni sen oleellisimman. Tässä jokunen aika sitten isäni tutustui seurakunnan kautta erääseen muslimiperheeseen, joka haki turvapaikkaa Suomesta. Vaikka isäni onkin vahva uskonmies, ei tuo uskontojen välinen kuilu estänyt muodostamatta ystävyyttä tämän perheen kanssa. Haluan tässä vaiheessa vielä sanoa, että isäni muslimiystävä Ali on kaikkea sitä mitä lehdet eivät muslimeista halua kertoa. Hän on ystävällinen, hyväkäytöksinen, ahkera ja ihan tavallinen perheenisä. Suomessa kun on meneillään melkoinen kansankiihotus, jossa syitä mitä moninaisimpiin ongelmiin etsitään yleensä jostain ulkopuolelta, ovat maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat joutuneet hankalaan paikkaan. Myös tästä syystä Alin turvapaikkahakemus sai hylkäävän päätöksen - siis huolimatta siitä, että hän oli tullut Suomeen perheineen usean pienen lapsen kanssa.

Isällenihän tällainen ratkaisu ei luonnollisestikaan kelvannut, vaan hän päätti työllistää Alin vaikka sitten omilla rahoillaan. Täten isäni alkoi keksiä Alille erilaisia työtehtäviä ja maksoi hänelle siitä palkkaa ihan omasta kukkarostaan. Niinpä esimerkiksi kun veljeni kanssa tehtiin muuttoa, sieltä tuli Ali isäni kanssa kantamaan meidän tavaroita. Nykyisin kaverukset ovatkin melkoinen majakka ja perävaunu, josta saisi hyvän sitcom -sarjan kehiteltyä. Vaikka uskomuksissa on eroa ja kommunikaatio kielimuurin takia vähän ontuu, ei se ole estänyt tekemästä asioita yhdessä ja toisen hyväksi. Sellainen isäni nimittäin on, juuri se tyyppi joka on aina ensimmäisenä auttamassa muita.

Jos jotain haluan sinulle isäni sanoa, on että muistathan höllätäkin välillä. Sisarusten kanssa ajateltiin, että eläkkeelle päästyäsi muistat välillä ottaa ihan vaan rennosti. Väärässä oltiin, meno eläkkeelle päästyäsi on sen kuin kiihtynyt. Vaan minkäs sitä luonnolleen mahtaa, kun ei malta paikoillaan pysyä? Vastahan tuota olit kuntavaaleissakin ehdolla, eikä jäänyt kauaksi valintakaan. Mietin silloin haluanko äänestää sinua monista uskomus- ja ajattelueroistamme johtuen. Nyt minulla ei kuitenkaan olisi epäilystäkään. Tiedän, että lähimmäisten ja muiden ihmisten hyvinvointi on aina sinulle etusijalla. Tuosta lähtökohdasta edes poliittikka ei voi mennä persiilleen.

Voin ihan rehellisesti sanoa, että olet paras isä joka minulla on koskaan ollut. Ja tietäen huumorintajusi, naurat nyt makeasti tuon luettuasi. Se onkin yksi hauskimpia puoliasi, tuo uskomattoman tarttuva naurusi. Juttujesi tasosta voidaan olla montaa mieltä, mutta kuitenkin me kaikki aina nauretaan kanssasi. Ja kun mietitään miten onnistui kolmen pojan kasvattaminen, niin ei yhtään hullummin: Kaksi keräilee veroja, yksi pakoilee niitä jossain Kolumbiassa. Kokonaisuutena siis plussan puolelle jäi. Loistokasta isänpäivää, toivottaa se nuorin pojistasi.

"Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet, joita koko valtakunta arvostaa?"
J. Karjalainen - Sankarit (Yö kun saapui Helsinkiin 1982)